Kuvaputki jatkoi putkinäköistä harhakuvaelmaansa ja katsoi elokuvan Ilta Andrén kanssa (1981), joka hämmästyttävästi paljastui vuoden parhaaksi yhdessä Naoko Ogigamin Glassesin ohella. Heti Haudat vailla nimeä -länkkärin uusintakatselun perään vedetty Louis Mallen leffa oli vastoin ennakkopelkojani kaikkea muuta kuin tylsää tekotaidepaskaa. Suuressa monimutkaisuudessaan parituntinen pätkä käsittelee koko kestonsa kahta miestä, jotka syövät illallista ravintolassa ja jutustelevat siinä samalla niitä näitä.
Aluksi homma tuntui aika tympeältä, mutta kun jutuista sai kiinni, alkoi juttelua kuuntelemaan kuin kobra lumoajan huilua. Dialogi oivaltaa enemmän elämästä kuin papin säkillinen Hollywood-tuontantoja tai ruotsalaisia nuortenelokuvia ja rooleissa nähtävät Andre Gregory ja Wallace Shawn eläytyvät osiinsa ilmiömäisen luonnollisesti. Lähes yhtä hämmentävää oli nähdä lopputeksteissä Troman ja Lloyd Kaufmanin nimet – toisaalta ei kyllä yhtään yllätä, että filmi kuvattiin suljetussa ja lämmittämättömässä hotellissa keskellä talvea budjettisyistä.
The Innkeepers (2012) tuli lainattua kirjastosta läpällä ja se edusti perinteistä Night Visions -kauhua, eli kaikin puolin nopeasti unohdettavaa tusinatuotetta vailla nykyistä tai tulevaa elämää. Kaksi aavetutkijaa (möllejä) edustaa ehkä kenkääansaitsevinta respatyöntekijää Amerikan historiassa. Halpoja säikyttelyjä ja kliseitä tulee kuin suoraan makkaratehtaalta duon saadessa selville, että pytingissä todella kummittelee. Paikalle kirjautuu meedio, kellariin pitää kaikista varoituksista huolimatta mennä ja kylpyamme on tottakai olemassa vain itsemurhaa varten. Sikäli leffassa on pari ihan jännittävää kohtausta, jonka vuoksi sitä ei voi vihata yhden tähden edestä, mutta kaikki on nähty Hohdosta lähtien jo kauan sitten, minkä ohella vammaiset hahmot vailla logiikkaa sekä tekijöiden huumorintaju pännivät enemmän kuin rännit.
Olisinko saanut tarjota teille lasisilmäni imeskeltäväksi?
Demonoid Meksikosta vuodelta 1975 oli aika veikeä tapaus. Alussa yläosattomalta naiselta lyödään käsi poikki, mistä siirrytään nykypäivään. Arkeologit vapauttavat irtoraajan katakombeista ja tämä lähtee janoamaan kostoa. Käsi kaappaa ihmisiä orjikseen ja nämä yrittävät kaikkensa, jotta saisivat siirrettyä käden seonneen tutkijan vaimolle – jos nyt muistan oikein? Jossain kohtaa tyyppi laittaa aseella uhaten kirurgit ratkomaan kämmenensä vailla nukutusta ja toisessa kohtaa äijä lentää raiteille ja juna leikkaa handun, joka hyppää hädissään roikkumaan pois puksuttavan veturin kyljestä. Myös loppukohtaus on eeppinen. Ohjaaja Alfredo Zacharias muistetaan myös pari vuotta myöhemmin ohjaamastaan leffasta Tappajamehiläiset.
