Erityisen hyviä wokattavia ovat kotimaiset vihannekset.
Mikäpä tässä ollessa. Sain viime yönä luetuksi loppuun Akseli Gallen-Kallelan Afrikka-kirjan, josta innostuin epämääräisessä hetken huumassa nähtyäni sen viime kesänä Hailuodon kirjaston hyllyssä. Aikamoinen taisto tuon suorittaminen oli, kun Jacopettin ja Prosperin Hyvästi Afrikkaan (nauratti tässä jokin aika sitten lukiessani Peter von Baghin Elävältä haudattuja kuvia, jossa maamme elokuvanero ei muun muassa tiennyt aikansa kohufilmin alkuperäistä nimeä) verrattavissa oleva makaaberi sisältö oli aukeama toisensa jälkeen pullollaan eläinten liukuhihnalta suoritettua teurastamista (jota Gallen-Kallela välistä yritti pehmittää sanomalla, että hänelle tuli paha mieli niin kauniin otuksen ampumisesta). Välistä myös muistettiin puhua siitä, kuinka paikalliset sivistymättömät villit ovat viiksikarvanmitan päässä eläimistä ja naureskella näiden kulttuurille sekä kehua omaa valkoista herruuttaan. Toki tämänkin suhteen oli nähtävillä satunnaisia inhimillisyyden pilkahduksia, kuten Gallen-Kallelan pohtiessa, että seutu tarvitsisi enemmän lääkäreitä kuin lähetyssaarnaajia.
Koen huonoa omatuntoa katsellessani vuoden 2020 tilastoja, sillä olen tällä hetkellä katsellut reilut 40 elokuvaa edellisvuotta enemmän, mutta lukenut 23 kirjaa vähemmän. Aina voi kuitenkin selitellä itselleen, että pääasia ettei tunne ajan valuneen hiekkaan: olisihan nämäkin hetket voinut käyttää vaikka nukkumalla, “hyvässä seurassa” (=hullujen kanssa) jossain räkälässä jumittamalla tai – hrrr – televisiotarjontaa tuijottamalla. Aloin tänä kesänä myös raapustamaan päiväkirjaa, jonka ajantasalla pitämisen olen laiminlyönyt niin huolella, että julistanen tältä istumalta projektin epäonnistuneeksi.
Turun Sanomat kirjoitti perjantaina 13. päivä marraskuuta Peilin takana -kirjastamme varsin positiivisen artikkelin, mikä sai tuntemaan, että tunnelin päässä kajastaa heikkoa valoa. Juhlistin tätä jo etukäteen tilaamalla Pekka Siitoimen vihot Musta Magia 1 & 2 sen verran tyyriiseen hintaan, että mieltäni on suorastaan hirvittänyt tämä turha rahan meno, etenkin suhteutettuna lasihelmiin verrattavissa olevaan palkkaani. Pitänee taas keväällä hakea opiskelemaan, vaikka ajatus Saukin pikkuoravana pyörässään kipittämisestä turvatun talouden vastapainoksi ei kuulosta edelleenkään kovinkaan taivaalliselta. Kulttuurialalla ei liene tulevaisuutta kuin johtotason henkilöillä, kuten kapitalismiin kuuluu.
Harkitsen vakavasti kilpailun järjestämistä pahanonnen perjantain kunniaksi, sillä mieleeni tuli tuossa aamiaisleipiä voidellessani, että jossain verkkokellarini tavarakasassa lojunee umpitylsä viidakkoveitsi. En kuitenkaan ole halukas postittelemaan moista suurkapistusta ja rikospoliisi olisi muutenkin pian ovellani avunannosta ties mihin postipankin ryöstöön, joten parempi kuopata koko idea kuolleena syntyneenä.
Se siitä monologista. Parasta jatkaa katsastamalla, mitä taas tulikaan katsottua.
12.11. Frankensteinin saari (1967) (PC)
Japaniksi: Kaijûtô no kessen: Gojira no musuko
Englanniksi: Son of Godzilla
Suomeksi: Frankensteinin saari
Paluu Gojiran pariin ei ollut kovin kevyt (kesällä suuremmalla tarmolla tapitetuista Gameroista huolimatta: pitäisi muuten katsoa sekin sarja loppuun). Japanilaisille hirviöelokuvan tekijöille tunnelman luonti tuntuu tarkoittaa sitä, ettei suurin piirtein ennen leffan puoltaväliä tapahdu mitään muuta, kuin kahvipöytäkeskustelua, jota katsoja joutuu sietämään kärpäsenä katossa.
Tässä osassa filmien myötä Tokiota tallovasta tuhoajasta lasten sankariksi muuttunut Tyynenmeren valtias adoptoi itselleen munasta kuoriutuneen pojan, joka on sekä ärsyttävän näköinen että kuuloinen. Tälle atomikita ryhtyy opettamaan tarvittavia hirviötaitoja, jotta kaksikko voisi sitten lopummalla kurmottaa turpaan jättiläismuurahaisia ja Kumonga-nimistä valtavaa hämähäkkiä. Lopulta taivaalta sataa vielä lunta ja iloinen parivaljakko menee talviunille ensi kevääseen saakka vähän samaan tapaan, kuin Muumilaakson väki.
