Rip Jiri Menzel ja Vexi Salmi. Olikohan niitä muitakin hiljattain poistuneita…
Ei jaksa, tekstit laahaavat jossain kaukana menneisyydessä. Väännetään pois väkisin ja muistellaan myös niitä tässä ohessa. Olen viimeisen kahden vuorokauden aikana tehnyt yli vuorokauden verran palkkatöitä, joten laatu voi olla sen mukaista. Mitään ei oiota tai anteeksipyydellä.
31.8. Sorority House Massacre II (1990) (PC)
Jatkis on huomattavissa määrin ykkösosaa pirteämpi ja raikkaampi tapaus. Slasher-genreä puoli vuosikymmentä ennen Screamia parodioiva pikku elokuva ei ole missään nimessä hyvä, mutta erityisesti sen heittämä herja lajityypin leffoissa monesti esiintyvistä hahmoista, joita ei meinata saada hengiltä laisinkaan, oli niin herkullinen että jo alusta saakka absurdin vitsin pitkityttyä loppua kohden käsittämättömiin mittoihin, en voinut olla nauramatta silmät ristissä. Juoni on aika lailla toisinto edellisestä: joukko pimuja ostaa talon halvalla – liian halvalla! Se on piru vie se sama talo, jossa aikoinaan kävi mitä järkyttävin massamurha! Neitien pelaama ouija-lauta – spoileri spoileri – tuo tappajan haamun helvetistä ja laittaa sen asumaan heistä yhteen samalla, kun rasvainen viiksimies, joka ahmii raakaa lihaa ja katselee kuvaputkitelevisiostaan väkivaltasaastaa, saa kaikki epäilyt niskaansa. Välissä nähdään täysin tarpeetonta strippaamista sekä lukuisat parit tissejä.
Kerroinko jo, että IMDb:n kuvatallennus on jälleen syvältä p…
31.8. Fatal Games (1984) (PC)
Yhdentekevässä ja tylsässä slasherissa murhaaja likvidoi poikia ja tyttöjä jossain lukiossa. Nirtsausaseena toimii muun muassa urheilukeihäs ja estraadeina veriteoille nähdään niin jumppasalia, nurmikenttää kuin uima-allasta – kuka vielä väittää, ettei liikunta olisi vaaraksi terveydellesi? Suurempaa gorea ei nähdä ilmeisesti siksi, ettei kengännauhabudjetin puitteissa mitään kovin vakuuttavaa olla saatu aikaiseksi, eivätkä toistensakaltaiset hahmot liikuta tai kiinnosta laisinkaan. Ainut hyvä puoli on suoraan Kesäleiristä käännetty loppu, joka on tämän päivän näkökulmasta poliittisessa epäkorrektiudessaan riemastuttava.
31.8. Pahat nukkuvan hyvin (1960) (DVD)
Akira Kurosawan pitkääkin pidempi elokuva on hieno, mutten pystynyt oikeastaan keskittymään siihen katseluhetkellä kovinkaan kummoisesti. Lähinnä tämä meni taas siihen pisteeseen, että yritin suoriutua kirjastolainasta eroon.
1.9. The Enchanting Ghost (1970) (DVD)
En malttanut odottaa, joten katselin Leffakaupasta haetun honkkarikummittelun pois alta heti tuoreeltaan seuraavana päivänä (siitä voi päätellä, miten pahasti nämä tekstit jumittavat), mutta valitettavasti Shaw Brosin tuottama kauhufantasia paljastui melko pahaksi pettymykseksi. Genrelle tyypilliselle Hongkong-elokuvalle ominaista yliampuvuutta ei ole, eikä lajityyppimääritelmästä huolimatta varsinaisesta kauhusta edes jaksa puhua. Kaksi naista rakastuu kummitustalossa ja oikeastaan mitään ei tunnu tapahtuvan. Haukotuttavan liukuhihnatuotteen loppua alkaa hiljalleen todella venailemaan, vaikka tuotantoarvot ovat sikäli kohdallaan.
2.9. Weathering with You (2019) (Teatteri/DCP)
Duunien, kasvitieteellisen puutarhan, ravintolan ja museon täyttämä päivä huipentui Kino Engeliin, jossa vierailemisesta olikin ehtinyt kulua jo tovi. Meininki oli katossa, kun näytöksessä oli kaikkiaan neljä ihmistä – muuten tällaista voisi olla useamminkin, mutta kieltämättä olo teatterin tulevaisuuden puolesta tuli hieman pelokkaaksi.
