Jasså – kävelin yöllä töistä kotiin, kun ohiajavan auton ikkuna aukesi suojatiellä ja kuski kysäisi, haluanko kassillisen ylimääräistä pyhien henkeen sopivaa sapuskaa. Jotta hyvää joulua vain Kuvaputken lukijoillekin!
Olen tonttuna katsellut halki joulukuun teemaan istuvia elokuvia – enemmänkin teidän kuin omaksi ilokseni, sillä suurin osa niistä on ollut silkkaa kärsimystä. Onneksi pari positiivisempaakin yllätystä siinä samalla tuli vastaan.
Kaikki alkoi Georges Meliesin The Christmas Dreamilla vuodelta 1901. En enää muista mitä tässä lyhärissä kävi, mutta jos olet nähnyt kourallisenkin Meliesin leffoja, tavoittanet kyllä mielessäsi sen hengen. Seuraavaksi oli vuorossa australialainen slasher Red Christmas (2016), joka oli jo syvältä nuutipukin karvakontista. Kaikki alkaa jostain takautumana kerrotuista aborttimeiningeistä, jonka jälkeen siirrytään nykyaikaan ja kengurujen maan syrjäkylillä sijaitsevaan omakotitaloon, johon perhe kerääntyy viettämään joulua. Paikalle sattuu myös uskonnollista sanomaa jakava naamioitunut kummajainen, joka potkitaan teennäisen sydämellisyyden jälkeen nopeasti tylysti pihalle. Tämä tietenkin kostautuu eripuraiselle väelle ja risua tulee terän kanssa. Suurin osa leffaa on tylsää ripulia, mutta pari onnistunutta gorekohtausta ja Tobe Hooperin Kummitusjunasta kössitty hirviö sentään löytyvät. Pääosaa vetävä Dee Wallace on myös tuottanut filmin.
Karel Zemanin A Christmas Dreamissa (1946) pikkutyttö heittää räsynukkensa jouluiltana nurkkaan uusien lelujensa tieltä. Kun uni tulee silmään, alkaa kyseinen riepu riehua pitkin kämppää. Upeasti animoitu leffa herättää sikäli myötätuntoa hylättyjä vanhoja tavaroita kohtaan, vaikka nukke on sekä ruma että hyvin ärsyttävä. Jonkun ostoshelvetin mainokselta vaikuttava A Visit to Santa (1963) olisi jotain Fun in Balloon Landin tasoista holokaustia, jollei se kestäisi reilua kymmentä minuuttia kauemmin. Kaksi lasta pääsee joulupukin pajaan, jonka sisäänkäynti on tökerösti sisustettu olohuone. Pukin itsensä parta roikkuu ja hänen näyttelijänsä vaikuttaa siltä, kuin olisi bourbonpäissään pakottanut kakarat väkivallalla uhaten mukaan halppisleffaansa. Sitten kierretään muuta pajaa, eli kameraa kuljetetaan jossain tavaratalossa, jonka tuotteita mainostetaan siihen tyyliin, että käykää nyt vittu ostamassa. Perinteinen sukupuolijako on toki läsnä, eli pojalle juna ja tytölle nukke, jolle voi, dialogia lainatakseni, antaa selkäsaunan. Välissä kuvataan vielä jotain kämäistä jouluparaatia. Nauraisin, jolleivät silmäni olisi vuotaneet verta.
Santa’s Enchanted Village (1964) on puolestaan joko puoli tähteä tai neljä. Itse jouduin akuuttiin hoitoon mielisairaalaan sen vuoksi, joten aloin arvostaa tätä pientä mestariteosta kovasti, joskaan Santa and the Ice Cream Bunnyn korkeuksille ei ihan päästä. Tässä oli pukin lisäksi taikuri Merlin, Iso paha susi, haisunäätä ja mitähän muuta. Kaikkien hahmojen asut ovat huonompia kuin Jäätelöpupulla ja koko komeus on kuvattu kalifornialaisessa ja illinoislaisessa teemapuistossa. Pahinta lienee kuitenkin se, että joku osa oli leikattu mukaan Rene Cardonan karmivasta Santa Clausista, mikä on jo saavutus sekin. Hapoissa tämä on kai kuvattu ja niissä kokonaisuus voisi ehkä aiheuttaa katsojalle psykoosin. Parhaiten leffaa kuvaavat kaksi kommenttia, jotka olen löytänyt IMDb:stä ja YouTubesta:
“This movie is very good and extremely chaotic. It feels like a parody. Very confusing.”
“when i was 4 my mom rented a VHS tape from some church. it had this damn thing on it instead of the christmas cartoons we were expecting. i dreamed night after night that the skunk thing was in my basement and had me cornered, speaking in it’s nasally squeaks. years of trying to make my parents remember the tape followed. only my brother shared the same fear so i knew it was real in some way. i stumbled upon this 3 days ago and showed the rest of my family. my mom instantly knew what it was, but said she blocked it from her memory “so she didn’t have to think about it anymore”. thx sooooo much for uploading this. my parents don’t think i’m crazy anymore!”
