Rottaa ei saa rööristään. Ajan puutteessa kerääntyneiden katseluiden, Kuvaputkeen liukuhihnalta kommentteja lähettäneen Putinin trolliarmeijan ja yleisen väsymyksen (kuten myös tämän sivuston kaikinpuolisen raskauden ja kämäisyyden, joka lisää helvetisti ylimääräistä työtä per artikkeli – jätän tällä kertaa nämä kuvat tällaisiksi, niin älyätte mitä tarkoitan) myötä ehdin jo ilmoittaa, että tulen muuttamaan omaa linjaani kirjoittajana tässä plokissa saatanan ratikaalisti. Tämä toi kuitenkin rintakehäni kohdalla olevaan komeroon tyhjyyden, sillä olennainen osa elokuvaharrastustani on ollut jo viitisentoista vuotta jokaisen katselun kommentoiminen edes jollakin sanalla. Niinpä alettiin olla tupla tai kuitti -tilanteessa, jossa tiesin joko lopettavani leffakirjoituksen kokonaan tähän (ja sen myötä muuttavani myös niiden tuijottamisen epäsäännölliseksi itseni viihdyttämiseksi) tai sitten yrittäväni vielä kiriä tätä matkaa umpeen. Vaikka järkevämpi vaihtoehto voisi olla panostaa opintoihin tai vaikka romaaniin, eläkööt Kuvaputki itsekkäistä syistä vielä lyhyen hetken, jukulauta.
Kommentit rambotahtiin suoraan konekiväärin panosvyöstä. Jos vituttaa, tilaa vaikka Hesari.
Mondo candido (1975)
Jacopetti ja Prosperi osoittavat näytelmäelokuvallaan hallitsevansa muunkin kuin mondo-elokuvan tekemisen. Pallinaama juoksee halki ajan ja vastoin Elitistin arvostelun kirjoittajaa itse nauroin parhaimmillaan Mondo candidon huumorille ääneen. En muista milloin leffan katsominen ennen tätä oli kaikessa porsastelussaan näin nastaa – tai paljoa yksityiskohtiakaan enää puoltatoista kuukautta myöhemmin.
Kotoko (2011)
Shinya Tsukamoton surrealistisessa rainassa nainen flippailee, viiltelee itseään, hakkaa sadomasokistista poikaystäväänsä ja fantasioi lapsenmurhasta. Ei siis mikään turha pätkä.
The Witch in the Window (2018)
Isä ja poika lähtevät remppaamaan taloa, jossa kummittelee ikkunan ääreen kuolleen noidan haamu. Filmi oli pettymys siinä mielessä, että sen alku oli todella painostava ja odotin myös muilta osin kokonaisvaltaista kauhuleffaa, mihin taantuva ilmapiiri ja symboliikan puolelle hulauttava jälkipuolisko ei halunnut vastata.
Haze (2005)
Tsukamoton lyhyessä kauhupätkässä jätkä herää ahtaasta tilasta täynnä ansoja. Tuntuu jonkinlaiselta Kuutio kohtaa Sawin asetelmalta japanilaisittain, sillä erotuksella että tämä elokuva on osattu ohjata. Kuvaus luo klaustrofobiaa ja lopusta ei ota mitään tolkkua.
The Great Analog World (1987)
Tsukamoton seikkailut ohjaajanpallilla jatkuvat. Todella kiasmamaisessa Tetsuon esi-isässä tyypin selästä kasvaa putki ja tämä imaistaan keskelle vampyyrien riehumista. Elokuvana ei oikeastaan mistään kotoisin, mutta jonkinlaisena nykytaideteoksena aika viehättävä.
Ingagi (1930)
Pitkään katselulistalla ja aktin ulottumattomissa ollut gorillaelokuva floppasi olohuoneessani valitettavasti melkein täysin. Suuri osa “dokumenttia” on pöllitty (oikeuksitta) jostain aiemmasta luontofilmistä, joka sisältää mm. sangen ikävää eläinten kohtelua. Huumoriarvot ovat lopulta aika harvassa, vaikka eläintarhassa kuvatussa loppukohtauksessa alkuasukasnainen uhrataan apinapukuun sonnustautuneelle (ja kuulemma gorillarooleihin erikoistuneelle) näyttelijälle. Loppujen lopuksi Ingagi on pelkästään tylsä.