Eipä voi sanoa muuta, kuin että hyvä tietää Gojiran pojan tarina sitten tässä vaiheessa: olin vähällä vetää hapet väärään kurkkuun joskus aikoinaan, kun törmäsin varoittamatta hahmoon ensimmäistä kertaa eräässä toisessa elokuvassa, jossa tämä heilui kankaalla muiden otusten keskellä täysin luentevasti. Junioria eli Minillaa muuten näyttelee (suora lainaus Wikipediasta) Kääpiö Marchan (IMDb:n mukaan puolestaan ‘Little Man Machan’).
12.11. Don’t Drink the Water (1994) (PC)
Woody Allenin esittämän neuroottisen lomailijan perhe, johon kuuluu myös Marge Simpson, on lähtenyt Kuuban ohjuskriisin lämmittelemän kylmän sodan vuosina tutustumaan anonyymiin Itä-Euroopan kommunistivaltioon. Reissu saa ikimuoistoisen käänteen ruokakunnan joutuessa pakenemaan Yhdysvaltain suurlähetystöön, koska perässä rynnivä polizei epäilee heitä vakoojiksi. Onneksi Michael J. Fox tarjoaa näille suojaa (ja tyttärelle muutakin). Allenin hysteerinen perheenisä kitisee kokin tarjoamista ruoista ja arabeja ryntäilee nurkissa ihan katsottavassa tv-elokuvassa, jossa jokusten hupsumpien kohtaustensa ohella on pieni välityön maku.
13.11. Gamer (2009) (DVD)
Musiikkivideomaisessa toimintadystopiassa kuolemanselliin tuomitut pääsevät osaksi peliä, jossa panoksina ovat henki ja vapaus. Kovin dejavumainen leffa on audiovisuaalisesti stressaava ja ruma. Pakollisena räptähtenä kapinallismonitorissa heiluu vanha kunnon Ludacris (en seuraa MTV-kuvioita, mutta itse kuulin tyypin olemassaolosta viimeksi kait yläasteikäisenä), minkä ohella näemme virtuaalipelin maailmaan uppoutuvan kuolaavan läskikasan ja lopputekstien mukaan sivuosassa Lloyd Kaufmanin, jota itse tosin en bongannut, sillä keskityin Gamerin aikana pitkälti värittämään syntymäpäiväkorttia. Kansi myös mainostaa, että Gerard Butler on todellinen äksöntähti.
Kuka vittu on Gerard Butler?
Parasta keittää kaffet.
13.11. Kaikkien kidnappausten kingi (1993) (DVD)
Muistatteko Tintti Amerikassa -kuvasarjalehdestä tehtaan, jonka liukuhihnalla lehmä menee koneeseen, josta tulee ulos lihajalosteita? Siitä samasta masiinasta myös E. Max Fryen komedia lienee peräisin, niin geneerinen ja ideaköyhä tekele nimeltä Kaikkien kidnappausten kingi näes on.
Samuel L. Jackson näyttelee aktivistikirjailijaa, jonka hulppeaan taloon poliisit hyökkäävät luullessaan tekopyhien naapurien ilmoituksen myötä tätä murtovarkaaksi ihonvärinsä perusteella. Skandaalilta vältyttääkseen piirityslinjojen tuolle puolen kiidätetään vankilasta löytynyt Nicolas Cagen tulkitsema pikkunilkki, jonka olisi tarkoitus pestä kyttien kädet sotkusta.
Vahvoista ennakkoluuloista huolimatta nämä kaksi veikkosta tietenkin huomaavat lopulta tulevansa toimeen, pahan rasistisen poliisipäällikön saadessa palkkansa sekä epäedullisen uutisoinnin että munia kohti juoksevien verikoirien kautta.
Linnakundin tuomiot alaikäisten häirinnästä tämän sympaattiseen olemukseen yhdistettynä saavat aikaiseksi samanlaisen tunteen, kun Con Air – Lento vapauteen -filmin loppukohtaus, jossa kaikin puolin suloiseksi henkilöksi paljastunut seksuaalirikollinen tuhlaa rahaa kasinossa koiranpentumainen ilme kasvoillaan.
Ainakin tämä lienee ajankohtaista BLM-katsottavaa. Jonkun tuntemattoman rapmuusikon vetävä teemabiisikin on yllättävän menevä.
13.11. Abbott & Costello Meet Frankenstein (1948) (Teatteri/35 mm)
Kino Reginassa esitettiin Kielletty perjantai -nimikkeellä jo toisen kerran perjantai 13. päivän kunniaksi kolme Suomessa aikoinaan bannittua elokuvaa, joista ensimmäinen vei myös neitsyyteni Bud Abbottin ja Loun Costellon hupailuihin. Frankenstein-leffat olivat kylmässä peräpohjolassa järjestään kiellettyjä aina laatuohjaaja Al Adamsonin Verimessuun saakka, ja myös Abbott & Costello Meet Frankenstein sai keveästä komiikastaan huolimatta aikanaan täyskiellon.
