Kuvaputken tosifaneille on luvassa jotain, mistä en itsekään tiedä. Kaikki saattaa olla vain turhan pohjustuksen pohjustusta, laiskaa kirjoittamista ja loputonta suota. Aloittamisen vaikeudet voitetaan, joiden jälkeen katsellaan elokuvia. Nyt minulla on asiaa. Virittäkää antennit oikealle taajuudelle, ettei lumisade pääse yllättämään. Kieritään Matulan kanssa kohti uusia katseluita ja niistä jupistuja jutuntynkiä.
23.5.2022: Juoksuhaudantie (2004)
Tuhlaajapojasta parhaiten tunnetun Veikko Aaltosen elokuva Kari Hotakaisen romaanin pohjalta sai aikalaiskriitikot miettimään, onko Aaltonen oikea henkilö ohjaamaan Hotakaisen lakonista huumoria. Näiden kriitikoiden mielestä Aaltosen ohjaus on turhan vakavahenkistä eikä se sisällä Hotakaiselle tyypillistä humoristista dialogia. Mielestäni tämä väittämä on täyttä paskaa, sillä Juoksuhaudantie on näiden kahden tekijänsä summa, jossa on kyllä sitä huumoriakin. Ei ehkä sellaista, joka naurattaa vedet silmissä, mutta taattua Hotakaista tämä elokuva silti on. Juonessa itsensä kotirintamamieheksi ristivä Eero Ahon esittämä perheenisä on kerran erehdyksissä lyönyt Tiina Lymin esittämää vaimoa, joka on johtanut miltei eroon. Ainoa vaihtoehto on ostaa rintamiestalo, jossa perhe voi viettää onnellista aikaa. Melko absurdiksi yltyvä narratiivi tarjoilee herkullisia roolisuorituksia, joista kireimmän sellaisen tekee Kari Väänänen limaisena kiinteistövälittäjänä. Loppua kohden Väänäsen mutteri alkaa kiristyä niin kovasti, että siitä saadaan väännettyä huumoria, joka tuo mieleen Aaltosen aiemmin mainitsemani Tuhlaajapojan. Loppuhuipennus ei kuitenkaan pääse tuon mestariteoksen tasolle, joskaan siinä ei edes Väänästä nähdä.
25.5.2022: Destroyer (2018)
Rumaksi meikatun Nicole Kidmanin esittämä kyttä on hyvin krapulainen, kun hän alkaa selvittää jotain murhaa, joka liittyy hänen menneeseensä ja soluttautumiseen rikollisliigana.
Vaimon mielestä Destroyer ei ollut kovinkaan hyvä, mutta mielestäni elokuva onnistuu keskinkertaisen hyvin. Juonessa on tiettyjä nyansseja, jotka jaksavat pitää kiinnostusta yllä ja takaumien kautta etenevä tarina pitää ajoittain jopa todella hyvin otteessaan. Kuvaus on myös ihan kelvollista, vaikka en tässä vaiheessa blokin kirjoittamista enää jaksa sitä tuon enempää muistella. Eräs pankkiryöstökohtaus on absurdin toiminnan täytteinen, joka vähän ihmetyttää, kun muutoin elokuva ottaa itsensä ehkä vähän turhankin vakavasti.
OMAN MIELIPITEENSÄ VANKINA
27.5.2022: Prisoners of the Ghostland (2021)
Nicolas Cage esittää Sion Sonon ohjaamassa elokuvassa kirjaimellisesti Sankaria, jonka Bill Moseleyn esittämä kuvernööri palkkaa pelastamaan lapsenlapsensa jostain kummitusmaailmasta. Verkkaisesti etenevä tarina on suurimman osan ajasta sitä itseään, mutta Sonon sekopäinen surrealistinen ohjaustyyli yhdistettynä Cagen sekoiluun ovat kaikesta huolimatta mainiota viihdettä. Parhaassa kohtauksessa Cagen palli räjähtää eikä elokuvasta tarvitse juuri muuta tietääkään. Toki kokonaisuus yhdistelee parodian keinoin yhteen aineksia spagettiwesterneistä, samuraileffoista ja post-apocalypsesta, unohtamatta japanilaisen kauhun karvaisia perinteitä. Erään lukijan mielestä kyseessä on yksi huonoimmista leffoista ikinä. Tätä en voi allekirjoittaa, koska Sonon luoma visuaalinen ilme jo itsessään katsomisen arvoinen.