Naqoyqatsi (2003)
Matka Kierrätyskeskukseen kannatti, sillä löysin sen ilmaisosastolta pari mm. Godfrey Reggion dokumentteja sisältäviä venäläisiä DVD-levyjä. Qatsi-trilogian päättävä Naqoyqatsi ei Powaqqatsin tavoin yllä Koyaanisqatsin tasolle, joskin tämänkin kyllä jaksaa nippa nappa katsoa loppuun. Hassuinta lienee se, etten edes enää muista, mihin aiheeseen kolmososa keskittyi – johonkin väkivaltaan? Dialogia ei ole, vaan Philip Glassin musa puhuu kertaalleen kuvien taustalla.
Muurahaisten valtakunta (1977)
Pahamaineisen Bert I. Gordonin luonto kostaa -kuvaelmassa muurahaiset kasvavat eräänä päivänä noin parissa tunnissa henkilöauton kokoisiksi. Joukko imbesillejä yrittää selvitä hengissä jättiötököiden valtaamalta saarelta (kukaan ei tiedä miten ovat pysyneet hengissä edes aikuisikään saakka), mutta hirviöillä on vielä yksi valttikortti tuntosarvessaan. Tehosteet, näyttely ja tarinankuljetus ovat riemastuttavan surkeaa tasoa, esimerkiksi muurahaisten ollessa niin surkeasti muuhun kuvaan liitettyjä että ihan nolottaa ja näiden silmin kuvattujen kohtausten saadessa pohtimaan, mitä vittua siellä kulisseissa on mietitty. Vaikka Gordonin tuotannosta leijonan osa on paskaa, tämän parissa jaksoin itse viihtyä – älkää siis uskoko Verikekkerit-kirjan haukkuja!
Alaston saalis (1965)
Blu-rayn kirjasen mukaan tositapahtumiin perustuvassa kujanjuoksussa suuren valkoisen metsästäjän asiakas pomppii safarilla afrikkalaiskuninkaan varpaille, mistä seuraa rangaistus. Muun ryhmän tultua teurastetuksi, annetaan viimeiselle miehelle hieman etumatkaa, ennen kuin tämä saa nauravan tappajan keihäineen peräänsä. Valkonaama ei kuitenkaan ole eilisen teeren poikia ja ajojahtiin joutuvien sotureiden hymyt hyytyvät jo alkumetreillä. Niukasti dialogia ja karua materiaalia sisältävä seikkailu herättää monia kysymyksiä realismiin liittyen, mutta on pirun jännittävää katsottavaa.
Anima Mundi (1991)
Vähän lisää KK:n Venäjän terveisiä. Godfrey Reggion lyhyessä dokumentissa kuvataan tällä kertaa eläimiä Philip Glassin sävelmien tahdissa. Jo pari Reggion ohjausta suht nopealla aikavälillä antaa käsityksen siitä, ettei sama tekniikka välttämättä ihastuta loputtomiin.
Chronos (1985)
Chronos ei enää ollut parivaljakon Reggio-Glass töitä, vaikka tyyli oli hyvin tuttu. Time-lapse-tekniikkaa riittää kolmen vartin ajan, keskiöstä löytyessä niin ihmisiä, kaupunkeja kuin yksittäisiä rakennuksia. Jokin tässä onnistui vielä viehättämään, vaikka kiintiö moiseen dokumenttiin alkoi olla jo vähintäänkin täynnä. Ohjaajan palleilla istuu tällä haavaa mm. samantyylisestä Barakasta tuttu Ron Fricke.
Secret Rites (1971)
IMDb:n pähkinänkuorikuvaus toteaa Secret Ritesin olevan pseudodokumentti mustasta magiasta. Ei tuohon kannata tässä vaiheessa elämää turhia lisäillä.
The Phantom of Regular Size (1986)
Shinya Tsukamoton reilun vartin mittainen jutska on hyvin samanhenkinen The Great Analog Worldin ja Tetsuon kanssa.
Valamiesten ratkaisu (1957)
Sidney Lumetin mestariteoksessa kaksitoista vihaista miestä vetäytyy lynkkaamaan isänsä murhasta syytettyä nuorukaista – kunnes eräs heistä alkaa kyseenalaistamaan syyttäjän esittämät todisteet. Loistava kuvaus ryhmäpaineesta, asenteiden muovautumisesta, henkilökohtaisista kostomotiiveista ja siitä, kuinka oikeudessa tunteiden ei pitäisi mennä faktojen edelle, oli juttu päällisin puolin miten yksiselitteinen tahansa.