House of Dracula ja House of Frankenstein -filmit mieleentuovan komedian juoni on ihmeellistä sotkua, jossa kreivi Dracula kätyreineen yrittää siirtää – verevyytensä vuoksi vampyyrinaisten suosiossa olevan – Lou Costellon esittämän Wilburin aivot Frankensteinin hirviölle, mutta onneksi pahisten perässä on kuunpuremista täydenkuun aikoihin kärsivä Larry Talbot, tulkitsijanaan kukapa muukaan kuin Lon Chaney Jr. Kun lopussa kuullaan myös näkymättömän miehen (joka sai suuremman roolin koomikkoparin toisessa elokuvassa muutama vuosi myöhemmin) ääni, voikin todeta klassisten hirviöiden all star -kerman olevan läikytettynä pöydälle.
Sangen nopeatempoisesti etenevän leffan gageista osa on jopa hauskoja ja Abbottin ja Costellon seikkailuille naurahtaa parikin kertaa. Draculan animoidut muuttumiset lepakoksi ovat melko hulvatonta katseltavaa, mutta suurin komiikka menee Costellon kantapäillä kompuroivan ihmissuden piikkiin. Bauhausin biisi Bela Lugosi is Dead alkoi soida päässäni joka kerta, kun vampyyriaatelisen näyttelijä ilmaantui kameran eteen.
13.11. Antikristus – paholaisen riivaama (1974) (Teatteri/35 mm)
Liki kaksituntisessa italialaisessa Manaaja-kopiossa autokolarissa rampautunut nainen paljastuu keskiajalla noitana poltetun neitosen reinkarnaatioksi. Koska seksuaalisuus on hyvin paha asia, hivuttautuu pirun riivaama mm. turistikierrokselle kirkkoon ja vikittelee pojan mukanaan syrjemmälle, josta uhri löytyy myöhemmin niskat ympäri käännettynä. Nainen harrastaa myös seksiä veljensä kanssa, oksentaa hernekeiton asemasta pakastepinaattia ja sylkee ahmimiaan leikkeleitä pitkin lattiaa.
Manausrituaalit ovat täynnä mitä surullisempia erikoistehosteita poppamiestä kuristavasta irtokädestä levitointiin, ja lopusta löytyvät pelastavat rappuset siinä missä William Friedkinin klassikostakin. Vaikka Joe D’Amaton taitavasti kuvaama leffa on lähinnä hauskaa roskaa, on siinä erinäisiä oikeasti toimiviakin puolia: jo mainittu kameratyö, Ennio Morriconen ja Bruno Nicolain musiikit sekä houreinen jakso, jossa tytön makuukamarin seinät muuttuvat taivaaksi ja tämän sielu kiitää menneisyyden saatananpalvontamenoihin. Mustan messun keskellä hän mm. nauttii ehtoollisen irvikuvana (ilmeisesti aidosti tapetun…) rupikonnan verisen pollan ja nuolee vuohen takapäätä.
Antikristus kielleettiin Suomessa tutuksi tulleeseen tapaan sekä mielenterveyttä vahingoittavana että hyvien tapojen vastaisena.
13.11. Perjantai 13. päivä, osa 2 (1981) (Teatteri/35 mm)
Ilta päättyi teeman sopivalla tavalla pitkäikäisen slasher-sarjan ensimmäiseen jatko-osaan, joka kiellettiin Suomessa aikanaan siinä missä myös ykkönen ja kolmonen. Onhan tämä leffa nähty jo ajat sitten, eikä pahasti leikelty ruotsalainen filmi tuonut kokemukseen mitään uutta, vaikka nostalgisen letkeää väkivaltatörkyä Perjantai 13. päivä, osa 2 omalla tavallaan edelleen on. Se sensurointikaan ei erityisemmin haitannut, sillä tulin katsoneeksi tuotantoyhtiön lyhentämät murhat alkuperäisessä asussaan YouTubesta jo aiemmin kuluneella viikolla. Lapsuksia kuhisevassa filmissä perunapussipäinen ja hivenen normanbatesmainen Jason Voorhees on vielä yliluonnollisen hirviön sijaan himpun verran inhimillisempi hahmo, joka virittelee ansoja jakkaralla seisten eikä ole ylivoimainen nyrkkitappeluvastustaja.
Huvittavaa muuten pohdiskella, että siinä missä Kauhukierteen murhaaja oli lyhytkasvuinen henkilö ja Kesäleirin transvestiitti (anteeksi, en pysy perässä siitä, mikä termi on nyt se, joka ei loukkaa ketään – eikä tämä ole vitsiä), tässä filmissä psykopaattitappaja on puolestaan kehitysvammainen. Ai että tätä poliittista korrektiutta!
