AAAAAAAA!!! ME VOITETTIIN!!! ME VOITETTIIN!!! KULTAA, KULTAA!!! VITTU!!!! MÄ VOITIN!!! MINÄ JA MUN KAVERIT!!! NE KAIKKI ME OLLAAN MESTAREITA!!! VITTUMEOLLAANMESTAREITA!!!! AAAAA!!!! AAAA!!!!
Kuten armoitettu ja rakastettu lukija muistanet, aloitin viime viikon sunnuntaina profeetta Eliaan armosta barbaarimaratonin, jonka hoidin päätökseen pitkälti viikonvaihteeseen osuneena yön sekä seuraavan maanantain aikana. Kellon kolahdettua jo måndagin puolelle pärähti telkkariini pyörimään näistä elokuvista ehkä omituisin tai ainakin Hawk the Slayerin ohella viihteenä parhaiten toiminut, myöhemmin Troman levittämä Time Barbarians (1991). Juonessa, jota ei käytännössä ole, ruokottoman näköinen, kasvoiltaan puoliapinaa muistuttava, nahkaremmeihin pukeutuva ja ikään kuin jonkinlaista sylihauvaa muistuttavaa kampausta käyttävä lihaskimppu seikkailee barbaarikuningattaren kera jossain Neanderdalissa. Filmi tarjosi aika pitkälle samaa kuin muutkin genrensä nimikkeet, eli tissejä, mättämistä, ugu-uguilua ja tämän tällaista – suoraan sanoen ihan niissä määrin, etten (jälleen kerran) viikkoa myöhemmin edes muista, miksi juuri tämä tuli pisteytettyä IMDb:hen näistä parhaimmaksi. Kuningattaren tappanut pallinaamapahis matkustaa kumppaneineen jossain välissä Los Angelesiin, jonne pihvikakkukostaja häntä seuraa. Pelastettuaan toimittajanaisen tätä ahdistelleilta vajakkirosvoilta apinamme saa uuden ystävän ja tarpeeksi L.A.ta tarpeeksi ihmeteltyään matkustaa lopulta kotio. Ei kai siinä mitään sitten ihmeempää ollut? Tämä saattoi muuten olla se leffa, joka kierrätti Krokotiilimies 2:n (?) puukkokohtaa, jossa sankari esittelee stilettejään heilutteleville ryöstäjille omaa kalpaansa.
Time Barbariansin jätkeen jatkoin Avalonilla (1989), jonka ohjauksesta vastasi (ainakin itselleni) pahamaineinen britti Michael J. Murphy, joka niiden muutaman katsotun filmin perusteella vaikuttanee olevan jälleen yksi kadonnut Ed Wood lisää tässä selluloidin täytteisessä taikamaailmassa. Kuningas Arthurin legendoista jollain tapaa ammentava törkyteos esittelee meille olomuotoaan vaihtelevan Merlinin ja jouko muita heppuja, jotka seikkailevat taian täyttämillä mystisillä konnuilla. Käytetyllä budjetilla on tuskinpa pystynyt lunastamaan edes paria niitä surullisenkuuluisia kengännauhoja, mikä näkyy varsin riemukkaasti käsikirjoitusta soveltaneesta kunnianhimosta. Vaikka raina kärsii satunnaisesta tylsyydestä, on esimerkiksi käsittämättömän kämäisesti stop-motionina animoitu tulta syöksevä paperinukkelohikäärme niin hulvaton ilmestys, että vaikea Avalonia nyt mihinkään maanrakoon on kirota. Toinen mieleen jäänyt kohtaus on itsensä jollain taikakalulla näkymättömäksi muuttava Rölli-peikko, joka päättää käyttää superkykyään mihinpä muuhunkaan, kuin paikalla olevan naisen kourimiseen. Häiriköinti tosin jää lyhyeksi, umpimähkään jalkaansa heilauttavan muijan onnistuttua potkaisemaan ahdistelijaa palleille niin, että tämä sylkee amuletin suustaan.
Yö vaihtui päiväksi ja sain kaverini tulemaan kämpilläni katselemaan elokuvaa Beastmaster 2 – petojen herra. En tiedä mistä tämä kertoo ja mitä, mutta kyseessä oli tosiaan maratonin toinen vuonna 1991 valmistunut filkka, jossa barbaarit matkustivat teleportilla Yhdysvaltain länsirannikon erääseen suurkaupunkiin hämmästelemään tulevaisuuden ihmeitä ja sekoilemaan. Jollain taikurilla on siis väylä Los Angelesiin ja vaikka tämä on ilmeisesti seurannut kaupungin menoa jo hetken, suhtautuu hän esimerkiksi automobiiliin kuin näkisi sen ensimmäistä kertaa. Tälläkin erää pahis karkaa koplineen toiseen ulottuvuuteen, perässään beastmaster Dar farkkujalkaisine naaraskumppaneineen. Eläimet tuntuvat olevan mukana lähinnä tuomassa rokkaan söpöjä karvoja, minkkien vai minkä lie näätäeläinten kurkkiessa barbaarin veskasta. Suurkaupungissa Dar pidätetään, mutta tämä hyppää kuulusteluhuoneen ikkunan lävitse ja karkaa poliisiaseman katolle, jonka jälkeen istuu näätineen avoauton etupenkillä ihmettelemässä läheisen elokuvateatterin ohjelmiston mainostamaa – Beastmaster II:ta! Aikamoista mielikuvitusta, pitää sanoa! Paras puoli tylsässä ja Time Barbariansia aliampuvammassa elokuvassa lienee sen kornihko rock-soundtrack. En usko Paluu tulevaisuuteen -sarjan olleen minkäänlaisena esikuvana näille visioille.
