Se taisi sitten iskeä myös minulle. Lienenkö kuitenkaan kruunupäiden joukossa, mutta oloni on ollut aika kamala, kurkkua särkenyt, ääni mennyt ja päässä heittää. En jaksa siis kirjoittaa tähän kuin parista leffasta, katsotaan miten pitkälle päästään. Onhan kaikki lopulta kotiinpäin.
21.2. The Strange Colour of Your Body’s Tears (2013) (Teatteri/DCP)
Ei hitto että olo on juminen! Tekisi muuten mieli lopettaa tämä kirjoittaminen jo heti, mutten kuitenkaan muussakaan yhteydessä saisi tästä neo-giallosta sen parempaa sanottavaa irti. Kino Reginan Hélène Cattet & Bruno Forzani -perjantain toisessa leffassa tyypin vaimo katoaa ja kaikkea outoa ja väkivaltaista tapahtuu. Tyyli alkaa heti Amerin jälkeen tuntua hieman väkinäiseltä, mutta pidin tästä kuitenkin audiovisuaalisesti, etenkin värit ja uudelleenkierrätetyt musat ovat mahtavia. Nyt voisin hieman yskiä.
21.2. Let the Corpses Tan (2017) (Teatteri/DCP)
Maratonin viimeinen filmi oli enemmän eurocrimea kuin kauhua ja tässä välissä alkoi jo hieman väsyttää. Elokuva on rakennettu niin ikään Tarantinon tuotosten tyylisesti, eli kyseessä on tyylikkäästi kerrottu, pastissia muistuttava tarina rosvoista, tykeistä, kullasta, poliiseista ja seksistä. Veri lentää estoitta, elokuvaa kerrotaan kellonaikojen tahdittamana ja visuaalinen toteutus on liioittelevaa. Musiikit eivät enää ole yhtä päräyttävästi valittuja ja koko juttu tuntuu nojaavan vain siihen, että kaikki näyttäisi mahdollisimman coolilta. En silti inhonnut tätäkään, uusintakatselun jälkeen en tosin samoja sanoja uskaltaisi luvata. Tässä oli myös nainen, joka kusi jonkun maahan kuopatun äijän naamalle arvometallia. Tai en ole varma, voi olla että muistan kaiken taas väärin.
22.2. Prey (2007) (DVD)
Bongasin tämän elokuvan Anttilan alelaarista joskus aikoinaan ja olen nauranut sen kansikuvalle viimeiset 10 vuotta. Tuolloin en pätkää tohtinut parin euron hinnasta huolimatta ostaa, sillä ajattelin tuon kuvituksen olevan lopulta se hauskin puoli. Kuinka ollakkaan juuri näinhän siinä kävi, eli virheet voi kuitenkin aina toteuttaa, ja eteläafrikkalaiseen luonnonpuistoon sijoittuva eläinkauhuraina paljastui vain tylsäksi eikä edes niin surkeaksi, että se olisi ilahduttanut edes sillä väärällä tavalla. Kuoren karseaa CGI-kissaa ei näy, vaan kameran edessä tepastelee aitoja eläimiä, joista ei ole saatu irti oikeastaan mitään siistiä. Joka ikinen kohtaus ja replikointi tuntuu tutulta, eli about kaikki on varastettu jostain jo aiemmin nähdystä, päällisin puolin mm. Jurassic Parkista. Edes elokuvan hölmöys ei onnistu viehättämään. Peter Weller lienee ainakin pohtinut uransa suuntaa katsellessaan vierestä, miten kollega tunkee kätensä leijonanpaskaan.
22.2. Rock’n’Roll High School (1983) (PC)
Roger Cormanin tuottama Arkush–Dante-hupailu vitutti ja tylsistytti vielä Preytakin enemmän. Amerikan kuuma nuoriso lukiomeininkeineen ei kiinnosta edes itsessään, mutta tämä leffa Danten Helvetin alimmasta piiristä karannut leffa tuntui niin teennäiseltä, mukahauskalta, tekovauhdikkaalta ja ärsyttävältä fanituotteelta, että ihan pahaa teki. Ramones merkkasi ennen itselleni lähinnä yhden hyvän biisin bändiä, joka ei paljoa muita tunteita herättänyt, mutta Rock’n’Roll High Schoolin jälkeen voisin oikeastaan sanoa vihaavani kokoonpanoa. Käsikirjoitus ansaitsisi Kultaisen vadelman ja Clint Howard menolipun Neptunukseen. Ainoastaan rottapoika on toteutuksensa osalta onnistunut, mutta tähänkin liitetyt vitsit ovat niin raivostuttavia, että mietin kyseistä hahmoa lähinnä raivolla. Nyt lopetan länkytyksen ja parantelen itseäni pienen elokuvamaratonin avulla. See u later, allikaattori.