Gummibär: The Yummy Gummy Search for Santalle (2012) ei sen sijaan anneta anteeksi mitään! Johonkin Crazy Frogin tyyliseen saksalaiseen musajuttuun perustuvassa leffassa piereskelevä joulupukki kaapataan avaruusolentojen vangiksi ja rekkamiehen hymyä kalsareistaan näyttävä vihreä nalleiljetys saapuu ihanine ystävineen hätiin. En osaa sanoa, oliko CGI-animaatio pahempaa kuin roskapläjäyksessä esitetyt biisit. Leffan loppuessa kuullaan vielä kasa mukaan liitettyä irrallista auditiivista moskaa. Jostain syystä jatko-osa hyllytettiin. Suositellaan itsemurhaa hautoville. Karjupukki (2006) puolestaan on Terry Pratchettin mainioon fantasiaromaaniin perustuva uskollinen ja kelpo tv-sovitus, jota kolmetuntinen kesto rasitti yhteen putkeen katsottuna. Ghetto toteutus istui kokonaisuuteen omituisella tavalla: heikko CGI ei rissannut ja Kuoleman ulkomuoto viehätti, vaikkei rooliasuun kuuluvan kuminaamarin suu edes liiku. Tarinassahan Kiekkomaailman vastine joulupukille, sikojen vetämällä reellä reissaava Karjupukki (jonka ääni kuulostaa siltä kuin hän kusisi sherryä ja paskantaisi vanukasta) katoaa ja vanha kunnon viikatemies joutuu pukeutumaan punanuttuun täyttääkseen tyhjiön.
Aaton aattona leivoin lanttulaatikkoa, pasteijoita ja pipareita ja katsoin hirveän kasan kakkaa siinä sivussa. Home for the Holidays oli yllättävän siedettävä, joskaan ei millään tapaa ihmeellinen tv-tuotanto vuodelta 1972. Porukka matkaa sukuloimaan jouluksi ukolle, joka epäilee uuden vaimonsa yrittävän murhata hänet ja pyytää vieraita nirtsaamaan puolestaan tämän. Pian tappaja alkaa rähistö ja jengiä tipahtaa mm. talikolla tuikkaistuna – verettömästi ja kaikilla kliseillä hunnutettuna tietenkin. Mighty Morphin Power Rangers: Alpha’s Magical Christmas (1994) tuo puolestaan alkuperäisformaattina toimineelle videolle ensin kasan mainoksia ja sen jälkeen Power Rangersit, nuo valitettavasti täysin unohdetut ysärin amerikkalaisen potaskan ilosanomaa hoilaavat muovisankarit. Käytännössä tämä jouluspesiaali koostui siitä, kuinka lapset lauloivat yhdessä Alpha-nimisen robotin kanssa ja lopussa myös Rangersit tulivat välittämään yhtenä hymynä iloisen joulun tervehdyksiään kaikkien koteihin. Muuta sisältöä ei ole.
A Fairy Tale Christmas (2005) oli rasittava ja huonosti piirretty animaatio, jossa oli prinsessoja, kuninkaita, puhuvia eläimiä ja ilkeää neuvonantajaa. Ilmeisesti tätä kanadalaishutaisua oli yritetty sen yhden nimeltämainitsemattoman brasilialaisen törkypajan tuotteiden tapaan saada huijattua hölmöjen vanhempien ostoskoriin jonkun Disney-originaalin sijaan. Yksin kotona 4:stä (2002) ei jaksaisi edes puhua. Kaikkihan tietävät tällä olevan IMDb:ssä ne reilut kaksi tähteä kymmenestä ja jossain kohtaa leffa oli myös bottom 100 -listalla. Ehkäpä annan tosiaan vain olla ja siirryn eteenpäin.
The Night Before oli “yllättävän siedettävä” Seth Rogen -komedia rapakon takaa. Kolme kaverusta yrittää aikuistua ja viettää vikaa huumeiden ja dokailun täytteistä jouluaan yhdessä. Hämmentävästi typerää huumoria, julkisuuden naamaa ja CGI-otusta sisältävän filmin käsis ei mene siitä mistä aita on matalin ja itsestäänselvimmät ratkaisut kierretään ohi kuin vaivihkaa. Lopetus ei ole jenkkiläistä perityyliä samaan tapaan kuin siinä Yksin kotona 4:ssä, vaan hahmojen on aidosti kasvettava realismin ehdoilla ihmisinä taianhohtoisuuden ja magian sijaan. Sikäli tämä jäi harmittamaan, sillä en olisi halunnut pitää näistä hipstereistä hakkaamassa Nintendo 64:ää neulepaidoissaan, mutta silti lopussa koin jopa jonkinlaista sympatiaa hyypiöitä kohtaan.
Niin ikään jouluun valmistautumisen lopetuksena katsoin vielä Disneyn Kolme caballeroa (1944), koska siihen lukeutuu tämä Samu Sirkan joulutervehdyksestä legendaariseksi muodostunut kuvaelma Meksikon joulusta. Aku Ankalla on syntymäpäivät perjantaina 13. päivä, joten hän saa lahjaksi 16-millisen projektorin ja kasan keloja, joiden filmit ajaa suoraan lattialle. Näiden leffojen kautta tutustutaan ensin Antarktiksen pingviineihin ja Etelä-Amerikan lintuihin, kunnes vihreä papukaija Jose Carioca Brasiliasta ja punainen kukko Panchito Meksikosta ryntäävät mukaan sekoilemaan. Lopulta leffa muuttuu niin psykedeeliseksi väriloistoksi ja happoiseksi tripiksi, etten voinut kuin nauttia siitä, kaikista mukaan leikatuista ihmisnäyttelijöistä ja lastenanimaation ympätystä umpiseksistisyydestä huolimatta. Mikä parasta, rainassa oli mukana myös “viidakon lintu”! Jos joskus testaan LSD:tä, pitää pitää nämä iloiset ystävykset mielessä.
