Torin laidalla posetiivari ja vanha mies, joka syöttää pulua vaimolleen.
Garmivaa… agave… mezcal…
Kuukausi selvinpäin, aika seota!
Olen hermoromahduksen partaalla näiden vinhaa vauhtia kasaantuvien kommenttien parissa. Onneksi piru lensi kyöpelinvuorilta aavehevosten vetämillä vaunuilla ja ripotteli nämä pienet kommentit pitkin Kuvaputken nurmea samalla, kun itse sukelsin kylppärin taikapeilin läpi tuonelaan etsimään kiiltomatoja, jotka voi nähdä vain viikkoa paria ennen pääsiäistä – kiire jo on, kiire jo on. Oksennus on lautasilla, olkaa niin hyvät.
Signs (2002)
Olen nähnyt M. Night Shyamyamalanin mestariteoksen jo aiemmin pari kolme kertaa. Ensi-illan aikoihin 13-vuotiaana olin että vau, huisia ja pistin leffan julisteenkin seinälleni. Parikymppisenä tsekkasin viljaympyröillä ja CGI-avaruusolennoilla herkuttelevan torttenin uusiksi ja huikkasit että kuka laski ureaa tuoppiini. Silti jostain syystä olen kokenut omituisia väreitä aina pohtiessani tätä filmiä ja ajatellut, että sen pariin olisi jälleen hauska palata samaan tapaan, kuin Da Vinci -koodinkin. Nyt sitten käytin tilaisuuden hyväkseni syystä X ja voi jehna, veljet ja epelit!
Olisihan tässä potentiaalia kiehtovana mysteerinä ja esimerkiksi kohta, jossa kirjasta löytyvä kuva talosta ja ruumiista vastaa keskusperhettä, tuntui yksin isolla kuvalla ja hyvällä äänentoistolla pimeässä tilassa katsottuna melko selkäpiitä sivelevältä, mutta logiikan puute, M. Night Shymamyman twistailu, Hollywood-sovinnaisuus ja -kaavamaisuus, CGI ja muutama muu pikkuseikka saivat olon tuntumaan samalta, kuin kaltaisiani sovinistihirviömiehiä varten katukuvan mainoksissa viljeltyjen puolialastomien naisten näkeminen. Rory Culkinin voisi sitoa viilikelkkaan ja tumpata matkaan kohti tuntematonta. Lopputiivistelmänä parhaiten Signsistä muistettava kohtaus on yrmeä Mel Gibson mutustelemassa perunamuusia.
Taking Tiger Mountain By Strategy (1970)
Kulttuurivallankumouksen helmessä tanssitaan ja lauletaan päälle kaksi tuntia. Madame Maon rakastaman vallankumousoopperabaletin juonena joukko kommunisteja valtaa Tiikerivuoren mitä mainioimmalla strategialla – soluttamalla kuomintanglaisten leiriin myyrän ja juottamalla viholliset juhlakuntoon. Melkoinen neronleimaus siis kyseessä. Sikäli koreografiat ja teatterimaiset lavasteet ovat miellyttäviä, mutta voi Jeesus prinssinakeilla että tämän katselu saattoi muuten olla yhtä lailla mieltä ylentävää, kuin Vaahteranmäen Eemelin puu-ukkelin vuolemisesta oheistuotteina tulleiden lastujen napostelu hapanimeläkastikkeen kera. Sääliksi käy onnellisen kansantasavallan asukkeja 1970-luvulla, joiden kulttuurianti koostui mm. tämän tarinan variaatioiden nauttimisesta samalla, kun penikat hakkasivat kepeillä päähän.