27.5.2022: The hired hand – mies ja ase (1971)
Parrakas Peter Fonda esittää itsensä ohjaamassa länkkärissä miestä, joka palaa takaisin harharetkien jälkeen kotiin. Vaimo ei ole tyytyväinen ja pistää Fonda nukkumaan latoon. Myöhemmin välit kuitenkin alkavat lämmetä, mutta Fonda ei voi itselleen mitään, kun Warren Oatesin esittämä kaveri tarvitsee apua, ja kosto tarjoillaan väkivaltaisesti. The Hired Hand on hidastempoinen, mutta tyylikäs western, jonka näyttävät maisemat ja toimivat musiikit on saatu tuotua hyvin teräväpiirtoaikaan.
28.5.2022: Lady Bird (2017)
Saoirse Ronan on Lady Bird eli Greta Gerwigin ohjaaman elokuvan nimikkohahmo. Rikkinäisistä ihmisistä ja kohtaloista kertova komedia on ajoittain tragikoomisen hauska. Uskonnollisessa koulussa opiskeleva Ronanin hahmo kokee ensirakkauden ja suosituksi tulemisen, mutta menettää siinä sivussa jotain merkittävää neitsyytensä lisäksi. Aihettaan hyvin tutkiva kasvutarina on todella laadukas leffa, jonka aikana edes vaimo jaksanut valittaa, kuinka nyt taas katsotaan tylsää elokuvaa.
SPELIEN KUTSU
30.5.2022: Assassin’s Creed (2016)
Sain tuossa typerän idean katsella peliaiheisia leffoja. Todellista perseen paskaa oleva Assassin’s Creed ei ole sikäli yllättävä, vaikka se alittaakin kaikki rimat ja on vielä huonompi kuin voisitte kuvitella. Michael Fassbender esittää nykyhetkessä jotain paskiaista, joka on tuomittu kuolemaan. Kuoleman jälkeisen elämän jälkeen hän päätyy johonkin ihme projektiin, jossa hän saa selville, hänen esi-isiensä olleen pahamaineisia palkkiotappajia. Tästä alkaa jööti, jossa Fassbender matkaa jollain Matrix-tyylisellä portaalilla virtuaalisesti 1400-luvulle tutkimaan tuntemattomien esi-isiensä toimia. Meininki on sanoinkuvaamattoman surkeaa ajanhaaskausta, jonka takia Jeremy Irons näyttää alati kyllästyneeltä ja ehkä vähän turhankin kireältä (tulihan sekin tähän kirjoitettua). Kaiken kruunaavat yli viisitoista minuuttia kestävät lopputekstit, jotka ovat ehdottomasti elokuvan kohokohta.
31.5.2022: Warcraft: The beginning (2016)
Koska eihän tällaista nukkaista aivopierua voi jättää tähän. Päätin sitten salamurhaajien jatkeeksi katsoa samana vuonna ilmestyneen Warcraft-elokuvan, joka on hiukan parempi kuin Fassbenderin epäonnistunut seikkailuräpellys. Kuitenkin vain hiukan parempi Warcraft kestää liki kaksi tuntua, eivät sen lopputekstit ole vartin mittaiset. David Bowien pojan ohjaama fantasiaseikkailu on täynnä nyt jo vanhentuneen näköistä CGI:tä eikä juonikaan tunnu pysyvän kasassa, koska ruudulla pitää olla menoa ja vilskettä koko ajan. Ihan sama, mutta juonessa örkit tulevat jostain toisesta ulottuvuudesta pilaamaan ihmisten päivän, jonka jälkeen juonitellaan ja soditaan. Nerokkaasta nimetty ”The beginning” lupaa jatkoa, jota ei ainakaan vielä kuuden vuoden jälkeen ole saatu.
31.5.2022: Lakeuden kutsu (2000)
Pakko tässä on välissä katsoa jotain muutakin, kun paskat pelielokuvat alkavat olla mielenterveydelle haitallisia ja raaistavia. Lakeuden kutsu sen sijaan on melkoista paskaa sekin. Takakireä Kari Väänänen palaa Amerikasta takaisin kotiseuduilleen Pohjanmaalle, mutta huomaa aikojen muuttuneen. Samuli Edelmann ja Vesa Vierikko eivät suostu myymään tehdasta hänelle, Mari Rantasila ei enää suostu leikkimään härmäläistä esileikkiä, Martti Suosalo polttaa tupakkia ja Esko Nikkari epäilee saaneensa kivessyövän. Kaikki tämä voisi olla melkoista suomifilmiä, muttei ole sitä. Mitään ikimuistoista ei siis tapahdu, vaikka jossain takaa-ajon yhteydessä kuullaan suomalainen cover-versio Born to be Wildista. Sentään Väänäsen kireys ei petä ja Hockey Nightista tuttu pikkutakki on törkeän näköinen.