Muistelmia – Stardust Memories (1980)
Woody Allenin elokuva vitutti, sillä se tuli katsottua kahdessa osassa – ensimmäinen armottomassa väsymyksessä, toinen alati höpöttävän seuralaisen seurassa – enkä näin ollen saanut siitä mitään irti, vaikka filmi vaikutti aidosti kiinnostavalta. Tarinassa neuroottinen komediaohjaaja yrittää ryhtyä vakavastiotettavaksi taiteentekijäksi – mistähän Allen mahtanut saada ideansa tähän?
Pimeän uhka (2000)
Filtterien läpi kuvatussa scifistelyssä häkki-ihmistä roudaava avaruusalus tipahtaa planeetalle, jota kansoittaa äärimmäisen harvoin koloistaan pimeän turvin saalistamaan lähtevien CGI-hyönteisten yhteiskunta – miten sattuikaan, että tyypit rysäyttivät paikan päälle juuri tämän periodin ollessa käsillä! Elokuva esittää suuria kysymyksiä, kuten miksi valtava tähtilaiva on lähetetty kuskaamaan yhtä ainoaa vankia ja sen aikana saa myös jännittää, kumpi on vaffempi: kaukaisen galaksin miljoonapäinen piru vai Vin Dieselin ego.
Millhouse – valkoinen komedia (1971)
Palatakseni Mondo candidoon, Millhouse on enemmänkin se elokuva, jonka aikana voisi nauraa, ellei kaikki vain masentaisi liikaa. Emile de Antonion dokumentti kuvaa Richard “Tricky Dicky” Nixonin vaalikampanjoita, poliittista uraa ja valehtelua, saaden aikaan sekä puistatuksia että epäuskoisia hymyjä tämän teatterin surrealistisuuden vuoksi. Michael Mooren Fahrenheitit sun muut lienevät jotakin velkaa tälle pioneerille, joskin tyyli on kaukana Mooren vilpillisestä populismista.
Reptilicus (1961)
Tiettävästi ainoassa tanskalaisessa kaijussa jättikäärme nousee merestä tuhoamaan Köpistä. Tehosteet ovat Muurahaisten valtakunnan tavoin niin käsittämättömiä, että pitkästyttävähköä leffaa jaksaa niin ikään katsella. Alkupuoli on turistivideota Kööpenhaminan nähtävyyksistä ja eräässä hienoimmista hetkistä jättiläishirviö imaisee ryhdikkäässä asennossa seisovan perheenisän suuhunsa. Kyllä Reptilicus huumorinsa puolesta Uunot ja Pekot voittaa.
Down by law (1986)
Jim Jarmuschin leffassa kolme äijää joutu vankilaan ja karkaa sieltä Syvän etelän soille. Ei ohjaajansa parasta antia, mutta ärsyttävän alun jälkeen tämäkin saa siipensä alleen. Ehkä suurin syy tähän on kaiken kurjuuden keskeltä paistava jonkinlainen humaaniuden ja toivon taimi, jonka lähin vertailukohta löytyy Aki Kaurismäen tuotannosta.
The Truman Show (1998)
Jim Carrey herää eräs aamu ja tajuaa, että koko ympäröivä maailma on suurta lavastetta, kanssaeläjät näyttelijöitä ja hän itse maailman suosituimman tosi-tv-sarjan tähti.
Kohti auringonlaskua (1978)
R.W. Fassbinderin tusinaleffassa suklaakeisari etsii itselleen kaksoisolentoa ja jotain tällaista. Toimivin puoli on Weimarin Saksaan sijoitettu epookki.
The Skin (1981)
Liliana Cavanin toisen maailmansodan kuvaus sijoittuu jenkkien maihinnousuun Sisiliaan ja kuvaa itse taisteluiden sijaan suhteellisen arkisesti konfliktin keskellä elävien ihmisten elämää. Nälän riivaamissa kaupungeissa kannetaan hopeavadilla pöytään muodottomiksi turvonneita vauvoja, ihmiset myyvät itseään ja lapsiaan, naiset tekevät kauppatavarastaan halutumpaa alapääperuukeilla, miinoissa silpoutuvien sotilaiden sisälmykset valuvat pitkit peltoja ja vaikka Mussolinin hallitus on paennut, kummittelee fasismin aave kaikkialla jo pelkästään meren takaa saapuneiden vapauttajien asenteista alkaen.