Risti ja liekki (1957)
Edvinin päivän kunniaksi piti katsella jotain asiaankuuluvaa ja Ristissä ja liekissä näytteli Edvin Laine. SF:n ritarielokuva on lähtökohdiltaan kiinnostavampi kuin kymmenen maalaiskomediaa, mutta valitettavasti katolisen kirkon terroria (ja luterilaisuuden oikeaoppisuutta rivien välistä) kuvaava epookki on jäykkää, hahmot uskottavia kuin tonttu Havaijilla ja paatoksellisuus lähinnä kliseistä sekä kiusaannuttavaa. On filmi silti parhaimmillaan hauskaa camppia, äijän avatessa oven ennen kuin on saanut edes käännettyä avainta lukossa ja Juudaksen tuskiin joutuneen konnan ilmahypyssä käytetyn nuken lentäessä niin hilpeässä kaaressa, että kohtaus oli pakko katsoa uusiksi useammankin kerran. Lopussa Tauno ja Anneli muurataan vielä seinään, eli ei tämä suinkaan mikään aikansa turhin elokuva ole.
Kunniasanalla (2001)
Jack Nicholsonin tulkkaama poliisi saa viimeisenä työpäivänään vannoa valan pedofiilimurhaajan nappaamisesta uhrin äidille ja viettää tämän myötä eläkepäiviään mieltä vainoavaa juttua selvitellen. Pidin siitä että elokuvassa oli paljon ”rumia” ihmisiä, kuumottavimpina hetkinään todella kireäksi vedettyä tunnelmaa, kauniita luonnonmaisemia ja tiettyjä kerronnallisia ratkaisuja, kuten lopun (hienovaraisuudessaankin liian alleviivattu) murhaajan kuolema. Toisin sanoen ohjaaja Sean Penn ei ole mennyt siitä mistä aita on matalimmillaan tai tehnyt kaikkea sen saman Hollywood-kaavan mukaan. Liikaa kielen lipomista valtavirran suuntaan on silti mukana, jotta leffa oikeasti säilyttäisi omituisen, kiusaavan atmosfäärinsä: jos katsojalle ei esimerkiksi a) tehtäisi selväksi loppuratkaisua vaan se jätettäisiin auki ja samalla hänen itsensä pääteltäväksi, b) onko Nihcolson vain helvetinpelon sekoittama, hourupäiseksi ja liikaa juovaksi huru-ukoksi vajonnut sekä urastaan irti päästää kykenemätön elämäntapakyttä, ja c) oliko tappaja kenties tuo kepin nokassa sulava vaahtokarkki vai onko kyseinen hirviö yhä jossain vaanimassa, kyseessä voisi olla todella upea leffa. Menee tämä yhden kerran verran näinkin.
The Pledgessä oli myös todella hauska vitsi poliisin kysyessä toiselta: ”Who’s pen is this?” Ja voi vehnä tuo juliste on muuten taas graafista suunnittelua mageimmillaan…
Hän joka saa korvapuustit (1924)
Victor Seastormin (ameeriikkalaisittain, nääs, ameerikkalaisittain…) klovinleffa on vähintäänkin häiriinnyttävä 10-tuntisen työpäivän jälkeen aamuyön ensimmäisinä tunteina katseltuna. Lon Chaneyn esittämä tutkija joutuu kaverinsa ja naisensa pettämäksi ja samalla naurunalaiseksi, minkä seurauksena poika saa tomua tapuliinsa ja pestautuu sirkuksen pelleksi ottaakseen litsareita poskilleen. Hupinumerot ja niille psykoottisesti ihrojensa läpi nauraa räkättävät katsojat, mykkäelokuvan taustalla olevalle musiikkiraidalle lisätyt etäiset hohotukset, väliin leikellyt kohtaukset ties mistä alas tipahtelevista klovneista ja ihmisiä poskeensa popsivas leijona saavat yhdistettynä Chaneyn sydämestä riipaisevaan, uskoakseni jokaista empaattista ihmistä raastavaan tulkintaan tuntemaan kotimaisen SM-leffan Koirat eivät käytä housuja tavoin, että varsinaiset tapahtumat kävisivät jossain limbossa. Erotuksena tässä kuvassa kuitenkin on se, että Chaneyn hahmo on enemmänkin kostamaan jäänyt kummitus, joka onnistuu lopullisesti poistumaan maan päältä vasta haettuaan hyvityksen kokemastaan vääryydestä. Siitä auttoiko moinen mitään, voi olla montaa mieltä, eikä elokuva saa onnellista loppua; ei edes kaipaamaan jäävän rakastetun tunteiden kautta. Alati hymyileviksi maskeeratut ilveilijät, joiden inhimillisiä tunteita tai surua muut eivät enää osaa nähdä, ovat oivaa symboliikkaa tietyn roolin omaksuneesta henkilöstä sosiaalisessa ympyrässään.
