Kukapa ei pelkäisi? Minä olen tullut siihen tulokseen, että en enää tiedä, mistä tässä perseilyssä on kyse. Joku voisi väittää, että arki on palannut, mutta joku toinen voinee sanoa sen tarkoittavan elokuvia. Elämä on kuin filmikela, se alkaa ja loppuu. Joskus se katkeaa, mutta nykyään kaikki on digitaalista. Ollaan kuin kotonanne ja tässä tulevat viiltävät analyysit kuvien takaa.
Tappakaa Charley Varrick! (1973)
Tumpun analyysit ne sen kuin jatkuvat viiltävinä.
Hyvältä ystävältäni lainasin Tappakaa Charley Varrick! -nimisen rikoselokuvan, joka on kovan luokan nihilistin, Don Siegelin, ohjaama.
Walter Matthau esittää elokuvan nimikkohahmoa, joka ryöstää yhdessä Hellraiserista tutun pallinaaman kanssa pankin, mutta saa peräänsä tämän jälkeen mafian kuin myös virkavallan. Kireän Matthaun esittämä Varrick on niin vittumainen kaveri, ettei hapannaama Clint Eastwood suostunut ottamaan tuota roolia vastaan. Ehkä hyvä näin, koska Matthau istuu rooliin kuin nyrkki silmään. Loppuhuipennus on taattua Siegelia pelkästään hyvässä. Kyseessä on kulttiklassikko, joka on ainakin omasta mielestäni yksi ohjaajansa parhaista.
Blood Diamond – veritimantti (2006)
Yksi ohjaajansa parhaista on myös Blood Diamond – veritimantti. Nimittäin Edward Zwickin parhaista.
Leonardo DiCaprio esittää jotain rhodesialaista palkkasotilasta ja seikkailijaa, joka päätyy keskellä Sierra Leonen sisällissotaa suojelemaan Djimon Hounsoun esittämää kalastajaa, ja etsimään siinä samalla Afrikan tähteä. Mukana silmänruuaksi on ihana Jennifer Connelly reportterina, joka taltioi sodan helvetin hirveyksiä. Todellisia tapahtumia hyödyntävä Blood Diamond on ajatuksia herättävä, pelottava, viihdyttävä ja komeasti kuvattu sodan runtelema seikkailuelokuva, jossa on muuten Arnold Vosloo!
Glory (1989)
Tässä Zwickin leffassa ei sen sijaan ole Vosloota, mutta voisitko Morgan Freeman kertoa meille jotain elokuvasta?
Glory kertoo mustista sotilaista Yhdysvaltojen sisällissodassa. Vanha kunnon Abe on ollut sitä mieltä, että mustat sopivat hyvin etulinjan eteen. Zwick ei suinkaan sorru rasistiseen paskanjauhantaan, vaan tarjoaa aidosti koskettavan kuvauksen sorrettujen, mutta vapautettujen orjien rykmentistä. Meininki on viimeiseen kuvaan asti sentimentaalista elokuvaa, joka saa pohtimaan ihmisen pahuutta ja sodan tarpeettomuutta. Emmekö me vain voisi tulla toimeen?
Sanottakoon vielä, ettei elokuva pelkää käyttää pahamaineista n-sanaa, joka on varmasti aikanaan pillastuttanut kovan luokan rasistiksi paljastuneen Spike Leen!
First Reformed (2017)
En sitten tiedä, kuka on pillastunut First Reformedista, mutta Paul Schraderin ohjaama draamaelokuva ei ole sieltä kevyimmästä päästä.
Aina yhtä loistava Ethan Hawke esittää entistä sotilasta ja nykyistä pastoria, joka asuu pienessä itärannikon kaupungissa. Amanda Seyfriedin esittämä raskaana oleva nainen tulee pyytämään apua Hawkelta, koska hänen juuri vankilasta vapautunut miehensä velloo epätoivoisissa ajatuksissa. Sitten mennäänkin syviin vesiin, kun Schrader avaa kaikkien roolihahmojen haavoja eikä oikeastaan edes yritä paikata niitä mitenkään. Teemojen esikuvat ovat Schraderin vanhat elokuvat kuin myös Ingmar Bergmanin tuotanto. Oikeisiin ongelmiin otetaan kantaa, mutta niiden ratkaisemiseksi ei esitetä mitään konkreettista, kun elokuva toteaa ilmastonmuutoksen olevan jo liian pitkällä ja poliitikkojen olevan korruptoituneita kikkelipäitä.
Kuitenkin First Reformed on virkistävä muistutus siitä, kuinka elokuva voi edelleen olla poliittinen väline käsitellä vaikeita asioita.
