Allekirjoittanut kävi tässä viime kuussa visiitillä Tampereella, mistä reissusta itsestään muistuttamaan jäi kirjoittamani pikku arvio Last Friday -lautapelistä. Vaikka viikonloppu päällisin puolin meni korttien ja nappuloiden parissa (antiin kuului myös jo ajat sitten puitu Jaws -adaptaatio, jonka poistamisesta viime kesänä myös Verkkokauppa.comin asiakaspalvelija tuntui innostuvan) sekä sontasäkkiä divariin kiikutellessa, tuli myös muutama elokuvakin katseltua.
Tappajan jäljissä (1968) Lee Marvin vaikuttaa paikoitellen ihmeen selväpäiseltä, kunnes taas intoutuu kourimaan vastanäyttelijäänsä sangen epämääräisen näköisenä. Juonessa Marvin metsästää keikalta saamatta jääneitä velkarahoja länsirannikon ikävimmiltä hemmoilta, kunnes tajuaa tallanneensa liian isoille kengille. Huvittavinta antia edustaa eräs noin kahdesta repliikistä – ”Au!” ja ”Jee!” – koostuva klubinumero, jonka sovittaminen Marvinin viljelemään raakaan nyrkkiväkivaltaan saa aikaiseksi koomisia aspekteja.
Roman Polanskin ohjaamassa omituisessa, megalomanisessa ja spektaakkelinomaisessa välityössä Merirosvot (1986) seurataan veijarimaista kapua ja puosua, jotka pelastuvat lautalta ja päätyvät ihmeellisiin seikkailuihin paikoitellen Monkey Island -pelit mieleen tuovassa, komiikkaa pursuavassa ympäristössä. Toteutus on puvustuksineen, laivoineen ja linnakkeineen huikeaa, mutta sisältö tuntuu valjulta, eikä touhusta välity kaivattua intoa. Häkellyttävimmilleen Polanski alentuu alapäähuumorin ryhtyessä ryömimään kehiin ties mistä helvetin onkalosta. Elokuva on ranskalais-tunisialainen yhteistuotanto.
Wolf-Devil Woman (1982) on niitä filmejä, joiden tunnelmaa on aika vaikeaa välittää ihmiselle, joka ei itse ole leffaa nähnyt. Aluksi jonkinlaiset pahikset (sitä en tiedä, oliko heidän joukossaan demoneita vai oliko osa tyypeistä vain pukeutunut demoninaamioihin) ristiinnaulitsevat jätkän ja äkkiä rynnitään lumihangessa, jossa sudet syövät pari tyyppiä ja pelastavat sitten näiden mukana olevan tytön, josta kasvaa Wolf-Devil Woman.
Tyttö pukeutuu sudennahkaan (liekö teurastanut kasvattiäitinsä ja sen jälkeen päättänyt shokeerata muita laumansa jäseniä läheisen lihassa piehtaroimalla?), tappaa kaniineja ja puree paikalle tulevaa miestä kädestä kerta toisensa jälkeen ilman, että tämä saa minkäänlaisia naarmuja. Myös jääluolassa käydään ja nimikkohahmon suuttuessa tämä saa epileptisiä kohtauksia, joiden tuoksinnassa hänen hiuksensa muuttuvat valkoisiksi. Hän käy myös majatalossa vetämässä jurrin, minkä jälkeen sekoaa, rähisee ja päätyy vihaisten kyläläisten toimesta dipatuksi kaivoon.
Taiwanilaispätkä on mielisairaalakamaa, mutta eläinten brutaali kohtelu väljähdyttää kokonaisuutta. Silti lauantaiyöhön olisi ollut vaikea löytää yhtä häiriintynyttä menoa – paitsi tietenkin Messe noire (1928), kuusiminuuttinen, mykkä ja dokumentinomainen välähdys saatananpalvontarituaaleista, joka koostui hyvin pitkälti vähemmän omaan makuuni istuvista ihmishahmoista harjoittamassa fellaatiota ja coitusta keskenään. Ruudulla pomppiva karvaperse ei ole vieläkään kadonnut mielestäni, joskin kaikeksi onneksi pelottavinkin kuva tuppaa haalistumaan aikain havinassa…
Aamulla oli vuorossa Walter Hillin Streets of Fire – liekehtivät kadut (1984), rock’än’roll-faabeli, jonka ikäraja rapakon takana oli PG ja Suomessa K18. Oikeastaan aika tylsänpuoleisessa, West Side Storyn ja muut kauhistukset mieleentuovassa jutussa Willem Dafoe pukeutuu pvc-haalareihin ja kaikki sijoittuu rinnakkaistodellisuuteen, joka kuitenkin muistuttaa fiftahtavaa kasaria enemmän kuin vähän. Muutamat loistavat musanumerot nostavat katselukokemusta ehkä turhankin paljon.
Lopuksi katsoimme vielä Kätkäläisen (1980), josta en muistanut mitään mutta jonka hämmennyksekseni huomasinkin jo katsoneeni vuosia sitten. Martti Kainulainen tekee kaiken vaikeimman kautta ja lopussa räjäyttelee suollaan pommeja, jotteivät hänen julkaisemansa lehti-ilmoituksen (”pysykee kaukana, älkää vaan tulko tänne”) perusteella bussilasteina marjaan miehen maille saapuneet turistit vain saisi tämän lakkoja koreihinsa.
