Nykyään minulla on tapana pelata. Aloitin Resident Evil 7:n tuossa viime viikon maanantaina, mutta se osoittautui ahdistavaksi kokemukseksi, jonka pariin ei tahdo heti tai ihan välttämättä koskaan palata. Ensimmäisestä persoonasta kuvatussa selviytymiskauhussa on viitteitä Texasin moottorisahamurhista kuin myös Kauhun riivaamista. Zombit loistavat poissa olollaan, joka tuo tavallaan peliin raikkaan tuulahduksen jotain uutta. Myös tuon ensimmäisen persoonan kuvakulman hyödyntäminen kapeilla talon käytävillä ja ahtaissa kellareissa luo vertaansa vailla olevaa kauhua.
Tämän pienimuotoisen peliprologin jälkeen palataan takaisin elokuvien maailmaan. Pelit ovat pelattu. Vai ovatko sittenkään? Siitä lisää myöhemmin tässä postauksessa.
8.6.2021: Piercing (2018)
Tässäpä vasta elokuva! Hetken mielijohteesta paikallisen kirjaston valikoimasta poimin lainaan uudella Kaunalla katsojia höynäyttäneen, Nicolas Pescen, aiemman ohjauksen Piercingin, jonka muistin keränneen hypeä takavuosien Night Visions -katalogissa. Leffa onkin varsin herkullinen kuvaus kipupisteistä. Pelkästään valikko paljastuu melkoiseksi, kun gimp-asuun pukeutunut tyyppi harrastaa sitä kaikista kauneinta ja taustalla soi Goblinin Tenebrea varten tehty tarttuva kasarikipale.
Takaisin niihin kipupisteisiin, sillä juoni käsittelee erään miehen patoumia, kun hän heti ensimmäisessä kohtauksessa on tökkäämässä jäätikulla omaa vauvaansa. Vaimo kuitenkin keskeyttää tämän törkeyden, jonka vuoksi mies vajoaa syvemmälle sadistiseen fantasiaan. Hän haluaa tappaa huoran, jonka tulee vaikeroida englanniksi. Murha on tarkoitus suorittaa hotellihuoneessa, jonne mies menee harjoittelemaan fantasiansa toteuttamista. Harjoittelut kuvataan hykerryttävän hauskasta äänitehosteita ja pantomiimia hyödyksi käyttäen. Viimeistään tässä vaiheessa kokonaisuuden voi nähdä enemmän mustana komediana.
Mistään tusinatuotteesta ei siltikään ole kyse, kun käsikirjoitus ei anna suoria vastauksia mihinkään. Murhaa toteuttamaan pääsevän miehen fantasiat eivät vastaa todellisuutta. Toisaalta myöskään todellisuus ei vastaa todellisuutta, kun kaikki tuntuu vain yhdetä pitkältä painajaisunelta, josta on miltei mahdotonta herätä. Loppuhuipennus tarjoilee pätevää vertauskuvaa masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Kaikkea on vielä terästetty poikkeuksellisen omaperäisellä lavastuksella ja musiikkivalinnat noudattavat valikossa kuultua italialaista linjaa.
Pakkohan tätä on rakastaa. Ainakin ihan vähän. Tajusinpa myös vähän jälkijunassa, että tämähän perustuu Ryû Murakamin romaaniin. Herra on myös vastannut Auditionin kirjoittamisesta.
PALUU JONNEKIN
Seuraa tärkeä tiedote! Tosiaan tuossa toissa viikolla näin erään poloisen kaupunkipyörän palauttajan, joka ei osannut palauttaa munamankelia oikeaoppisesti. Poikaparka pohti Paavalin kirkon edustalla, kuinka fillarin saisi takaisin paikalleen. Hän ei selvästikään ollut nähnyt kuuluisan Windows 95 miehen palautusohjetta. Hänen kannattaisi se katsoa. Siitä voisi tulevaisuudessa olla hänelle apua.
9.6.2021: Kadonneen aarteen metsästäjät (1981)
Mankeloinnin ja winukan jälkeen taas sitten sitä elokuvien taikaa. Omaan kesään kuuluvat spagettiwesternit, mutta myös toisinaan Indiana Jonesein seikkailut. Maanittelin vaimon aloittamaan projektin, jossa katsomme kaikki sarjan elokuvat. Vaimo tosin kyllästyi jo ensimmäisen osan aikana niin pahasti, etten osaa sanoa, mitä tästä tulee seuraamaan. Lupasin kuitenkin katsoa myös sen unohdetun neljännen osan, jossa on pahamaineisen kuuluisa jääkaappi ja ydinräjähdys. Tuosta päästäänkin sopivaa aasinsiltaa pitkin siihen faktaan, ettei vaimolla ollut mitään käsitystä siitä, kuinka merkittävästä elokuvasta Kadonneen aarteen metsästäjissä on kyse. Se ikoniset kohtaukset eivät olleet hänelle entuudestaan tuttuja, joka sai minut pohtimaan, millaisessa purkissa parempi puoliskoni on lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt. Sanon tämän kaiken kuitenkin syvällä rakkaudella, enkä mitenkään loukkaavasti tai sarkastisesti.
Itse elokuvahan on edelleen aivan mielettömän hyvää kesäseikkailua, jonka muistan liki ulkoa. En myöskään tunnu ikinä kyllästyvän tähän. Musiikit, kuvaus ja ihan kaikki toimivat sulassa sovussa, ja hyvä niin. Toivottavasti vaimo jaksaa jatkaa tätä projektia eteenpäin, vaikka alku hänen puoleltaan tahmea olikin. Tahmeudesta puheenollen sieltä köyhänmiehen eväsrasiasta löytyi katselun yhteyteen Kolmen kaverin lakujäätelöä, joka oli Sorkkaherran sanoja lainatakseni, helvetin hyvää!