Ruusun nimi (1986)
Samalla viikolla tuli katsotuksi sattumalta myös toinen kirkon hirmuvaltaa sivunnut keskiaikaelokuva, kun Sean Conneryn tähdittämä Ruusun nimi viimein saapui kirjastoon. Jean -Jacques Annaudin leffa muistuttaa itse asiassa Armand Lohikosken Ristiä ja liekkiä plussiensa ja miinustensa puolesta joistain kohdin melko roimasti. Puitteet ovat huikeat ulkoisen kultauksen – vaiko pitemminkin kusauksen – osalta ja katsojalle saadaan välitetyksi luostarista kolkko, kylmä ja epämukava fiilis, mitä tietenkään etovalta näyttävät ja vielä etovammin käyttäytyvät hahmot eivät pehmitä.
Ongelma lienee kuitenkin taustalla olevan romaanin kynäilleen Umberto Econ päässä – vaikea tosin vannoa, kun yhtään tämän kirjaa en ole lukenut – sillä tarina on typerä ja erityisesti sen loppu onnellisine ihmepelastumisineen ja pahan rankaisemisineen saa sylkemään kohti ruutua. Ja miksi tähän on pitänyt tumpata kertojaääni, kun sillä ei tunnu olevan juuri muuta funktiota, kuin päättää stoori lässynlää-pölinään? Hienosta teknisestä toteutuksesta ja Connerysta huolimatta pidin lopulta enemmän Tauno Palosta ratsastamassa lakanaan kääriytyneenä.
The Land of Hope (2012)
Fukushiman 10-vuotispäivän muistoksi katsoin Sion Sonon ydinvoimalaleffan, jossa kuvataan kuvitteellisen Nagashiman onnettomuutta ja sen vaikutuksia paikallisiin ihmisiin. Suurin osa jengistä evakuoidaan ja pakotetaan jättämään kotinsa, omaisuutensa sekä elämänsä, mutta vanha maatilaa pitävä pappa päättää jäädä kotiin pahasti muistisairaine vaimoineen.
Sympaattinen leffa käsittelee varmalla kädellä ydinvoiman kaltaisen inhimillisen ahneuden aiheuttamaa pahaa ja siitä maksaa saavia tavallisia ihmisiä, jotka menettävät poliitikkojen, lobbareiden ja tällaista energiamuotoa hampaat irvessä puoltavien henkilöiden meuhkaamisen vuoksi kaiken. Erityisesti tämä tehdään ilmi sukupolvia jatkuneen perhetarinan päättymisenä, toisistaan irrottaa joutuvien ihmisten epätoivona ja näiden pelkona tulevaisuuden puolesta.
Elokuvan voikin tulkita kysyvän, millä oikeudella Tsernobylin ja Fukushiman jälkeen kellään edes pitäisi olla mahdollisuutta keskustella tästä asiasta (tai noh… kun miettii että esimerkiksi Ameriikan Yhdysvallat on valmis asein puolustamaan ”demokratiaa” yhteisen hyvän nimissä, muttei kuitenkaan näe mitään syytä sotilaallisella väliintulolla uhkailuun Amazonin parturoinnin estääkseen, en edes tajua miksi ajattelen näin naiivisti). Erään naisen hysteria säteilyltä suojautumiseksi saa samaan aikaan sekä nauramaan että säälien ymmärtämään tuodessaan mieleen koronan. Omissa silmissäni haikealla The Land of Hopella on ehdoton paikkansa ohjaajan top kolmessa Love Exposuren ja Antipornon takana.