Äärimmäisen kyynisen elokuvan ehdoton huippu on loppukohtaus, jossa pientä tähtiraitalippua heiluttava isä kiipeää onnenkyyneleet silmissään “Viva Americaa!” huutaen panssarivaunun päälle, lipeää sen alle ja kirjaimellisesti rutistuu pannukakuksi eräässä ehkä graafisimmista gorekuolemista, mitä näytelmäelokuvassa on nähty. Jo pelkästään tämä symboliikka ja muu painajaiskuvasto riittävät tekemään The Skinistä ehdottomasti vuoden 2021 tähän saakka järkyttävimmän elokuvakokemuksen.
Tätä ainoastaan voimistaa se, ettei Caviana ole ollut liikkeellä eksploitaatioasenteella, vaan filmi on kerrottu mässäilyttä ja vailla sensaationhakuisuutta, kuin mikä tahansa aikansa italialainen taide-elokuva. Tämä tekee shokkikohtauksista pelottavan tavanomaisia ja tuo kokemukseen realistisen fiiliksen, että tämä voisi olla todellisuus, jota myös itse elän. Aika moni ihminen maailman sotatoimialueilla on todennäköisesti orientoitunut tähän ja kuvasto voisi yhtä hyvin olla esimerkiksi uuden vuosituhannen Lähi-Idästä 80 vuoden takaisen Euroopan sijaan.
Orfeuksen testamentti (1960)
Pojat pomppivat hepopuvussa tässä Jean Cocteaun surrealistisessa itsepohdiskelussa, josta minä en saanut irti edes sitä sisiliskon häntää.
Muukalaisia Venetsiassa (1990)
Järkyttävää paskaa. Ilmeisesti Schrader kumppaneineen tajusi, että turistikuvat Venetsiasta ja Angelo Badalamentin musiikit ovat ne ainoat asiat, joilla tähän rumilukseen saadaan edes hieman sitä kultaglitteriä pinnalle.
Paholaisen nahka (1971)
Asenteiltaan konservatiivisessa leffassa saatana saapuu vikittelemään nuorisoa Britannian maaseudulle. Niin käppä ettei mene vakavasta elokuvasta, muttei kuitenkaan tarpeeksi hauska tai raflaava ollakseen siisti. Shokkiefektejäkään ei ole tarpeeksi. Pirulla on karvanaama ja lopussa yhdellä neitokaisella muhkeat rinnat.
Konepistooli-McCain – elävänä tai kuolleena (1969)
Kerran katsottavassa eurocrimessa John Cassavetes vapautuu vankilasta ja niittaa pari tyyppiä konepistoolillaan. Ennen osattiin suomentaa filmien nimiä.
Cyborg Cop (1993)
Sam Firstenberg piristää monesti. Israelilais-jenkkiläisenä tuotantona Etelä-Afrikassa kuvatussa ryönässä ei ole varsinaista kyborgikyttää, mutta sitäkin enemmän hölmöilyä ja yliampuvaa väkivaltaa Ninjan koston hengessä. Tapahtumapaikkana on olevinaan joku köyhän miehen Jamaika ja ennustaisin pallinaamojen MM-kisoissa parinkin tämän pätkän näyttelijän olevan hyvin vahvasti mitallisijoilla. Cyborg Copin alussa tuli muuten aika epämiellyttävä tunne, että kannattaako tällaista aivan oikeasti katsoa, kun aikaa elokuviin tuntuu muutenkin olevan nykyään niin vähän – onneksi jo ensimmäisen vartin aikana tajusin, etten sittenkään halua kasvaa aikuiseksi.
American Samurai (1992)
Katsoin tämän pitkälti aamun pikkutunneilla laskuhumalassa, enkä jälleen kerran tiedä yhtään, mitä vittua elokuvassa todella tapahtui. Kaksi velipuolta laittaa suksensa ristiin ja toisesta tulee yakuza, sitten vedetään mortal kombatia jossain turkkilaisessa kehässä blood sporttina sillä erolla, että tällä kertaa kamppailu on nimensä veroista. Firstenbergin videovuokraamojen C-luokan hyllyä ajatellen ohjaaman mättöelokuvan splatter on näyttävää ja kaikki muutenkin niin rasvaista, ettei ketään kiinnosta leffan todelliset ansiot seitsemännen taiteen muotona.
VIIDEN TUNNIN SOTA!
