Kukaan ei pidä selittelijöistä, joten annan teille selityksen. Olin vierailulla maaseudun rauhassa, jossa aktiviteetteihini lukeutui eläinten bongailua, puiden pilkkomista ja pääsykokeisiin lukua. Olisin jäänyt tuonne pidemmäksikin aikaa, mutta jouduin saapumaan Hellsinkiin ja lähtemään siitä toiselle mökille viettämään lähtökohtaisesti kosteita syntymäpäiväjuhlia, jotka jo itsessään tuntuivat ikävältä ajatukselta. Etenkään kun korkin avaaminen tuntui luotaantyöntävältä ajatukselta.
Vietin yhden päivän kaupungissa näiden reissujen välillä. Tänä aikana tuli mieleen, että antaisin hyvin paljon siitä, jos saisin perua bileet ja jäädä kotiin pelaamaan Fallout 2:ta. Niihin kokeisiinkin olisi pitänyt lukea, fysiikkaansa käydä huoltamassa ja hoitaa pari rästiin jäänyttä kirjoitusprojektia.
No, koska ”en voi pettää” juhlakalua, menen joka tapauksessa paikalle, jossa heti lähtökohtaisesti kaikki on päin hemmettiä. Kaiken lisäksi lähipiiristäni alkaa puhelin soida ja kuulen sangen ikäviä uutisia suoraan auton eteen mäiskähtäneestä ihmisestä. Illemmalla vielä eräs ystäväni puhuu ajoittain itsetuhoisista ajatuksistaan ja epätoivostaan.
Juon ja herään aamulla kamalassa olotilassa. Päätän ottaa yhden korjatakseni oloani. Enintään pari.
Putki katkeaa pari päivää myöhemmin. Pänttääminen on jäänyt hoitamatta eikä itseäni oikeasti kiinnostaneita juttuja ole myöskään tullut tehtyä. Sen sijaan huomaan sunnuntaiyönä valvoneeni aamuun asti ja kirjoittanut jotain psykoottista tajunnanvirtaa, jota ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa julkaisukelpoiseksi. Mietin poistaisiko koko tekstin, mutta samalla tuntuu siltä, ettei se tasoltaan todennäköisesti eroa muustakaan tämän plokin roskasta. Ehkä tuosta voisi saksia suurimman osan sekoiluja, eli karkeasti arvioiden kolme neljännestä hiiteen, koska en ehkä kuitenkaan koe minkään katkeran kitinän ja omahyväisten mukanokkeluuksien olevan sitä, mitä tänne tiedostetusti haluan laittaa.
Ehkä rupean vain avoimesti nörtiksi enkä poistu leffojeni, kirjojeni ja pelieni äärestä enää muualle kuin metsäpoluille.
Morkkiksessa, heikossa fyysisessä ja tyhjässä henkisessä olotilassa yritin saada myös jotain tehtyä ja katsoin Sean Pennin leffan The Indian Runner (1991). En kuitenkaan saanut siitä mitään tolkkua: alku oli kiinnostava ja mukaansatempaava, sitten kaikki tuntui turhan dramatisoidulta ja näinpäin. Jossain välissä en pystynyt enää keskittymään koko juttuun ja lopussa oli sellainen olo, ettei tässä katselussa nyt ollut mitään järkeä. Viiksetön Charles Bronson istuu isänä pöydän ääressä ja Viggo Mortensen hakkaa Dennis Hopperin tuolilla hengiltä. Hahmot tuntuvat teennäisiltä, pahimpana Patricia Arquetten esittämä nainen, joka tuntuu lähinnä kehnolta pastissilta jo aiemmin nähdyistä vastaavantyyppisistä välittömistä ja hieman sekaisin olevista naisista. Viimeistään lopun tien poikki ryntäilevä intiaani sai olon ahdistuneeksi. Kaikki tuntui Vietnamin sodan vaikutuksia tavalliseen kansalaiseen ja sen kautta symbolisesti koko kansaan kuvaavalta allegorialta, mutten tosiaan pystynyt keskittymään tähän niin paljon, että alkaisin allekirjoittamaan väitettä sen enempää.
Luin myös Alan Mooren kirjoittaman Batman-sarjakuvan Tappava vitsi. En osannut oikeastaan tässä olotilassa sanoa myöskään tästä tapauksesta, mitä siitä lopulta pidin. Vaikka kauhua lähellä ollaan paikoitellen aika vahvasti ja osa jutuista, kuten huvipuiston myyjän kohtalo, ammuskelu asunnolla ja kauhukyyti kummitusjunassa ovat aika hyytäviä, itselläni oli vaikeuksia ottaa vakavasti supersankarimaailmaa trikoomuoteineen ja roistoineen. Vaikka piirrosjälki on todella laadukasta, jätti myös osa sen yksityiskohdista, kuten vaivaannuttavasti piirretyt naamanvääntelyt tai kuolemanvakavasti toteutetut ja tarkasti mallinnetut Lepakkomiehen lihakset jotenkin lapsellisen olon. Myöskään tarina ei mielestäni ole niin nerokas kuin mitä esipuhe antaa ymmärtää: eihän näihin alle 50 sivuun mahtunut muuta kuin pako, murha, kidnappaus ja tilanteen pelastaminen, parilla takaumalla höystettynä. Avoimeksi jäävä loppu ja siihen linkittyvä väkivaltaisen käytöksensä kanssa painivalta psykopaatilta vaikuttavan Batmanin henkinen taistelu ja tämän suhde Jokeriin (lopultahan Bruce Wayne on jonkinlainen omankäden oikeuteen luottava vigilante, jonka metodit tai kostonjano olivat luvun aikana paikoitellen melko horjuvia) olisivat mielestäni ansainneet enemmän käsittelyä. Tai sitten DC Comics ei vain ole juttuni enkä Ninjan (2009) tavoin ymmärrä siitäkään yhtään mitään.
Nyt alan katselemaan mitä Kuvaputken jurriartikkelista kannattaa (?) säästää ja ryömin takaisin kolooni tekemään vähintään henkistä kuolemaa sekä suunnitelmia kaidalla polulla pysymisen suhteen. Onhan tämä tuska ja hukkaan heitetty aika niin romanttista, niin romanttista… Palataan asiaan.
