Kuvaputken toimitus on katsellut elokuvia! Näistä Quo Vadis, Aida? (2020) oli bosnialais-kansainvälistä yhteistuotantoa, joka kertoi serbien tekemästä joukkomurhasta ysärin puolivälissä. Elokuvaan on saatu aivan piinaavan uhkaava tunnelma, jolloin katsojalle tulee fiilis kuin hän itse olisi keskellä jotakin pian tapahtuvaa pahaa. Suurin ongelma on loppu, jonka yhteislaulu oli mielestäni todella korni.
Laurin (1989) edustaa länsisaksalais-unkarilaista filmiosaamista. Pienessä kauhuelokuvassa poika katoaa ja tyttö ryhtyy epäilemään syylistä aikuisten piiristä. Tunnelmointi on parhaimmillaan kohdallaan, mutta pahimmillaan leffa onnistuu puuduttamaan. Lopussa on myös hiukkanen gorea.
Oldrich Lipskyn Three Veterans (1984) on hyvin surrealistinen komedia, joka kirvoitti useammatkin naurut. Kolme mölliä kotiutuu sodasta ja saa metsän kääpiöiltä taikakaluja, joiden avulla järjestävät itsensä useamman kerran ongelmiin. Tyypit matkaavat taikametsien ohella raja-asemilla ja häijyn kuninkaan valtakunnassa. Stop-motionina animoidut varikset heittävät näille taikapäärynöitä ivallisesti ilkkuen, yhden tyypin nenä alkaa kasvaa, kasvaa ja kasvaa, kunnes ylittää valtioiden rajat ja saa kunniavastaanoton toisella puolella Eurooppaa ja tätä luokkaa. Suositellaan ehdottomasti.
Jugoslavialaisessa komediassa How I Was Systemically Destroyed by an Idiot (1983) koditon pummi järkyttyy Che Guevaran kuolemasta ja alkaa kommunismin kohtaloa peläten ajaa sissisankarin perintöä äärimmäisen fanaattisesti. Sekoilu paljastaa aika hyvin sen, kuinka kommunistivaltiossa kansalaiset olivat selkeästi hylänneet vallankumouspaatoksen ja ideologian ja lähinnä pyrkivät elämään elämäänsä omine arkisine askareineen. Reaalisosialismin epäonnistuminen tulee ilmi lähes kohtauksesta kuin kohtauksesta, kauniiden ajatusten ollessa täysin ristiriidassa todellisuuden kanssa, aatteen ollessa lähinnä kylähullun vuodattamaa liturgiaa. Taustalta voisi kuvitella löytyvän marsalkka Titon veivinheitto muutama vuosi aiemmin. Puolenvälin kohdalla käydään suvannossa, mutta hauskaa elokuvan parissa on silti riittämiin. Loppu on hivenen surullinen.
Sion Sonon hiljaisessa ja pohdiskelevassa tieteiselokuvassa The Whispering Star (2015) puolestaan postiandroidi lentelee puhuvalla tietokoneella varustetun avaruustalonsa kanssa kiikuttamassa paketteja planeetalta toiselle. Kaunis leffa, mutta osa tunnelmoinnista valui tällä katselulla lävitseni suoraan lattialle.