KESÄKUUN JUOKSUKISAT
1.6.2022: Run (2020)
En vieläkään kykene palaamaan pelielokuvien pimeään maailmaan, mutta lupaan rakkaat lutikat, että se tulee vielä tapahtumaan tämän blokin aikana. Onkin siis mukavampaa palata Netflix-kauhun pariin pienen tovin jälkeen eikä kyseessä edes ole kakkakauhua, jos Runia voinee edes kauhuksi laskea.
Sarah Paulson esittää monisairaan 17-vuotiaan tytön yksinhuoltajaäitiä, joka näennäisesti pitää tyttärestään äärimmäisen hyvää huolta. Kotikoulua käyvä tyttö alkaa kuitenkin kyseenalaistamaan äitinsä hyveellisyyden ja pikku hiljaa homma alkaa saada tummia kerroksia. Run on melko hyvä ja painajaismainen trilleri, jonka twistit eivät ole sikäli yllättäviä, mutta onnistuneiden roolisuoritusten ansiosta elokuvan jaksaa katsoa vaivatta loppuun. Psykologista jännitettä tarjoileva kokonaisuus on ihan tyylikkään näköinen ja täytyy nostaa hattua elokuvantekijöille, että ovat oikeasti palkanneet liikuntarajoitteisen näyttelijän tyttären roolin, joka tuo uskottavuutta koko tarinalle.
Elokuvan lähimmät vertauskuvat voinee hakea Rob Reinerin hyytävästä Stephen King -filmatisoinnista, Piinasta.
LÖPINÄÄ DURAN DURANISTA
Kaikki alkoi vitsistä. Niin myös tämän villin pojan Duran Duran -fanitus. En ollut edes syntynyt silloin, kun kyseisen bändin huuma valtasi pandemian tavoin koko maailman, mutta ei siitä sen enempää. Nyt seuraa muutama havainto DD:n mahtavuudesta.
Ensimmäinen muistoni bändistä on tosiaan huvittava. Pelasimme kaverini luona Trivial Pursuitia. Olin tuolloin yleissivistyksen osalta tietämätön kyrpä. Ehkä joku varhaisteini tai jotain. Olin silti johdolla pelissä ja viimeinen kysymys koski musiikkia. En enää muista kysymystä, mutta vastasin siihen Duran Duran ja se meni oikein. Voitin pelin, kaverin isoveli paiskasi laudan pitkin keittiön seiniä ja kaveriani nauratti suunnattomasti minun tuurini.
Sitten täytyy mennä muutamia vuosia eteenpäin, kun Grand Theft Auto Vice City toi 80-luvun musiikin uudelle vuosituhannelle. Toki tuossa pelissä ei ollut yhtään Duran Duranin biisiä, mutta jostain kyseinen orkesteri silti aasin siltojen kautta löysi tiensä omapolttamille levyillemme, joita sitten kuuntelimme autossa täysillä. Olivathan useimmat kavereistani saanee ajokortit. Yksi sateinen kesäpäivä kiteyttää yhden parhaista Duran Duran-muistoista, kun eräs kaverini totesi, että tämä Rio on aivan kamala biisi. Miten kukaan voi siitä pitää? Minä pyysin häntä katsomaan sadetta ja sanoin, että kesäistä musiikkia kesään.
Eipä siis olisi voinut olla täydellisempi Duran Duranin keikka vuonna 2022, kun sateinen sää piiskasi kuuntelijoita ja maa oli kuin Woodstockin pahamaineinen kuravelli. Kaiken kruunuksi Rion aikana satoi vettä kuin tuolloin kesäisenä ajelupäivänä. Simo Le Bonin ääni särkyi jatkuvasti ja vitsi sen kuin vahvistui. Joskus elämä on tahatonta huumoria ja vitseistä tulee tosia. Duran Duran on Rock and Roll Hall of Famen uusin jäsen, vaikkei kukaan kuulemma pidä heidän musiikistaan. Minä ainakin kehtaan myöntää bändin olevan minulle tärkeä ja jälleen kerran sain yhden keikan ruksittua yli ”to do-listalta”.
SPELIT JATKUU VOL. 2
3.6.2022:Need for Speed (2014)
Ja nyt mennään!
Tuska jatkuu ja pelit pelataan. Aaron Paul esittää pallinaamaista laittomiin katukisoihin osallistuvaa mölliä, jonka isä on kuollut ja pikkuvelikin delaa jonkun kaahailun seurauksena. Need for Speed on järjetön pelileffa, jossa on mukana jostain syystä Michael Keaton kommentoimassa kisojen tapahtumia. Meininki yrittää olla vähän nuoremmille tehtyä Hurjapäitä, mutta miksi helvetissä tällaista pitää tehdä, kun en minä tästä kuitenkaan mitään järkevää enää pysty kirjoittamaan. Yhdessä kohtaa liikkeessä olevaa autoa tankattiin, koska se on vaan niin saakelin siistiä ja toisessa kohtaa joku lentäjä halusi olla Maverick.