Meet the Feebles (1989)
Joskus Sormusten herroilla maineeseen noussut Peter Jackson taasen oli hyvin poliittisesti epäkorrekti. Bad Tasten kuvauksissa häntä muun muassa syytettiin eläinrääkkäyksestä ja tämän jälkeen tehty Meet the Feebles on melkoinen loukkausten kavalkadi. Sen juoni kertoo kabereeryhmästä, jonka jäsenet koostuvat erilaisista karikatyyrisistä Muppeteista. Nukkeanimaatina toteutetussa filmissä on muun muassa paskaa syövä kärpänen, aidsiin sairastuva pupu sekä huumeita vetävä Vietnam-veteraanisammakko. Meno ja meininki on sellaista törkyä ja saastaa, ettei elokuva missään nimessä sovi perheen pikkuväelle. Törkytohtorin liikanimen tässä blokissa saava Jackson on kyllä pistänyt parastaan, mutta en silti oikein osaa arvioida Meet the Feeblesia. Se on joko yhden tähden paskakimara tai todellinen kulttimestariteos. Nyt kallistun jälkimmäiseen, mutta en helvetissä aio katso tätä enää koskaan uudelleen.
Spider (2002)
Uudelleen katsoin sitten yhdessä vaimon kanssa David Cronenbergin Spiderin, joka on eräällä tapaa ohjaajansa aikuistumisen ensiaskel. Siinä missä suuri osa Cronenbergin varhaisemmasta tuotannosta nojasi kehokauhuun ja jätti psykologisen tulkinnan enemmän tehosteiden varjoon, on Spider toista maata. Se on nimenomaan mieltä tutkiva matka, jossa Ralph Fiennes esittää nimikkohahmoa, parantolaan kirjautuvaa mielenterveyspotilasta. Lapsuuden traumojen kanssa painivan Fiennesin varhaista elämää näytetään takaumien kautta, kun samalla Fiennes on jonkinlainen tarkkailija kaikelle. Lapsuudessa isä ei rakastanut häntä, vietti kaiken aikansa paikallisessa pubissa lorttojen kanssa ja oletettavasti tappoi äidin lapiolla. Tätä isää näyttelee helvetin mainio Gabriel Byrne.
Kokonaisuus oli vaimon mielestä turhan hidastempoinen, jonka kyllä itsekin voin myöntää. Pidän silti siitä, kuinka Cronenberg tarttuu todella haastavaan aiheeseen ja hämärtää todellisuuden rajan. Kuvaus on myös erinomaista ja tunnelmallista. Kyseessä on ohjaajansa kypsin teos.
Lohikäärmeen vuosi (1985)
Tumppumiehen aika alkaa myös olla kypsä, kun sen käyttää näinkin hyvin. Lohikäärmeen vuosi on Michael Ciminon ohjaama jännityselokuva, jonka katsoin perspallina eli tuttavallisemmin väärässä kuvasuhteessa. Mickey Rourke esittää jotain newyorkilaista jeparia, joka sotkeutuu mafian ja kiinalaisten kinasteluun. Siinä sivussa hän nussii jotain kolmannen polven pienitissistä amerikankiinalaista, menettää vaimonsa jengihyökkäyksessä ja vertaa Bronxia Vietnamin sotaan.
Ciminon ohjaus on samaan aikaan jotenkin camphenkinen, mutta silti poliittisesta kantaa ottava. Tyyli pysyy loppuun asti nihilistisenä ja rasismia tutkitaan monivivahteisesti.
Splice (2009)
Monivivahteinen on myös Splice. Kun tuossa tuli aiemmin Spiderin kohdalla manattua, ettei siinä ollut tarpeeksi Cronenbergille tuttua kehokauhua. Joten tämän vuoksi päätin näyttää vaimolle Splicen, joka ei tosin ole Cronenbergin ohjaama, mutta se voisi ihan yhtä hyvin olla.
Cubella mainetta niittäneen Vincenzo Natalin ohjaama Splice kertoo Adrien Brodyn ja Sarah Polleyn esittämistä tutkijoista, jotka onnistuvat jollain ilveellä yhdistelemään eläinten ja ihmisten DNA:ta ja luomaan keinohedelmöitetyn olion. Juonenkuvauksen kertomisen taitoni ovat tätä luokkaa, joten jätän sen sikseen ja siirryn suoraan siihen, kuinka elokuva onnistuu pohtimaan moraalikysymyksiä.
Elokuva ei siis mene sieltä, mistä aita on matalin. Sen tehosteet ovat kestäneet aikaa hyvin. Sen tunnelma on onnistunut ja myös roolisuoritukset ovat uskottavia. Aihetta tutkitaan tieteen kuin myös suurten korporaatioiden näkövinkkelistä, joka antaa kokonaisuudelle enemmän niitä alussa mainitsemiani tasoja.