Lähdin ystävälleni Mengele Hongalle, jonka kanssa toteutimme yli kuukausi myöhässä erään projektimme, jonka piti olla elokuinen muistotilaisuus Georgian sodalle. Asiaan kuuluvasti katsoimme peräjälkeen sekä Renny Harlinin visiot tapahtumista että venäläisen näkemyksen – sen vuoksi tässä järjestyksessä, että sain enemmän henkilökohtaista hyötyä Soviet Movies Onlineen tekemistäni vuorokauden käyttäjätunnuksista.
En lähde tässä perkaamaan nimikkeitä sen syvemmin, joten totean vain yleisesti ottaen kummankin olleen melkoista propagandaa. Harlinin ohjaama Viiden päivän sota (2011) onnistui olemaan ehkä himpun verran paksumpaa saastaa parinkin syyn vuoksi. Näistä ensimmäinen on sen suhteellisen mielikuvitukseton lähestyminen aihettaan kohti. Elokuva voisi olla oikeastaan kenen tahansa tekemä ja sijoittua mihin hyvänsä, niin samaa Hollywood-kaavaa noudattaen se on rakennettu. Pahaksi venäläissotilaaksi kiinnitetty Mikko Nousiainen on yhtä eksyneen näköinen kuin aina ja leffan eräs huippuhetkistä oli se, että bongasimme ilmeen hänen kasvoiltaan. Lopussa tämä superpaha hahmo tapetaan oikeudenmukaisesti Stalinin patsaan juurelle, mistä tietenkin löytyy vaikka mitä symboliikkaa.
Iljettävintä on kuitenkin Harlinin (vai kenen?) ratkaisu laittaa aitojen sodan uhrien omaiset lopputeksteissä puhumaan kameran eteen hyvin sentimentaalisissa tunnelmissa. Joku voisi sanoa ajatuksen varmasti olleen hyvä, mutta kyllä tästä kilometrin päähän haiskahtaa jo niin härski kovia kokeneiden ihmisten hyväksikäyttö omien tarkoitusperien vuoksi, että en ymmärrä miten jotakuta ei vain hävetä. Myöhemmin Georgiasta pakoon pötkinyt presidentti Saakashvili esitetään sankarina, joka muistuttaa meitä siitä, miten myös Suomi taisteli kerran urheasti Idän perkelettä vastaan.
Ainakin tässä oli läski Val Kilmer.
Olimpius Inferno (2009) oli puolestaan venäläisten vastine aiheelle. Tässä versiossa georgialaiset esitetään pahoina ja Putinin tankit eteläossetialaisia pelastamaan saapuneina airueina. Vaikka kaikkea muuta kuin hyvästä elokuvasta onkin kyse, tavoittaa kuvaus parhaimmillaan jotain sodan kaoottisuudesta ja ahdingosta. Ehkä huvittavinta leffassa on se, että Harlinin filmi tuntui olevan siitä suoranainen remake: kummassakin siviilivalokuvaajat joutuvat sodan keskelle ja yrittävät raportoida väärän puolen tekemistä julmuuksista (sillä oikeallahan niitä ei tehdä). Lopussa kameranauhaa on tietenkin kopeloitu, joten todisteet jäävät esittämättä, vaikka koronahuijauksestakin perillä oleva valveutuneempi maailma tietää totuuden. Ehkä juuri tämän vuoksi leffa julkaistiinkin jo sotaa seuranneena vuonna.
Kuolema lohikäärmeelle (1988)
Hyvin hämmentävä neuvostoelokuva tuntuu etiäiseltä Pimeyden armeijasta. Mies kävelee erämaassa, ydinpommeja pudottava lentävä lautanen lähtee hänen peräänsä ja pian tyyppi löytää itsensä jostain keskiajalta, jossa ihmiset pelkäävät heitä terrorisoivaa lohikäärmettä. Vaikka luulin kyseisen otuksen olevan konkreettinen lisko, on pahis nököhampainen äijä, joka esiintyy milloin natsina, samuraina tai ties mikä ilmestys. Olin kuvittelevinani leffaan kritiikkiä Gorbatsovin muutosten todellista luonnetta kohtaan, mutta näemmä tämä perustui sittenkin johonkin jo Isä Aurinkoisen aikaan bannittuun näytelmään. Komediaosuudet olivat oikeastaan aika pyllystä.
Vielä jäi pari kommenttia kirjoittamatta, mutta alan saamaan sen verran pahasti tarpeekseni tästä naputtelusta, että jätän ne odottamaan marraskuuta ja lähden iltakävelylle. Seuraavassa jaksossa luvassa ryminää ja pamahduksia.