Seuraava elokuva ei oikeastaan ollut enää barbarismia termin likaisimmassa mielessä, mutta tulipahan nyt kuitenkin vahingossa katsottua. Italialainen Armoton taistelu (1983) on ritaritarina, jossa ilmeisesti kristityt ja maurit käyvät sotaa keskenään. Verisen ja paikoitellen onnistuneen epookin suurin vahvuus on sen todellinen b-ryönän tähtikasti, joka tuntuu kätkevän sisälleen aivan huikean määrän aikansa c-nimiä Al Cliverista Hal Yamanouchiin ja Bobby Rhodesista kehenpä muukun, kuin koko kansan rakastamaan Kauniit & rohkeat -tähti Ron Mossiin! Yleisilmeeltään synkistelevässä elokuvassa oli muistaakseni myös joitain fantasiaelementtejä, mutta nämä kuten muutkin jatkuvien taistelujen hallitsevan juonen spesiaalipuolet tuntuvat kadonneen mielestäni kuin jätkän palkkapussi sunnuntaihin mennessä. Haarniskat ja mahtipontiset kypärät sentään säilyvät muistissa vielä katselun jälkeenkin.
Paluu Troman pariin. Tromaville on tuhoutunut ydinsodassa ja täydeksi metsäksi muuttuneen kaupungin uusi asujaimisto koostuu barbaareista, Tähtien sodan hiekkaörkkejä muistuttavista peikoista ja stop-motionina parhaaseen 30-luvun King Kong -tyyliin animoiduista dinosauruksista, joista eräs muistuttaa lihansyöjäkasvia. Nimi A Nymphoid Barbarian in Dinosaur Hell (1990) on tuotantoyhtiön vakiokusetuksen tavoin huomattavasti itse leffaa kiinnostavampi, eikä pitkäveteisen tuotannon hauskojakaan kohtia jaksa pahemmin juhlia elokuvan ollessa niin täynnä seksuaalissävytteistä väkivaltaa sun muuta liiankin niljakasta sovinismia, että olo on kaikkea muuta kuin mukava. Koska kyse on toiselta puoleltaan post-apocalypse-leffasta, löytävät barbaarit, sillisalaatista mahdollisimman typerän tehdäkseen, maastosta vielä menneen sivilisaation jälkeensä jättämiä ampuma-aseita. Elokuvassa taisi myös olla kannibalismikohtaus, tai sitten puurot ja vellit menivät tarjottimellani jälleen sekaisin ja kyseinen skene löytyikin jostain toisesta maratonin tähtihetkessä.
Barbarithonin päättänyt Beastmaster III: The Eye of Braxus (1996) olikin sitten rupeaman huonoin, tylsin ja mitäänsanomattomin tuotos. TV-elokuvana tuotettu trilogian (jota tosin näkyy seuranneen vielä samaista laatikkoa varten kursittu sarja…) päätös on kilttiä koko perheen kamaa, jossa ei oikeastaan ole mitään houkuttelevaa ja itse asiassa suurimman osan kestosta silmäilin lähinnä Virolaisen ja Hokkasen Roskaelokuvat-kirjaa. Ainut pelastaja on lopun Braxus-hirviö, joka on kaikessa kalkkunamaisessa spektaakkelimaisuudessaan niin epäonnistunut ja typerä ilmestys, että siinä olisivat menneet popparit väärään kurkkuun, ellen niistä olisi pitänyt hyvää huolta jo iät ajat ennen tätä. Kakkosessa kaivatut pedotkin astuvat areenalle auttaen barbaariamme telomaan Braxuksen takaisin Manalan perimmäisimpiin löylyholveihin. Vaikea tätä on kellekkään suositella.
