Heipä hei täältä Kuvaputkesta! Minäpä kokeilen olla (toimittaja) Nikkinen ja kirjoittaa jostain muusta kuin juuri katselluista elävistä kuvista. Rempseään tyliin vieläpä, totta kai! Laajakuvan toimituksen kanssa vuosia suunnitteilla ollut kirjaprojekti on nytkähtänyt askeleen lähemmäs painokonetta, ja tässä artikkelissa käsitellään sieltä poistettuja makupaloja. Syystä tai toisesta nämä koettiin, joko liian huonon makuisiksi tai poliittisesti epäkorrekteiksi lopulliseen teokseen. Hyvät lukijani, te saatte päättää, onko todella näin?
Pidemmittä puheitta tässä tulevat kootut huonoimmat!
Outoa rakkautta (1935)
Vekkuli ja karmiva Peter Lorre ei ole koskaan ollut parempi. Tätä mieltä oli jopa Charlie Chaplin nähtyään Outoa rakkautta -elokuvan. Chaplinin mielipide on helppo ymmärtää, kun katsoo Lorren maneereita. Vahvalla aksentilla puhuva ja silmiään maanisesti pullisteleva näyttelijä on kuin tehty kauhuelokuvien roistoksi. Tällä kertaa hän esittää hullua tiedemiestä, joka siirtää veitsiä heittelevän murhaajan kädet onnettomuudessa kätensä menettäneelle pianistille. Idea on kämmenet hikiseksi saava ja puistattavan erikoislaatuinen.
Aiheen voi nähdä modernin ajan ennakointina, jossa plastiikkakirurgiasta on tullut osa arkipäivää. Elokuva onnistuu näyttämään, kuinka asioilla voi olla kurjat puolensa. Ihmisen tarve leikkiä jumalaa on korostunut nykyaikana ja elokuvan luoma ajatusleikki rakentuu sen ympärille mainiosti. Tämän aiheen lisäksi käsittelyyn pääsee pakkomielteisyys, joka pahimmillaan voi johtaa kuolemaan ja sairaisiin tekoihin. Myös kyseinen aihe on nykypäivänä vieläkin ajankohtaisempi, kun henkilöpalvonta ja kaikenlaiset pakkomielteet ovat osa normaalia yhteiskuntaa.
Köysi (1948)
Vaikka Alfred Hitchcockin filmografiasta löytyy lukuisia mainitsemisen arvoisia elokuvia, allekirjoittaneelle Köysi on muodostunut varsin maukkaaksi teokseksi. Yhden murhan, tilan ja ajan varaan rakentuva narratiivi on kihelmöivän jännittävä heti alkuhetkistään asti. Brandonilla ja Phillipillä on salaisuus. He ovat kuristaneet Davidin ja kätkeneet tämän ruumiin olohuoneessa sijaitsevaan arkkuun. Brandon on järjestänyt juhlat, ja makaaberisti tarjoilee ruoan arkun päältä. Kiinnijäämisen pelko ei hiivi hänen selässään yhtä voimakkaasti kuin Philipillä.
Köydestä puhutaan usein Hitchcockin kokeiluna, jonka tarkoitus on venyttää elokuva näytelmäksi. Väittämää on mahdotonta kiistää, kun jännityksen mestari ottaa haasteen vastaan käyttäen pitkiä ottoja, kamera-ajoja ja mainiota dialogia hyödyksi. Näytelmään pohjautuva tarina on lähestulkoon saumattomasti etenevä, vähäisillä leikkauksissa rytmitetty tiivistunnelmainen jännäri. Erityisen vahvojen roolisuoritustensa ansiosta se on kuristusotteen tavoin katsojan paikallaan pitävä tarina. Viimeinen näytös, jossa ikikarismaattinen James Stewart tietää enemmän kuin kertoo, on henkeäsalpaavan hyvin toteutettu. Viimeistään tuossa vaiheessa myös katsoja alkaa pelätä jäävänsä kiinni.
Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (1953)
Japanin keskiajalle sijoittuva Ugetsu – kalpean kuun tarinoita on kertomus perheestä keskellä sisällissotaa. Perheenisä Genjūrō valmistaa työkseen keramiikkaa ja haaveilee samuraiksi pääsemisestä. Hän uskoo sodan tuovan rahaa, ehkä onneakin. Sotilaat ajavat kuitenkin perheen pois kodistaan, mikä johtaa nälkään ja kurjuuksiin.
Vaikka elokuva sijoittuu historialliseen aikaan, sen yhteiskuntakritiikin voi nähdä olevan lähihistorian aikaansaannosta. Kuten useaan on todettu, Japanin haavat toisesta maailmansodasta ovat syviä ja niiden paranteluun on tarvittu useita tekijöitä ja teoksia. Kalpean kuun tarinoissa on tämän viestin lisäksi hienoja fantasiaelementtejä, joiden pohjana ovat toimineet Ueda Akinarin klassikkotarut. Kummitustarina on toteutukseltaan hyvin hienovarainen, eikä se sisällä sen suurempia säikkyjä. Se kuitenkin onnistuu olemaan elokuvan punainen lanka, jonka aikana käsitellään kuolemaa ja kaipuuta monitasoisesti.
Ajankuvan ankeutta korostetaan juuri kaipuun kautta. Kuolema on läsnä lähes jokaisessa kohtauksessa, ja kaipaus paremmasta on hahmojen ainoa toivo. Genjūrōn voi lisäksi nähdä turhamaisena ihmisenä, joka havittelee rahallista onnea. Näinpä hahmon voinee nähdä kapitalistisen yhteiskunnan kritiikkinä. Etenkin loppuseuraukset antavat viitteitä siitä, ettei raha tuo onnea, ja sen Genjūrōkin saa ymmärtää kantapään kautta.
Röntgenkatsemies (1963)
Roger Cormanin halpis on mallikelpoinen elokuva. Tohtori James Xavier keksii silmätipat, joilla saa röntgenkatseen. Tippoja on tarkoitus kokeilla ensin eläimiin, jotta niiden haitat saadaan kartoitettua. Xavier kuitenkin päättää kokeilla ainetta itsellään, kuten kaikki kunnon hullut tiedemiehet. Tästä alkavat läpinäkyvän katseen hilpeydet ja ongelmat.
Näinkin pöljästä aiheesta Corman ottaa tarvittavan paljon irti. Käsikirjoituksessa on mitä kaikkea kyseisellä kyvyllä olisi mahdollista tehdä. Kokeen jälkeen Xavier kokeilee muun muassa sirkusperformanssitaitelijan uraa arvaillen silmät sidottuna asioita ja saa meedion maineen. Ongelmia muodostuu, kun aine aiheuttaa riippuvuutta. Tämän voi nähdä heijasteena 60-luvun huumeongelmista. Riippuvuus ajaa lopulta tohtorin epätoivoisiin tekoihin, joiden seurauksena hän päätyy korttihuijariksi Las Vegasiin. Loppuun on säästetty opetus, joka tukee huumeriippuvuusteemoja, koska Xavier onnistuu vaurioittamaan silmänsä pysyvästi, mistä seuraa ikuinen röntgenkatse.
Rosemaryn painajainen (1968)
Rosemaryn painajainen on Roman Polańskin ensimmäinen elokuva Yhdysvalloissa. Samalla se edustaa kauhuelokuvan murrosvaihetta, jossa ohjaajat alkoivat ottaa enemmän riskejä tarinankerronnan suhteen. Okkultistinen kauhuelokuva oli vasta lapsenkengissä, ja Polańskin filmiä voi pitää pioneerina. Siinä nuoripari muuttaa uuteen kerrostaloasuntoon. Taloyhtiön historia on synkkä ja täynnä noituutta, mutta asukkaat ovat mukavia ja vieraanvaraisia. Rosemaryn mies tutustuu paremmin naapurissa asuvaan vanhaan pariskuntaan, ja mitä ilmeisimmin myy vaimonsa Saatanalle siitettäväksi. Vastavuoroisesti hänelle annetaan menestyksekäs ura näyttelijänä. Kesällä 1966 New Yorkin valtaa kirjaimellisesti helvetillinen helleaalto, joka on viesti jostain infernaalisesta. Rosemary kantaa sisällään antikristusta.
