Joulu on lahjojen antamisen aikaa. Missä helvetissä Kuvaputken toimituksen omat viipyvät? Voin antaa tilinumeron, jota kohtaan saa tehdä hyvän tahdon eleitä.
Muiden elämä (2006)
Ei kyllä yllättänyt huomata, että Muiden elämä oli voittanut Oscareita ja muuta mukavaa. Aihehan on mitä kiinnostavin, eli elokuva pyörii taiteilijaa stalkkaavan Stasin agendin ympärillä. Tavallaan filmi kyllä saavuttaa jonkinlaisen fiiliksen DDR:n paranoidista ilmapiiristä ja kaiketi myös arjesta, mutta kaikki on tehty niin sydämiä sohivasti ja palkintojen toivossa, että leffaa lähinnä jurppii katsella. Sormi osoittelee aivan varmasti, ketkä ovat hyviä ja kutka pahoja, koska katsoja ei saa ajatella itse, ja suklaasiirappinen tunteisiin vetoaminen on muutenkin koko ajan hyvin vahvaa. Suuri pettymyshän tämä ennakkotoiveisiin nähden oli.
Swamp Thing – mies suolta (1982)
Swamp Thing todistaa varmaan viimeistään sen, että Tim Burton on ainut joka saa jotain siedettävää DC Comicsin sarjakuvista irti. Löysin David Hessin sisältävän Wes Craven -elokuvan Turun Manhattan-kirppikseltä ja maksoin siitä peräti vitosen, lähinnä näiden kahden nimen takia.
Toxic Avengeria ennakoivassa halvassa juonessa takakannen sanoin “fiksu tiedemies” ja “seksikäs tiedenainen” tekevät kokeita suolla. Hessin pojat tekevät paikalle rynnäkön, kollegaansa käpälöidä yrittävä rillipää saa spögät naamalleen ja pomppaa jorpakkoon, jossa muuttuu Swamp Thingiksi. Tämän jälkeen suurin osa leffaa on kissa ja hiiri -leikkiä, jossa otus ja pahikset jahtaavat vuoroin toisiaan.
Vaikken ole kukkahattukansaa ja yleensä otan nämä jutut omaan aikaansa liittyvänä mustana komiikkana, joka naurattaa lähinnä näiden tyyppien ajatusmaailman vuoksi, on filmi ällistyttävän sovinistinen. Logiikkaa ei paljoa ole tyyppien äkisti nujertaessa hirviön, jota ei pysty vahingoittamaan sataa kilometriä tunnissa päälle ajamalla tai konekiväärillä ja tummaihoinen sidekick-poika on hahmona paitsi ärsyttävä, ilmeisesti mukana ainoastaan tuomassa yhden hahmon edestä väriä filmiin – tämän funktio on ainoastaan virnuilla yksi ilme naamallaan ja laukoa paskoja vitsejä vailla minkäänlaista syvyyttä tai oikeammin syytäkään juonen edistymiseksi.
Eipä siinä, yhtä onnettomia kaikki muutkin näyttelijät kyllä ovat. Lopussa tämä menee jo koomisiin mittoihin, Swamp Thingin mumistessa filosofisia ihmisen sisimmästä, yhden möllin muuttuessa pieneksi surkeaksi piruksi ja pääpahiksen ottaessa juomaa, joka tekee tästä “voittamattoman” – käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tyyppi menettää puhekykynsä, kasvattaa karvat ja alkaa heiluttaa miekkaa eräänlaisena villisikana, saaden surmansa melkein samoin tein. Kyllä ne ennenkin ovat mainospuheilla huijanneet, mutta tämä taitaa olla jo kaiken huippu.
Pahinta on se, ettei leffa edes ole camp-arvoiltaan hassua kalkkunaa. Lähinnä se on vain aivan kuolettavan tylsä. Joku ehkä nauttii katsellessaan vihertävään kumipukuun pistettyä kusipäätä maleksimassa mättäillä, mutta… makuasioista ei sovi kiistellä, sanoi mäyräkoira kun muniaan nuoli.