Se barbaareista. Tiistaina katsoin töiden lomassa aina yhtä taianomaisen Steven Spielbergin kehuja saaneen Kolmannen asteen yhteyden (1977), johon suhtauduin innolla siitäkin huolimatta, että Kuoleman kilometrejä lukuun ottamatta rakastetun mestarin tuotanto tuntuu olevan nykyisen makuni mukaan lähellä klovnin ulostetta. Sellaista kiehtovasta käärepaperista löytyvää imelää, karamellinväristä ja Amerikassa tuotettua märkää pökälettä, jollaisen suuhunsa saatuasi pystyt vain tuijottamaan lumoutuneena tyhjyyteen kameran hitaasti zoomatessa kohti kasvojasi. Saman tehtaan liukuhihnalta nämä – ilmeisesti jo joskus skidimpänä näkemäni – ufo-orgiat sitten olivatkin. Aihe on (oikeasti) pirun kiinnostava ja loistavia kuvia sekä mahtavaa lavastusta kaikkine vilkkuvaloineen tarjoillaan niin maan peijoonisti, mutta toteutustapa puolestaan jälleen kerran niin yltiömäisen perispielbergmäinen kaikkine lapsellisine, perhearvoja korostavine ja huonoa huumoria viljelevine kliseineen, että McDonald’s- ja Shell (tai mitä lie bensakorporaatiota nyt vilauttelivat) -mainonnan aikana saatoin vilauttaa salaa keskisormeani kohti valkokangasta.
Ultraväkivaltaa niissä lyhyen filmografiansa muutamassa elokuvassa viljelevä James Glickenhaus on mielestäni huomattavasti Spielbergia lahjakkaampi ohjaaja. Hän onnistuu tekemään toiminnastaan näyttävää ja häijyä, elokuviensa maailmoista niljakkaita ja valmistaa koko komeuden niin saastaisessa vuoassa, että miehen tuotteista tuskin on päästy nauttimaan multiplex-palatseissa. McBain – Sankareiden aika vuodelta 1991 löytyy silti kaikeksi onneksi pääkaupunkiseudun kirjaston valikoimista. Kimurantti elokuva ei oikeastaan anna katsojalle selkeitä ideologisia teemoja. Alussa joukko jenkkisotureita todistaa hirviömäisten vietkongin sotilaiden sadismia Aasian vihreässä helvetissä, mutta kommunistien demonisointi loppuu lyhyeen kunniavelkaansa maksavan Christopher Walkenin kerätessä kaverinsa kasaan, kiristäessä newyorkilaiselta kummisedältä pienen omaisuuden Israelin agentiksi tekeytyneenä ja lopulta iskiessä hynttyynsä yhteen selkeän sosialistisen Kansan armeijan kanssa, kaataakseen Kolumbian presidentin ja tätä tukevan huumeparoni Escobarin. Niin, suhteita ulkovaltoihin lämmittävä elokuva siis aivan oikeasti näyttää meille Kolumbian sotilaspresidentin, joka kiduttaa kattoon ripustettuja alaisiaan hakkaamalla näitä pesäpallomailalla, ja jonka katon läpi tipahtava Walken lopulta niittaa reikäjuustoksi, tunkien kuolleen kaverinsa muistona vielä setelin tämän takkiin. Jopa sissiliikkeiden toteuttama Bogotan pimentäminen on päässyt mukaan filmiin. Myös jonkinlaista yhteiskuntakritiikkiä voi halutessaan löytää kohtauksesta, jossa Ison Omenan jengipomo toteaa alaistensa voivan joko tienata kolme taalaa tunnissa Burger Kingissa tai saada oikeaa palkkaa myymällä kamaa kaduilla. Toki lopputuloksena – satojen ruumiiden lisäksi – näemme jälleen jenkkien invaasion ainoana mahdollisuutena sorrettujen vapauttamiseksi, joskin komeuden päältä hitaasti alas valuva räkä on omiaan antamaan tämän anteeksi. Sitten pitäisi vielä nähdä Glickenhausin takuuvarmalta mestariteokselta vaikuttava debyytti The Astrologer, joka näyttää kertovan jonkinlaisesta itsemurhakultista.
Torstaina uusiokatsoin IMDb-pisteytyksen puutteissa Esa Pakarinen-komedian Hei, rillumarei! (1954), josta kirjoitin Laajakuvan kirjaprojektiin. Perjantaina näin duunien parissa puuhastellessani ranskalaisen sotaelokuvan Yli rajojen (1960), jossa oli puolensa leffan kuvatessa ihmiset linjojen kummallakin puolen yksilöinä, jotka yrittävät elää vallitsevan tilanteen puitteissa. Elokuva tuntuu demonisoinnin vastaiselle manifestille ja siitä on luettavissa viitteitä voittajan sanelemaan jakoon hyviin ja pahoihin (dialoginpätkä, jossa sekä vastarintaliikkeen edustaja että Vichylle uskollinen toteavat toisilleen, että kumpikin tullaan muistamaan vastakkaisella puolella sodan loputtua). Silti kestoa on liiaksi asti ja tarinan olisi pystynyt tiivistämään huomattavasti kompaktimmaksi paketiksi. Tämän jälkeen katselin vielä M. A. Nummisen vetämän lastenelokuvan Herra Huu – jestapa jepulis – penikat sipuliks vuosikertaa -73, josta siitäkin rustasin Laajiksen kirjaan. Tämän jälkeen painuin loppuviikoksi retkeilemään ja lopetan siis tältä erää tähän.