Ohjaajan taustat huomioon ottaen aihe on selkeästi ollut hänelle tärkeä. Uskonnollisesta maasta kotoisin oleva Polański on piilottanut filmiinsä jonkinlaisen vastalauseen, jota hän käsitteli myöhemmin myös Yhdeksäs portti (1999) –teoksessaan. Saatana vain on aina pirullisen hyvä aihe elokuvalle. Suurimpana ja hiukan poliittisesti epäkorrektina seikkana elokuvaa voi miettiä siltä kantilta, että Polański olisi tehnyt jonkinlaisen sopimuksen paholaisen kanssa. Ohjaajan ura on ollut mittava ja menestyksekäs vuosien ajan, mutta hänen yksityiselämäänsä mahtuu lukuisia tragedioita, jotka ovat kaikki käynnistyneet nimenomaan Rosemaryn painajaisen menestyksen jälkeen. Sen teemat ovat aikaan nähden valtavirrasta poikkeavia. En usko Jumalaan tai Saatanaan, mutta uskonnollisella teemalla on saatu aikaan pahanenteinen elokuva, joka suvantovaiheistaan huolimatta pitää katsojansa ristiinnaulittuna. Myöhemmin uskonnollisesta kauhusta tuli trendi, jota hyödynnettiin muun muassa William Friedkinin raastavassa Manaajassa (1973) ja Richard Donnerin valtavirtaan uponneessa Ennustuksessa (1976).
Ice Cream Man (1995)
On ollut epäonninen päivä, kun sivuosarooleistaan tunnetulle Clint Howardille on annettu iljettävä pääosa elokuvassa Ice Cream Man. Elokuva on kuin rinnakkaistodellisuus, joka on oksentanut 80-luvun 90-luvulle, jossa mielisairaalasta vapautunut jäätelöautoa ajava Howard listii porukkaa. Uhreiksi joutuvat lapset, jotka ajelevat fillareillaan pitkin lähiöitä. Heidän joukossaan on muun muassa maailman huonoimpaan läskipukuun pukeutunut poika. Kauhupätkän toteutus huokuu amatöörimäisyyttä niin voimakkaasti, että kokonaisuus muuttuu mielenterveydelle vaaralliseksi painajaiseksi.
Kehnosta toteutuksesta huolimatta filmi on hupaisa slasher. Howardin hoidellessa pääroolia sekopäisesti ja muidenkin roolisuoritusten ollessa suhteellisen kelvollisia B-luokan elokuvaan on Ice Cream Man yllättävän toimiva. Roskapätkä sisältää myös aidosti ahdistavan hetken, kun loppupuolella kaksi erittäin pallinaamaista poliisia kuulustelun yhteydessä ajautuvat mielisairaalaan pimeille käytäville. Loppua kohden meno yltyy varsin veriseksi pelleilyksi. Ron Howardin veljenäkin tunnettu Clint on kuin syntynyt esittämään jäätelömiestä.
Kuutio (1997)
Ennen Sawia (2004) oli Kuutio, Vincenzo Natalin yksinkertainen idea, jossa joukko ihmisiä laitetaan selviytymään arvoituksellisen kuuton sisälle. Sen jokaisessa seinämässä on ovi uuteen kuutioon. Jotkut kuutiot sisältävät ansoja, jonka vuoksi ryhmän yhteispeli nousee tärkeään rooliin. Yksinkertaisen idean varaan on saatu rakennettua onnistunut kokemus. Edes Natalin kirjoittamat matemaattiset kikkailut numeroiden kanssa eivät tunnu liian päälle liimatuilta. Niissä on oikeasti ideaa ja ne tukevat käsikirjoituksen loogisuutta.