KUULOLLA
10.6.2021: Hiljainen paikka (2018)
Kipaisin nopeasti hakemassa paikallisen kirjaston hyllystä Hiljaisen paikan uusintakatselua varten, koska jatko-osaa käsitellään kotvan kuluttua tässä kirjoituksessa enemmän tai oikeastaan vähemmän.
Ensimmäinen osa toimii hiukan huonommin kotikatselussa, kun elokuvateatterin hiljaisuus loistaa poissa olollaan. Kotona taustaäänet ja niin edelleen pääsevät vaikuttamaan tunnelmaan, vaikka elokuvan luoma tieteiskauhu on kaikesta huolimatta ihan kekseliästä. Ajoittain jotkin ratkaisut eivät kuitenkaan enää tuntuneet kovinkaan loogisilta ja loppujen lopuksi aikalailla itsensä pussiin usein puhuva käsikirjoitus lässähtää, kun hirviötä aletaan näyttää enemmän. Kaikesta parjauksestani huolimatta pidin edelleen Hiljaisesta paikasta. Ajatuksen tasolla tästä saisi myös loistavan videopelin.
10.6.2021: Metallin soundi (2019)
Noudatan orjallisesti katselujärjestystä, vaikkei se aina kovinkaan fiksulta tunnukaan. Joten ennen Hiljaisen paikan toista tulemista on luvassa jotain muuta kuuloaistiin liittyvää.
Metallin soundia on hehkutettu todella hyväksi draamaelokuvaksi, jossa metallirumpali alkaa äkisti menettää kuuloaistiaan. Käsikirjoitus onkin hyvin kasassa pysyvä ja jopa yllättäviä hetkiä tarjoileva. Myös äänimaailma on tajuttoman hyvin tehty, näyttelijät hoitavat hommansa uskottavasti ja loppuratkaisu on aidosti hyvä. Jotain muutakin tästä pitäisi varmaan sanoa… en vain taaskaan muista enää mitä. Ainakin kiinnostuin elokuvan ansiosta viittomakielestä.
11.6.2021: Hiljainen paikka osa 2 (2020)
Tosiaan käytiin sitten perjantaina katsomassa Hiljainen paikka osa 2, kun elokuvateatterit vihdoin aukesivat. Homman nimihän on selvä, elokuva jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Abbottien perheen pää on siirtynyt ajasta ikuisuuteen ja muu perhe päättää hylätä kotinsa ja lähteä Cillian Murphyn luokse. Tunnelmaltaan hyvin paljon vajavaisempi kuin ensimmäinen, mutta silti ihan toimiva jatko-osa, jonka meininki on paikoittain ahdistavaa. Hirviöitä kuitenkin näytetään entistä enemmän ja aloin kiinnittää lisää huomiota epäkohtiin, joita en jaksa veren maku suussani tässä alkaa perata. Kaiken kaikkiaan kyseessä on silti ihan viihdyttävä leffa, joka ei ärsytä.
11.6.2021: Hyde (2019)
Tässäpä sitten sellainen ärsyttävä kimara. Suorainaista perseen paskaa tarjoilevassa Hydessä joku mimmi herää kymmenen vuoden koomasta eikä muista mitään. Hänen perässään on joukko rikollisia ja vittumainen Texas rangeri. Kusisen grindhouse-filtterin läpi kuvatussa leffassa ei ole mitään kiinnostavaa ja juoni tuntuu heti ensimmäisen vartin jälkeen aivan tajuttoman huonosti kirjoitetulta kurasoosilta. Loppua kohden vain alati paskemmaksi muuttuvassa juonessa ei ole mitään järkeä.
13.6.2021: Beethovenin toinen (1993)
Se perinteinen sunnuntain klassikko perheen kanssa. Samalla kyseessä on hetki sitten edesmenneen Beethovenin isännän muistotilaisuus. Tyttären mielestä nämä elokuvat ovat melko hauskoja, vaikkei hän vielä jaksakaan keskittyä juoneen kovinkaan hyvin. Ymmärtäähän tuonkin, kun puhekielenä on englanti, joka ei vielä sattuneesta syystä neljävuotiaalta luonnistu.
Itse elokuva on mielestäni mainettaan parempi komedia, joka tosin on sitä perinteistä amerikkalaista hapatusta. Vitsit toimivat vaihtelevasti, mutta ainakin tyttären mielestä oli todella hauskaa, kun Chris Pennin pää juuttui kantoon.
SORKKAHERRAN EPISTOLA
Finnkino on kuulemma kieltänyt omien eväiden syömisen teattereissaan. Olisikohan tämä lopun alkua? Alun loppu? Sorkkaherran lorut kuitenkin päättyvät tähän tältä erää.
Yksi juttu vielä: Pelasinpa muuten sitten vielä lisää Resident Evil 7:aa, mutta siinä tuli vastaan jonkin alkukantainen koodausvirhe, jonka takia peliä voinut pelata eteenpäin. Joten CapKikkeli voinee haistaa pitkät paskat. Minä en teidän peliänne enää tästä edes pelaa, koska teitte siitä mahdotonta. Palataan siihen joskus tulevassa, joka tulee olemaan olematon.
