Tämä teksti on kirjoitettu päin vittua, kahvikuppi nurinpäin vasemmassa kädessä ja löysin rantein. Köyhämies on jälleen täällä tarjoilemassa tajunnanlaajentavaa tuskaansa teille kaikille kyhmyselille. Joten napsaistaanpa tämäkin sikermä käyntiin. Katkaistu ei kasva.
20.8.2021: Strange Days (1995)
Päiväkirja ei ole enää ollut entisensä, jonka vuoksi katsoin taas ensimmäisen elokuvan vasta perjantain ratoksi.
Ralph Fiennes esittää entistä poliisia ja nykyistä katuhuijaria milleniumin kynnykselle sijoittuvassa cyberpunk-jännärissä, joka on lähtöisin koko maailman rakastaman James Cameronin kynästä. Fiennesin hahmo myy mielikuvia laitapuolenkulkijoille ja rikkaille, jotka laittavat päähänsä jonkin härpäkkeen, jolla he voivat elää virtuaalitodellisuudessa minkälaista elämää tahansa. Samalla laitteella pystyy myös jostain syystä asettumaan toisen ihmisen päähän, ja Fiennes paljastaa sattumalta poliisikorruption salaliiton. Kathryn Bigelow’n ohjaus viipyilee jatkuvasti, joka tekee Strange Daysista tyylipuhtaan ohjaajansa leffan. Silti kokonaisuus jäänee jotenkin vajaaksi, vaikkei filmi missään vaiheessa tunnu pitkän kestonsa vuoksi studion leikkaamalta. Mukana menossa on kulttinaamoja, kuten ruman peruukin kanssa kanssa sekoileva Tom Sizemore, tissejäänkin esittelevä Juliette Lewis ja kiukkuisina kyttinä esiintyvät William Fitchner ja Vincent D’Ononfrio. Pallinaamaisena ”pahiksena” nähdään köyhänmiehen Keanu Reevesin ja Christopher Lambertin lehtolapsi, Michael Wincott.
Katsomani Blu-ray ei sisältänyt juuri mitään ekstroja, mutta sen kuvanlaatu oli varsin pätevä.
21.8.2021: Metallica & San Francisco Symphony – S&M2 (2019)
Koska aika tosiaan on tällaista eikä aikaa leffoille enää ole. Päätinpä sitten lauantain kunniaksi katsoa ylimielisen metallibändin ja sinfoniaorkesterin yhteiskeikan Ylen Areenasta. Metallica kohtaa klassisen musiikin on kaikesta huolimatta hyvin hallittu keikkakokonaisuus, joka antaa jälleen kerran bändistä ristiriitaisen kuvan. Tavallaan yleisöä ihannoiva, mutta samaan aikaan heitä halveksuva bändi on livenä varsin hyvä. Klassisien musiikin yhdistäminen bändin tunnettuihin ja vähemmän tunnettuihin biiseihin toimii mainiosti. Tämän pidempään asiasta länkyttämättä, mennään eteiseen. Joten lennetään kohti seuraavaa.
21.8.2021: Daniel Isn’t Real (2019)
Adam Egypt Mortimerin ohjaamassa kauhuleffassa Daniel ei ole todellinen. Arnold Schwarzenegger poika Patrick esittää jonkun tyypin mielikuvitusystävää, joka melko mielikuvituksettomasti paljastuu iankaikkiseksi demoniksi. Suurilta osin hyvin näytelty ja jopa ohjattu leffa on outo, mutta liian paikallaan junnaava. Myöskään sen yllättävät käänteet eivät oikeasti ole kovinaan yllättäviä. Kaiken kukkuraksi leffa tuntuu paljon kestoaan pidemmältä ja sisältää typeriä sivujuonia (kuten äidin mielenterveysongelmat), jotka olisi voinut toisenlaisella käsikirjoituksella jättää kokonaan tekemättä. Taas minä jauhan tätä samaa paskaa ilman päätä ja häntää. Joten tässä teille rakkaat kengurut seuraava gif.
22.8.2021: The Mechanik (2005)
Viimeistä viedään, kultanuput. Onneksi se on kovanluokan timantti, eräältä aikakautemme lahjakkaimmalta ruotsalaiselta.
Dolph Lundgren esittää jotain entistä sotilasta ja nykyistä automekaanikkoa, jonka perheen venäläinen mafia listi seitsemän vuotta sitten. Joku rikas nainen tulee kertomaan hänelle, että naisen tytär on kidnapattu ihmiskaupan uhriksi Pietariin ja Lundgren voisi samalla kostaa kidnappaajille oman perheensä kuoleman. Mafiaa johtaa köyhänmiehen Orson Welles ja Lundgren saa aisaparikseen jonkun hölösuisen britin. Meininki on kusista filtteria ja monilahjakas Dolph vastaa itse tarinasta kuin myös sen ohjaamisesta. Kokonaisuus voisi kuitenkin olla vielä paljon huonompi, vaikka Lundgrenin käsitys hidastukista ja elokuvan leikkaamisesta on aika kamalaa. Räiskintää ja veripatruunoita on kuitenkin sen verran paljon, ettei The Mechanik ole sitä huonointa Dolppaa. Kertaalleen katsottuna tämän parissa viihtyy varsin hyvin sunnuntain kunniaksi. Lopussa Dolph ja kumppanit vielä palaavat takaisin länsimaihin Suomen kautta. Suomi mainittu! Haistakaa nyt jo vittu! Siihen ne riimit sitten jäivätkin ja plokikin loppui…
YKSI JUTTU VIELÄ
Pakko se on nyt sanoa hei hei! Palataan joskus. Sorkkaherra toivottaa hyvää viikkoa.