Klaustrofobiasta kärsivän kannattaa siis suunnata katseensa muualle, sillä Natalin Kuutio antaa täydellisen syyn pelätä ahtaita tiloja. Yhdessä kuution muotoisessa lavasteessa kuvattu pienen budjetin ihme on kestänyt aikaa hyvin. Sen parissa viihtyy varsin hyvin, koska käsikirjoitus ei avaa tarinaa merkittävästi. Homma pysyy lähes koko keston ajan uskottavana, vaikka loppuratkaisu ei olekaan sieltä parhaasta päästä. Näyttelijät hoitavat omat ruutunsa mainiosti, ja heidän käyttäytymisensä epämiellyttävässä tilanteessa tuntuu aidolta.
The Room (2003)
What a story! The Room on ilmiö. Auteur-ohjaaja Tommy Wiseaun ympärille on muodostunut salaperäinen henkilöpalvontakultti. Myönnän itsekin fanittavani elokuvaa tänä päivänä täysin siemauksin. En kuitenkaan pitänyt siitä ensisilmäilyllä. Toinen, yhteisöllisempi katselukerta oli onnistuneempi, ymmärsin elokuvan tarjoaman kollektiivisen huumorin. Leffa tulee kokea mahdollisimman isossa porukassa ja mieluusti humalassa.
The Room on yksin katsottuna lähes sietämättömän pitkäpiimäinen. Hyvässä seurassa se on riemastuttavan hauska kokemus, jonka aikana katsojat voivat vuoron perään huudella päättömän käsikirjoituksen kuolemattomia repliikkejä.
Fanipojille juoni lienee tuttu, ja sen kertaaminen olisi sanojen haaskausta. Muutenkin, mitä vähemmän Wiseaun työtavoista tietää etukäteen, sitä parempi kokemus on. Kokonaisuudesta on silti hyvä mainita, ettei tämä kyseenalainen ohjaajanero tiennyt filmikameran ja digikameran eroa. Niinpä hän päätti kuvata elokuvansa molemmilla teknologioilla. Tämä kertoo sen, että Wiseau tietää elokuvan tekemisestä vähemmän kuin Ed Wood tai pahamaineisen Manos: The Hands of Faten (1966) ohjannut Harold P. Warren. Todellisena mysteerimiehenä pysytellyt Wiseau on väittänyt olevansa vampyyri ja pitää miltei aina päässään aurinkolaseja. Massimiehenä hän ei ole riippuvainen kenestäkään, mutta suurin kysymys on, mistä elokuvan kuuden miljoonan dollarin budjetti on peräisin ja mihin rahat on käytetty?
Steve Zissoun vedenalainen maailma (2004)
Amerikkalaisen elokuvan outolinnun Wes Andersonin rakkaudentunnustus Jacques-Yves Cousteaulle on Steve Zissoun vedenalainen maailma. Se on myös uransa ehtoopuolella parempia rooleja haalineen lakonisen huumorin mestarin Bill Murrayn komediallinen taidonnäyte. Juonessa Murray on meribiologi Zissou, joka lähtee kostoretkelle kollegansa syöneen jaguaarihain perään.
Merkille pantavaa elokuvassa on sen huoliteltu ulkoasu. Parhaat naurut heruvat, kun Zissou naama peruslukemilla kertoo, kuinka heidän sukelluslaitteissaan on kuulokkeet, joilla voi kuunnella musiikkia veden alla. Laitteiston demonstrointi ja roolihahmon lantiotanssiliikkeet saavat naurun irtomaan kyynisemmästäkin korstosta.