Ainoastaan loppuhuipennus tuntuu jotenkin hutiloidulta ja vie pohjaa koko tarinalta. Kaikesta huolimatta kyseessä on erittäin aliarvostettu scifi-elokuva, jonka ajankohtaiset teemat pistävät miettimään sitä, miksi ihmisen pitää leikkiä jumalaa, kun hän voisi vain olla oman elämänsä Sorkkaherra.
Keltaisen huoneen mysteeri (2003)
Keltaisen huoneen mysteeriä katsoessa sitä voi olla sitten oman elämänsä Columbo. Gaston Lerouxin klassikkotarinaan perustuvassa mysteerielokuvassa joku nainen yritetään murhata keltaisessa huoneessa, joka on lukittu sisältä käsin.
Yllättävän verkkaisesti etenevä dekkari on täynnä hauskoja yksityiskohtia ja onnistuneita roolihahmoja. Miltei kahden tunnin kestokaan ei tunnu järin raskaalta, kun ruudulla tapahtuu pohdiskelua, arvuuttelua, kohellusta ja kaikenlaista sekoilua, jolla murhaajan identiteetti yritetään saada selville. Katsojallekin tämä arvailu on mukavaa ajantappoa.
An American Hippie in Israel (1972)
Mukavaa ajantappo soisi myös An American Hippie in Israelin olevan, mutta se ei ole sitä
Toverini ja hyvä ystäväni Kurkkuharja saapui meille saunomaan ja halusi ihan välttämättä nähdä juuri tämän elokuvan, koska sen julistekuvassa on eräs ystävämme. No, siitä se ajatus sitten lähti, vaikka kyseessä on moneen otteeseen yhdeksi maailman huonoimmista leffoista äänestetty teos.
Juoni alkaa, kun joku amerikkalainen ystäväämme muistuttava henkilö saapuu Israeliin villatakki yllään ja paljain jaloin. Hän liftaa jonkun naisen kyytiin, ja saman tien valkonaamaiset silinterihattumiehet ilmaantuvat tienlaitaan. Jostain syystä hän kokee tarpeelliseksi uhkailla heitä väkivallalla. Myöhemmin pidetään hippibileet jossain hylätyssä varastorakennuksessa, jonne nuo silinterimiehet tulevat jatimatikkkiensa kanssa, ja tappavat kaikki! Ainoastaan amerikkalainen hippi, Shmuel ja kaksi naista selviävät ja jatkavat matkaansa johonkin saarelle, josta ei pääse pois koska kaksi kumista haita tulevat vartiomaan sitä.
Tyhjäkäynnillä käyvä An American Hippie in Israel on totaalinen roskiskorin elokuva, jonka huumori piilee sen paskuudessa. Meillä kenelläkään ei ollut hauskaa tätä katsoessa, mutta näen silti jo tulevaisuuden visioissa tämän potentiaalisena leffailtojen kruununjalokivenä.
Unohtui muuten mainita, että elokuvassa on myös lammas.
The Wizard of Gore (1970)
Mainitaan nyt tähän alkuun, että tässä välissä kävimme ostamassa kaupasta jäätelöä ja paikallisesta pizzeriasta pizzaa.
Pohdimme, että mitä seuraavaksi kannattaisi katsoa? Kurkkuharjan ehdotuksesta laitoin The Wizard of Goren pörräämään samalla, kun söimme pizzaa. Ikävä kyllä tuo Herschell Gordon Lewisin ohjaama splatterin prototyyppi on edelleen karsea teos.
Joku Montag niminen taikuri tappaa vapaaehtoisia esityksissään, mutta samalla hypnotisoi yleisön kuvittelemaan, ettei mitään groteskia väkivaltaa tapahtunut. Ota nyt sitten tästä selvää, mutta joku reportteri alkaa päästä asian jyvälle, vaikkei missään silti ole mitään järkeä ja elokuvan ainoa tarkoitus on näyttää jauhelihatekoveritehosteitaan shokkimuodossa.
2016: Part 1 (2010)
Shokkihoitoa saivat myös vaimo ja Kurkkuharja, kun pelasimme tässä välissä kierroksen Trivial Pursuitia, jonka voitin. En kuitenkaan voittanut suvereenisti kuin hakaristi, vaikka välillä turhaa tietämystäni ihmeteltiin. Pelin jälkeen pistin vielä sen tunnetun saunan lämpenemään. Siellä saimme Kurkkuharjan kanssa ajatuksen katsoa ghanalaisen ”Terminatorin”.
