Kunnianarvoisa elokuvapäiväkirjani, jätän suosiolla tämän viikkoni todella nopeasti käsiteltäväksi hutaisuksi, sillä sen ohella, etten juuri mitään ole edes ehtinyt katsella, työtä palkallisesta palkattomaan tuntuu puskevan niskaani joka ainoasta raosta, unohtamatta tietenkään sitä paljon puhuttua sosiaalista elämää ja fyysisestä puolestaan huolehtimista. Koska vastenmielisyys tuntikausia kestävää nakuttelua kohtaan on noussut kovaksi ja vappukin on ovella, mennään tällä viikolla helpoimman kautta ja lähinnä kerrataan, mitä on tullut nähtyä.
Maanantai oli toinen pääsiäispäivä ja vietin sitä jälleen Unionissa. Ensimmäinen näytös, Ihminen ja paholainen oli melko mitäänsanomaton komedia vuodelta 1957, jossa lähinnä käytiin läpi ihmiskunnan historiaa ja sen vaakalaudalla olevaa jatkuvuutta taivaallisessa oikeussalissa. Yksikään vitsi ei liiemmin naurattanut, mutta osaa yleisöstä tuntui huvittavan pelkkä Marx-veljesten naaman vilahtaminenkin ja sali täyttyi repeämisistä samalla sekunilla pelkän Grounchon pärstän ilmaantuessa kankaalle, vaikkei näyttelijä vielä olisi ehtinyt ainoatakaan sanaa virkkoa. Toinen, itselleni yllätyksenä tullut leffa oli samaisen kirkon tulipalon vuoksi ajankohtainen Notre Damen kellonsoittaja, josta näimme version vuodelta -56. Gina Lollobrigatan ja Anthony Quinnin tähdittämä tulkinta ei itsessään ollut erityisen mieltäylentävä, mutta upea värimaailma, kuvausmiljöö ja eräällä tapaa myös Quasimodon meikki pitivät mielenkiintoa yllä. Silti Lon Chaneyn mykkäfilmi menee omilla listoillani hitusen edemmäs, sillä Quinn-version kauniista paletista huolimatta tuossa hiljaisessa ja mustavalkoisessa klassikossa on aivan oma, aavemainen tunnelmansa.
Tiistaina vilkaisin Afrikkalaista elokuvaa käsittelevän luennon päätteeksi konehuoneen tirkistysikkunasta toisella silmällä tsadilais-eurooppalaisen tuotannon A Screaming Man (2010), josta ei oikeastaan jäänyt mieleen juuri mitään. Draama sivuaa maan ongelmia, sisällissotaa ja tällaista, mutta kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta se ei erityisemmin koskettanut. Lähinnä jäin miettimään järkeä tunkea ruumis todennäköisesti juomavettä tarjoavaan jokeen, mutta ehkä en edelleenkään tiedä mistään mitään.
Keskiviikkona jatkoin perinnettäni katsella suomalaisen studiokauden helmiä keittiötöiden parissa ja tällä kertaa pyörimään valikoitui maisteri Särkän Kaivopuiston kaunis Regina (1941). Tylsyydestä ei onneksi tällä kertaa tarvinnut huolehtia, sillä leffa oli niin sietämättömän kammottavaa, suorastaan saatanasta siinnyttä taantumuksellista sotapropagandaa, että onnistui suututtamaan minut kovaan ääneen. Kuka oikeasti kehtaa tarjota katsojille maailmankuvaa, jossa murhaorgiat ja karttoihin piirretyt viivat voittavat rakkauden: paitsi ettei tässä tapauksessa kyse edes ole sen paljon puhutun “isänmaan” puolustamisesta, vaan sotatoimiin lähtemisestä kauas Krimille saakka. Huippukohdassa (aiemmin rakkautensa kohteen raiskata yrittänyt) Tauno Palo ehdottaa Regina Linnanheimolle, että viittaisi kintaalla rintamalle lähtöön ja he voisivat karata yhdessä Ruotsiin rakastamaan toisiaan. Tähän Linnanheimo vastaa, ettei voi hyväksyä että hänen miehensä pettäisi velvollisuutensa hänen vuokseen, jolloin Palo ryhtyy järkyttyneenä mutisemaan, mitä oikein edes mietti. Tunteisiin vetoavassa loppukohtauksessa nähdään Linnanheimo Palon haudalla, katse vakavana ja kunnioittavana. Myös jumala ehditään mainita moneen otteeseen. Ei ole suurempaa kunniaa, kuin kuolla lipun ja ristin tähden. Aijaijai.