Lisäksi fiilistä nostaa rullaava soundtrack, josta on vastannut new wave -yhtye Devossakin vaikuttanut Mark Mothersbaugh. Hänen tarttuvat ja eriskummalliset kappaleensa sopivat täydellisesti Andersonin luomaan kummalliseen universumiin. Huumori on musiikkinsa ansiosta vielä astetta hilpeämpää. Tätä korostetaan entisestään Seu Jorgen hulvattomilla portugalilaisilla cover-kappaleilla David Bowien klassikoista. Vai miltä kuulostaisi Life on Mars portugaliksi? Ainakin minua se naurattaa. Kyseessä on loistelias hyvän mielen elokuva, joka antoi hipstereille syyn pukeutua punaiseen pipoon.
The Great Ecstasy of Robert Carmichael (2005)
Mielipiteitä vahvasti jakanut The Great Ecstasy of Robert Carmichael on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle. Turhan hitaasti alkava elokuva kertoo sulkeutuneesta keskiluokkaisesta pojasta, joka on suhteellisen taitava sellonsoittaja. Herkässä murrosiän vaiheessa hän päätyy vääränlaiseen seuraan, jossa väkivalta ja huumeet ovat arkipäivää. Väkivaltaa tutkitaan lähes hanekemaisella tarkkuudella. Jengitoiminta taas tuo mieleen Kellopeliappelsiinin (1971).
Clayn tarkoitus on näyttää ihmisen nurjaa puolta ja sitä kuinka nuoret pojat ovat vielä alttiita vaikutuksille. Loppua kohden ihmisen julmuudella ei ole mitään rajoja, ja katsoja voi kokea helposti inhoa. Sanonta “pojat ovat poikia” ei päde, kun katsojan eteen vieritetään loppuhuipennuksena toimiva raiskauskohtaus, joka saa hetkessä unohtamaan hitaan ja kankeasti käynnistyneen elokuvan alun. Viimeiset hetket takaavat sen, että kyseessä on inhorealistinen näkemys nykymaailman tilanteesta. On täysin ymmärrettävää, jos joku vihaa Clayn visiota. Se ei päästä katsojaansa helpolla ja tekee helposti ihmisestä kyynisemmän.
Grindhouse (2007)
Kill Bill -saagan menestyksen jälkeen Quentin Tarantino ja Robert Rodriguez ideoivat nostalgiahuumassa elokuvan, joka oli paluu roskaelokuvan kulta-aikaan. Lopputulos oli Grindhouse, kaikkien uusien roskaelokuvien äiti, jossa esitettiin kaksi elokuvaa peräkkäin. Amerikkalaisen viihdeperinteen mukaisesti ensimmäinen elokuvista oli A-luokkaa. Alkuperälle uskollisesti Rodriguez ohjasi ensiluokkaisen zombirymistelyn, Planet Terrorin, jonka camp-henkinen toteutus nostatti roskaista tunnelmaa. Rodriguezin tarkoituksellisen huono tekeminen ja mainio editointiohjelmien käsittely takasivat, ettei ensimmäisen osion aikana koettu suvantovaiheita. Harmiksi filmi muistetaan Tarantinon B-puolesta, joka on slasher- ja kaahailurainoja kunnioittanut Death Proof. Tämä tyhjäkäynti saa voimaa Kurt Russellin roolisuorituksesta, muutamasta kovasta kaahailutilanteesta ja Tarantinon tavaramerkistä kirjoittaa nokkelaa dialogia.
Huonoista hetkistään huolimatta Grindhousea kannattaa silmäillä, koska se levittää isommalla budjetilla ja suuremmalla tavoitettavuudella roskaelokuvan ilosanomaa. Valitettavasti Euroopassa kokonaisuus revittiin kahtia ja ohjaajien visiot näytettiin erillisinä elokuvina. Tästä enemmän kärsi Tarantino, joka venytti leffansa kaksituntiseksi. Death Proof toimii paremmin osana Grindhousea, koska se pysyy tiiviimpänä. Myös elokuvien välissä ollut trailer-show jäi monilta näkemättä. Etenkin Rob Zombien natsisploitaation tribuutti, jossa Nicolas Cage esiintyy Fu Manchuna, on nauruhermoja koetteleva hetki, jonka näkeminen teatterissa olisi ollut suotavaa.