2016 ei suinkaan ole sellainen, mutta siinä joku tiedemies huomaa, että ulkoavaruudesta on tulossa Afrikkaan jotain Alienin ja Predatorin näköisiä olentoja. Vähän reilun tunnin mittaisessa elokuvasarjan ensimmäisessä osassa istutaan paljon jauhamassa paskaa kielellä, jota en ymmärrä. Silti sen huippuhetket ovat taattua afrikkalaista laatua, kun esimerkiksi yhdessä kohtauksessa tuo paskasti tietokoneella suunniteltu olio potkaisee vauvan viidakkoon. Toisessa muistettavassa kohtauksessa samainen olio heittää huonosti tietokoneella tehdyn punaisen auton jonkun huutavan naisen päälle.
Sanomattakin selvää, että tämän kaiken jälkeen halua välittömästi nähdä sen jatko-osan, joka sulkee tarinan aloittaman ympyrän.
Killing Zoe (1993)
Nyt ei enää suljeta mitään, sillä sunnuntain ratoksi katsoimme heti aamutuimaan Killing Zoen. Erään manselaisen ystäväni mielestä tämä Future Filmin julkaisu on ala-arvoinen, mutta omaan silmääni kuva oli pelkästään aika ajoin liian tumma.
Yhtä kaikki, sillä kyseessä on vallan mainio rikoselokuva, jossa Eric Stoltzin esittämä roisto saapuu Pariisiin suorittamaan pankkiryöstöä. Hänen sekopäinen lapsuuden ystävänsä (uskomattoman vittumainen Jean-Hugues Anglade) on koko homman primusmoottori, joka on omasta mielestään suunnitellut kaiken vedenpitävästi. Kuitenkin ennen keikkaa täytyy lähteä bilettämään, vetää kaikkia mahdollisia huumeita ja niin edelleen. Edessä on siis vuosisadan darra, jonka aikana ryöstö toteutetaan, joka meneekin heti vituiksi, kun Ron Jeremy saa haulikosta rintaansa.
Sekoilen tämän kommentin loppuun sanoen, että mukana on erittäin viehättävä Julie Delpy nimikkohahmon roolissa. Väkivaltaviihteenä Killing Zoe on myös mainio pätkä.
Sanctum (2011)
Ihan niin mainio pätkä tähän perään ei ollut James Cameronin tuottama Sanctum, joka kertoo elämysharhailijoista, jotka jäävät jumiin johonkin Papua Uuden-Guinean luolastoon. 3D:nä kuvattu filmi yrittää alkuun väkisin tarjota tätä tehostetta ja läväyttää kerta toisensa perään katsojan naamalle rumia tehosteita. Edetessään homma onneksi vähän tasaantuu ja luolasta muuttuu klaustrofobiseksi paikaksi. Juoni itsessään on suoraan Hollywoodin kirjoituskoneesta, kun se sisältää vaikean isäpoikasuhteen ja vaikeuksien kautta voittoon ja rakkauteen etenevän narratiivin. Elokuvan hahmot ovat myös sen verran ääliöitä, ettei heidän kohtalonsa jaksa surettaa.
Vaimo kysyi, että miksi meillä on tämä? Älkää kysykö! Minä en tiedä.
Numero 23 (2007)
En myöskään tiedä, miksi joskus otin roskalavalta elokuvan Numero 23 kokoelmaani, koska sehän on oikeasti aika huono elokuva.
Jim Carrey esittää jotain tyyppiä, joka alkaa lukea numerosta 23 kertovaa kirjaa ja tajuaa yhtäkkiä kirjan olevan todellisuutta, vaikka tätä hämärretään jatkuvasti. Hänelle tulee pakkomielle tuohon numeroon ja hän alkaa nähdä sen kaikkialla. Selviää, että se on Sorkkaherran luku, joka kannattaa ottaa tosissaan, vaikka tämä elokuva on pilattu värimäärittelyllä, valaistuksella ja keskinkertaisilla roolisuorituksilla. Ideana Numero 23 on ihan kelvollinen, mutta sen laiska toteutus saa pohtimaan ihan muuta.
Haluan kuitenkin tähän loppuun kertoa, että olen kirottu:
31-8 =23, 1+9+8+5 =23
Numeroilla saa sen, mitä niistä haluaa saada.
SORKKAHERRAN POTKUT
Koska tästä tuli taas tällainen magnum opus, niin kirjoitusvirheet saadaan kuitattua pois sillä, että ne ovat täällä teitä varten. Tapaamme jälleen viikon kuluttua, jolloin luvassa on kaikkea paskaa maan ja taivaan väliltä. Sorkkaherran kullin siunausta teille kaikille.