Keskiviikon toinen oli töissä katsottu Paul Schraderin First Reformed (2017), joka käsitteli monia itseäni koskettavia aiheita ja samoja kymyksiä, joita olen havainnut monesti pohtivani. Näitä ovat mm. luonnon tuhoutuminen, ihmisten passiivisuus, uskontojen suhtautuminen ekokatastrofiin, yksilön mahdollisuus toimia, oikeus luoda uutta elämää tämän helvetin keskelle jne. Elokuva sai myös samaistumaan uskon puolesta tehtävien terrori-iskujen toteuttajiin, samalla kuitenkin kyseenalaisten nämä vailla alleviivaavaa sarnaavuutta. Loppuvaikutelma First Reformedista oli melankolinen ja hyytävä.
Torstaina näin duunien ohessa parikin leffaa. Kenialais-saksalainen Supa Modo vuosimallia 2018 käsitteli syöpää sairastavaa tyttöä, joka katselee öykkärimiesten kansoittamassa elokuvateatterissa Bruce Leeta ja ihailee supersankareita. Lopulta kyläyhteisö päättää piristää lasten maailmasta eristettyä skidiä kuvaamalla tämän kanssa elokuvan, jonka hän saa käsikirjoittaa ja tähdittää. Muuten sovinnaiselta ja latteahkolta tuntuvan filkan paras puoli on sen elokuvan tekeminen, joka tuo mieleen hyvin vahvasti esimerkiksi näkemäni wakaliwood-leffat, joissa into ja tekemisen meininki kera mahdollisten film jokerin höpötysten korvaa taidot ja teknisen osaamisen. Myös kohtaus, jossa auto on ajaa tytön päältä ja rysäyttää kolarin, minkä jälkeen kuljettaja lähtee juoksemaan metsään vihaiset kyläläiset perässään, jäi mieleen. Illemmalla tsiigasin vielä konehuoneen aukosta Aleksei Germanin mahdollisesti parhaan teoksen Hrustaljov, autoni! (1998), joka oli surrealistinen ja väkevä matka Stalinin kauden loppuaikoihin.
Seuraavia leffoja saatiin venata aina sunnuntaihin saakka. Tällöin oli umpeutuvan kirjastoeräpäivän vuoksi pakko vilkaista pois Timo Linnasalon tähän mennessä ainut siedettävä kuvaelma Vartioitu kylä 1944 (1978), jonka kuva sotasankaruudesta oli kaikkea muuta kuin kullanhohtoinen. Silti runsaaseen dialogiin perustuva pätkä ei ollut paras veto lämpimään kesäiltaan ja tuntui paikoitellen melko puuduttavalta ja väkisinkatsotulta. Koska olin pitkästä aikaa myös telkkarin ääressä (oman digiboksini heitin kierrätykseen jo aikapäiviä sitten), päätin vitsillä katsoa loputtoman Star Wars -kaanonin paljon hehkutetun seitsemännen episodin The Force Awakensin. Myönnän vielä elokuvan alussa ajatelleeni, ettei tällainen jo valmiiksi lynkkaava katsomisasenne ole reilu ja pitäisihän syytetylle tarjota edes mahdollisuus puolustautua, mutta mitä pidemmälle pätkä eteni, sitä ärsyyntyneemmäksi ja lopulta raivostuneemmaksi aloin muuttua. Perihollywoodlainen, maailmankuvaltaan jenkkiläinen, mielikuvitukseton, typerillä olennoilla, cgi:llä ja ärsyttävästi kirjoitetuilla hahmoilla täytetty spektaakkeli yrittää tarjota samaan aikaan elämystään niin nykyteineille kuin vanhoille faneillekin, lopputuloksen ollessa paitsi piinallisen vaivaannuttava myös sietämättömän epäviihdyttävä. Silti tätä kassamagneettipaskaa ilmeisesti on edelleen järkevää suoltaa liukuhihnalta, mitä ainakin kadunvarsimainokset antavat ymmärtää. Suurimmat ajatukset heräsivät pohtiessani, miten suuren osan vaikkapa maailman nälänhätää olisi voitu poistaa niillä varoila, jotka tähän lapselliseen erikoistehostepelleilyseikkailuun on käytetty, puhumatta tietenkään sillä tienatuista tuotoista. Toisaalta mainoskatkot muistuttivat aika selkeästi, ettei näitä leffoja moisia pohtiville nyt edes ole tehty.