Fight or Die – Taistelu elämästä (2009)
Tuhannen turkasta! Suomalais-turkkilainen toimintapläjäys kristillisestä vinkkelistä kuvattuna. Laaduttomasti “suoraan videolle” ja sitä kautta alimman helvetin kerrosten holveihin haudattu Fight or Die – Taistelu elämästä, on hykerryttävän hilpeä elokuva. Juoni on lähes sivuseikka, kun ottaa huomioon Filminurkasta tutun Kimmo Kestilän lähtökohdat tehdä toimintaelokuvaa Turkissa. Yhteistuotanto herättää kysymyksiä nimenomaan uskonnoista ja niiden törmäyskurssista. Sivuutettua nämä seikat voi leffasta kuitenkin nauttia armottomana roskana, jossa ammuskellaan ja uhkaillaan lähimmäisten satuttamisella. Myös tehosteet ansaitsevat erikoismaininnan olemalla laadultaan Ö-pökälettä heikompia.
Auteur-ohjaaja Kestilä nähdään Jumalan tai enkelin roolissa, joka jatkaa elokuvan uskonnollisten teemojen ristiinnaulitsemista. Apujoukoissa ovat häärineet Keravan helluntaiseurakunta kuin myös Helsingin Saalem. Näin ollen, jos haluat katsoa kristillistä äksöniä, on elokuva juuri sinua varten. Se voi olla muitakin moskan suurkuluttajia kohden hyvä pätkä, sillä sen kalkkuna-arvot ovat suuret. Kuriositeettina kyseessä on vertaansa vailla oleva törkylataus.
Brawl in Cell Block 99 (2017)
Bone Tomahawkilla (2015) tarinankertojan taitojaan esitellyt S. Craig Zahler jatkaa hyvällä linjalla. Mammuttimaisesti nimetty Brawl in Cell Block 99 on henkilövetoinen kuvaus alamäestä, joka lähtee käyntiin, kun Vince Vaughnin esittämä entinen nyrkkeilijä päätyy telkien taakse epäonnistuneen huumekeikan jälkeen. Yli kahden tunnin pituudella siunattua leffaa voi pitää hiukan turhan pitkänä mutta ei liian pitkänä. Zahler nimittäin luo huolellisesti vahvan siteen katsojan ja päähenkilön välille. Pohjustamiseen käytetään tarpeeksi aikaa. Tästä johtuen vankila-aika jää yllättäen pieneksi, mutta pohjustus antaa merkityksen hahmon kärsimykselle. Vankila kuvataan paskaläävänä, jossa ihmisoikeudet on hyvästelty.
Yllättäen Vaughn todistaa osaavansa näytellä, ja hänen roolinsa on hyvin kaukana heikkotasoisesta läpän heitosta ja itseironiasta. Kylmäpäinen entinen nyrkkeilijä on kova luu ja pelottava näky, joka tarpeen tullen vetää turpaan ja katkoo raajat. Lopulta elokuvan kosto tarjoillaan brutaalisti, ja se saavuttaa jopa splatter-huumorin piirteitä. Toisaalta kyseessä on hyvin kyyninen filmi, jonka viimeiset hetket ovat sydäntä särkevän koskettavia. Asiat ratkotaan väkivallalla, koska se on enää ainoa keino selviytyä. Sanoma on väkevä.
HYVÄSTI!
Siinä vähän esimakua kirjan antimista. Siellä kaiken järjen mukaan on parempaa materiaalia, koska nämä eivät sinne mahtuneet!