3.6.2022: Tomb Raider (2018)
Hyvät herrat, ei tämä tuska vieläkään hellitä. Uusi Lara Croftin seikkailu voisi olla hyvä leffa, mutta se ei ole. Ihan samaan tapaan kuin Need for Speedista, en tästäkään kykene sanomaan mitään. Elokuvassa on aihioita sen esikuvista kuten Indiana Joneseista ja muista aarteenmetsästyspätkistä, mutta itse juoni tuntuu olevan pelkkää pitkää toiminta kohtausta, vailla sen suurempaa kontekstia. Ihan kuin tämä korulauseilla kuorrutettu kommenttinikin, on Tomb Raider vain ajanhaaskuuta, vaikka pandemiaan kai yritetään lopussa ottaa kantaa, kun hauta-arkusta tulee rutto tai ebola. Nyt hyvästelen pelielokuvat ainakin hetkeksi.
3.6.2022: Antebellum (2020)
Mutta eihän tässä voi suinkaan lopettaa paskan katsomista. Pelit on nyt kuitenkin pelattu ja paluu paskaan kauhuun on ainoa tie ulos. Antebellum on Jordan Peelen modernit kauhuelokuvat mieleen tuova teos, jossa etelävaltioiden sotilaat pitävät orjaplantaasia jossain Louisianan takapajulassa. Kahdessa ajassa pomppiva tarina ei sisällä juuri ollenkaan kauhua, mutta koettaa ottaa kantaa Amerikan nykytilaan historian kautta. Meininki on varsin puuduttavaa ja etenkin ensimmäinen 40 minuuttia kestävä pohjustus on aivan liian pitkä. Loppuun on vielä säästetty shyamalanlainen twisti, joka jo itsessään on melko vammaista settiä. En voi oikein suositella tätä pätkää kellekään.
SUNNUNTAIN SORKKAHERRA
5.6.2022: Jokikyttä (1993)
Pienessä krapulassa kannattaa katsoa Jokikyttä, joka muistaakseni tuli 90-luvulla joka toinen päivä telkkarista.
Bruce Willis esittää krapulaista jokipoliisia, joka yrittää selvittää sarjamurhia. Mainettaan paremmassa leffassa on mukana tajuttoman sekaisin oleva Tom Sizemore ja Budy Faronakin tunnetuksi tullut Dennis Farina. Meininki leffassa on hyvin nihilististä, mutta samaan aikaan hilpeää. Myös tavattoman kököt juonenkäänteet yhdistettynä toimintaan ja Willisin kireään olemukseen saavat minulta krapulaijamerkin.
5.6.2022: Notting Hill (1999)
Uusintakatselun paikka edellä mainituista syistä. Yleensä en pidä romanttisista komedioista, mutta Notting Hillissä on jotain kovin sympaattista ja Hugh Grantin verbaalisesti vaivaannuttavaan hahmoon on jotenkin helppo samaistua. Hänen kämppiksenään nähtävä Rhys Ifans on aivan tajuttoman sekaisin, pimeä ja sairas hahmo. Miltei kahden tunnin kesto alkaa jossain kohdin olla rakas, mutta kyllä tämän silti pienessä darrassa loppuun asti sekoilee. Sen enempää juonesta kertomatta, koska tämä bloki-teksti alkaa olla pidempi kuin nälkävuosi ja leipäjono. Tosin en myöskään halua mitenkään halveksua nälkävuosia tai leipäjonoa.
5.6.2022: The Babysitter: Killer Queen (2020)
Pakkohan se on päättää viikko ja oikeastaan myös koko pitkitetty päiväkirja paskakauhuun ála Netflix. Muutaman vuoden takaisen The Babysitterin jatko-osa on taattua McG:tä, jossa meno on populaarikulttuuria. Killer Queenin juoni hyppää ajassa muutaman vuoden eteenpäin, mutta eipä siitä varmaan kukaan lukija halua kuitenkaan kuulla. Joten todettakoon vain, ettei tällainen mukanokkela kauhukomedia jaksa innostaa, vaikka se sisältääkin Sorkkaherraa ja splattaamista. Itseäni toistaen, olotilassa kuitenkin ihan kelvollinen valinta sunnuntain, blokin ja viikon viimeiseksi.
JUPPIEN EPILEPSIA
Nyt se vihdoin loppuu. Kuten Bateman tuossa alla toteaa. Ei mitään lisättävää.