Weathering with You on hyvää tarkoittava anime, jossa Tokioon tuppukylästä saapuva, kotoaan karannut poika ajautuu asumaan sensaatiolehteä kotonaan toimittavan hampuusin luo ja tapaa säätytön, joka pystyy rukouksillaan kontrolloimaan ilmastoa. Tästä tietysti seuraa loppua kohden pelkkää pahaa.
Piirosjälki on upeaa, mutta käsikirjoitus sanomastaan huolimatta sitä, mitä porukka hamstrasi koronan alkuvaiheissa kaupasta kuin huomista ei tulisi. Hölmö juoni ei toimi millään, ja käsiksen tapa tunkea megalopolin kaduilla oikeat hahmot oikeaan väliin ”aivan sattumalta” saa voimaan pahoin, kuten myös korvia raastava musiikkikin. Myös piilomainontaa on enemmän kuin kymmenessä Hollywood-elokuvassa, joskin sitä yrittää hyväksyä realismin puitteissa – tällainenhan Tokio mitä ilmeisemmin on.
Kaikesta napinasta huolimatta fiilis tempaa parhaimmillaan mukaansa ja visuaalisesti elokuvaa on ilo katsella. Myös lopun positiivinen sanoma sopeutumisesta ”maailmanloppuun” on ajankohtainen. Japani taitaa olla viimeinen maa, jonka nykyelokuvasta jaksan yhä oikeasti innostua.
3.9. Yön painajainen (1971) (DVD)
Clintin esikoisohjaus ei toimi ehkä eheimpänä kokonaisuutena, mutta on tunnelmansa puolesta tiivis kuin mehupullon korkki. Eastwoodin tulkitsema dj paneskelee väärää fania, joka ei halua hyväksyä lemppuja, vaan päätyy tietyllä tapaa hyvin vahvasti Piinan mieleentuovissa merkeissä terrorisoimaan idolinsa elämää alati pahenevimmin ottein. Henkilöohjaus on vielä vähän niin ja näin ja rytmitys ja leikkaus vaatisi hiomista, mutta oikeasti ahdistava tunnelma pitää otteessaan, erityisesti loppupuoliskon ollessa todella jännittävä. Yhtä jännittävää oli tamperelaisesta elokuvadivarista ostamani dvd-lätyn kunto, kiekko kun jäi siinä tunnin kohdalla viideksi minuutiksi polkemaan paikallaan, kunnes aikajanan diginumerot lopulta pomppasivat kymmenen minuuttia eteenpäin. Onneksi tässä on tullut katseltua jo sen verran monta elokuvaa, ettei väliin jääneitä kohtauksia ollut vaikeaa päässään paikkailla.
4.9. Keltainen nauha (1949) (DVD)
On hyvä, että samat ihmiset saattavat muutoin haukkua tiettyjä elokuvia kapitalistisena tai fasistisena paskana ja kysellä, miksi joku ihminen katsoo vähemmälle huomiolle jääneitä rasistisia elokuvia, mutta sitten intoilla jostain John Fordista, jonka ikimuistoiseksi klassikoksi kutsutun Keltaisen nauhan tapaisissa filmeissä vapauden ja demokratian ilosanomaa ympäri maailmaa alistetut kansat vapauttaakseen vievä USA orjuttaa, alistaa ja murhaa perustamansa siirtomaan alkuperäisväestöä, esittäen nämä joko raakalaismaisina murhaajina tai lapsentasoisina harmittomina hölmöinä. Toisaalta Fordin elokuvan voisi jopa mieltää tahattomaksi vittuiluksi maailmanpoliisille, sen päättyessä sanoihin siitä, kuinka näin perustettiin Yhdysvallat. Myös biisonien liki sukupuuttoon tappamiseen voi nähdä viitteitä. Ajan hengen mukaisesti naiskuva on sovinistinen. Mutta kukin taaplaa tyylillään ja jokainen nimetköön itse omat mestarinsa.
Loppuu aika, palataan jälleen asiaan ensi kerralla uusin elokuvin. Moi moi.