Mean Girls (2004)
Amerikkalaisessa komediassa Afrikasta Chicagoon muuttava ja kotiopetuksessa ollut tyttö (Lohan) saa havaita amerikkalaisen lukiomaailman raadollisuuden ja taistella oman sielunsa säilyttämisen puolesta. Mean Girlsin voi sanoa käsittelevän sitä, miksi ihminen muuttuu ylimieliseksi, pahaa puhuvaksi ja pinnalliseksi ”muoviksi” (kuten leffa tätä ihmistyyppiä kutsuu) ja joku varmaan hihkuu innoissaan myös siitä, että se yrittää kehittää ongelmaan ratkaisua, esittää kaikki ihmiset pohjimmiltaan hyvinä, vähintäänkin sisäisesti kauniita ja omien ongelmiensa riivaamina ja julistaa että omana itsenään olemisella pääsee pisimmälle, mutta kamoon nyt ihan oikeasti – eikö tämä ole liki jokaisen jenkkiläisen nuorisoleffan lopullinen viesti, riippumatta siitä miten pinnallista toteutus on? Leffa yrittää myös leikitellä piilorasistisilla ennakkoluuloilla, mutta tuntuu itse sortuvan aivan samaan laittaessaan rehtorin huokaamaan, tämänkö takia hän pääsi pois slummista (totta kai hänen täytyy olla ghetosta, koska on musta).
Tämän kaiken voisi toki hyväksyä ja leffan nähdä hyvää tarkoittavana ja nuorten asenteita viihteen kautta muuttaa yrittävänä, mutta voi perse kun sen huumori ja hahmot saivat vain vihaiseksi, puhumattakaan sitten siitä yleisilmeestä, joka esimerkiksi ruokalan klikkien kuvaamisen aikana tyyppien mulkoillessa kohti kameraa pisti suorastaan pihisemään. Eniten käy sääliksi Lindsay Lohania, jota joku voisi toki syyttää oman elämänsä pilaamisesta, mutta omasta mielestäni ei tunnu sattumalta, että näin iso osa lapsitähdistä on aikuisena päätynyt kamppailemaan vakavien päihde-ja psyykkisten probleemien parissa.
Paycheck (2003)
En jaksa sanoa tästä elokuvasta muuta, kuin että seikkailupelimäisessä tieteisfilmissä, jossa Ben Affleck yrittää pelastaa tulevaisuuden, parhaiten toimivat mieltä kutittelevat Philip K. Dickin visiot, huonoiten John Woon ohjaus. Pitäisi ehkä joskus lukeakin Dickiä, sen verran vahvasti alkupuoli sai masentavasta toteutuksesta ja tupakkatauolla kirjoitetusta loppuratkaisusta huolimatta kiinnostumaan juonesta. Onneksi Affleck teki lottorivinsä oikein, joten lopulta päästään palkitsevasti siirtymään pienyrittäjyyden harmaudesta suoraan Amerikkalaisen unelman ytimeen.
Valuvan kuoleman kosto (1972)
Ihmisiä (ja kissoja) popsiva mansikkahillo palaa amatöörimäisessä jatko-osassa, jonka tekijät ilmeisesti luulivat valmistavansa ensisijaisesti komediaa – omituista, että katsojasta lopputulos tuntuu enemmän osallistuvalta sadistiselta kauhulta. Ainut hyvä hahmo, Cotton Comes to Harlemista tutun Godfrey Cambridgen tulkitsema, kaljaa kukkamaljakosta lipittävä ja kotitalossaan telttaileva Chesterkin tapetaan jo heti alussa, koska vakiomustista pitää päästä nopeasti eroon, eikä Beware! The Blobilla enää tämän jälkeen ole annettavanaan mitään muuta kuin vitutuksen tunne siitä, ettei tätäkään puolitoistatuntista enää koskaan tule saamaan takaisin.
