Taajuus on kadotettu. Antennia virittämällä sen voi löytää. Lumisade on muuttunut vesisateeksi. Ei anneta tämänkään haitata menoa, koska nyt mennään asiaan. Onneksi meillä on pannullinen kahvia ja kippurahäntä tulee tekemään paluun. Helvetti on sulanut, mutta nyt juodaan sumpit.
Crimes of the Future (2022)
David Cronenberg palaa kehokauhun pariin, kun Viggo Mortensen esittää tulevaisuuteen sijoittuvassa leffassa jotain tyyppiä, joka pystyy luomaan uusia elimiä. Jotenkin en tajunnut tästä tajunnanvirrasta juuri mitään, vaikka tehosteet ovat kekseliäitä, tissejäkin vilautellaan ja eroottinen lataus on jollain kierolla tapaa hyvin cronenbergmaista. Aina kun luulin tajuavani jotain en tajunnutkaan, ja kokonaisuus jää kuitenkin liian sekavaksi eikä nouse ohjaajansa merkittävimpien teosten joukkoon.
The Strays (2023)
Jälleen kerran sellainen juttu, että vaimo päätti valita elokuvan, vaikkei hän koskaan saa valita.
The Strays on kerännyt melko ison määrän paskoja arvioita, mutta katsoin silti tämän avoimin mielin, koska minuun eivät muiden mielipiteet vaikuta. Suhteellisen huonoilla roolisuorituksilla varustetussa Netflix-jännäri koostuu perinteisestä kolmesta näytöksestä. Aluksi joku takakireä ghettojen musta nainen päättää ruveta valkoisen lähiön itseoppineeksi kotirouvaksi, sitten hän alkaa nähdä näkyjä ja lopulta näyt paljastuvat hänen menneisyydekseen. Ihan kivalla idealla varustettu jännäri on kuitenkin mainettaan parempi, vaikkei tätä välttämättä jaksaisi toistamiseen katsoa. Myös sellainen tietynlainen Jorden Peelen apinointi alkaa vituttaa. Kantaa siis yritetään ottaa, mutta loppuratkaisu vetää maton jalkojen alta aivan väärällä tapaa.
Clerks III (2022)
Kukaan ei kertonut Tumpulle, että Clerks III on tullut Netflixin helevetin kerroksiin. Joten ihan itse jouduin tämänkin toteamaan.
Erään blokini lukijan mielestä kyseessä on parempi elokuva kuin se ”Reeboot”, muttei silti mikään erikoinen tapaus. Olen itse vähän eri mieltä, koska mielestäni Clerks III onnistuu olemaan nostalginen, koskettava ja hauska draamaelokuva, jossa se paskanjauhannan ei ole edes tarkoitus olla pääroolissa.
Aikaa edellisestä tarinasta on kulunut jo monta vuotta. Tuossa välissä on sattunut ja tapahtunut asioita, joita en viitsi tässä tekstissä spoilata, mutta kolmannen elokuvan juoni taasen jatkaa Kevin Smithin tarpeella tehdä metafiktiota. Oikeassa elämässä Smith itse sai sydärin, ja tässä elokuvassa hänen alteregonsa Randalin pumppu pettää. Tästä selvittyään hän alkaa tehdä elokuvaa lähikaupasta, jossa he Danten kanssa tätä nykyä omistavat. Vitsit toimivat vaihtelevasti ja jos Clerks III on niin sanotusti ollut pakko tehdä, niin ei sitä mielestäni olisi voinut enää paremmin tehdä.
Smile (2022)
Ylipitkässä kauhuelokuvassa, Smilessa, on potentiaalia. Joku terapeutti (Kevin Baconin tytär) todistaa potilaansa itsemurhan ja alkaa tämän jälkeen nähdä näkyjä, rikkoo joka iltana juomalasin ja antaa kuolleen kissan siskonpojalleen syntymäpäivälahjaksi. Tunnelmaltaan Smile on pahanenteinen, mutta sortuu liian usein kliseisiin säikyttelykohtauksin. Lopussa juonikin muuttuu tutuksi ja turvalliseksi ennalta arvattavaksi kokemukseksi. Kuitenkin kyseessä keskinkertaista parempi modernikauhuelokuva, jonka kesto on sen suurin synti. Smilella ei ole mitään syytä kestää lähes kahta tuntia.
Kiljusen herrasväki (1981)
Hyvä ystäväni Törkytohtori Kurkkuharja päätti tulla ilahduttamaan perjantai-iltaani elokuvien katselun merkeissä. Joten vituiksihan tämä meni, koska päätimme heti ensitöiksi katsoa Kiljusen herrasväen Ruutu+ -suoratoistohelvetistä. Kaiken kaikkiaan kyseessä sen luokan rimanalitus, että heikompaa saattaa jo tässä kohtaa hirvittää, mutta ei siinä vielä kaikki… Elokuva on pomminvarmasti tehty maalaispaukuille, koska Kiljusen herrasväki voittaa lomamatkan Helsinkiin, jonka aikana hämmästellään muun muassa Marskin patsasta. Lisäksi tämä möllilauma vierailee Suomenlinnassa, jossa ilmielävä Ior Bock pitää turisteille kierrosta. Lopussa vieraillaan vielä Korkeasaaressa ja aidon kärsimyksen kruunaa huumori, joka ei naurata edes väkisin mukaan raahattua Antti Litjaa.
Minä ja Bonzo (1987)
Paljoa ei ilta parantunut, koska seuraravaksi aloimme katsoa Going Bananasia eli tuttavallisemmin Minä ja Bonzoa. Pitkään toverin mieltä kutkuttanut elokuva muistetaan lähinnä siitä vekkulista tiedosta, että elokuvaan koe-esiintynyt apina pyysi liian paljon palkkaa, joten hänet korvattiin kääpiöllä apinapuvussa.
Tän tän tän! Dom DeLuise esittää elokuvan köyhänmiehen Bud Spenceriä, joka alkaa jostain syystä hengailla tämän apinapukuisen kääpiön ja jonkun skidin kanssa. Israelilaiseen helppoheikkityyliin meno on ala-arvoista, kun Afrikassa on intiannorsuja ja lopussa nähtävä sirkuskohtaus kestää valehtelematta yli 20 minuuttia tuskastuttavan pitkästä kestosta. Mukana menossa ovat myös jotkut ilkeät homopahkiset ja tupeensa alvariinsa kadottava diktaattori. En tajunnut juonesta mitään, mutta ei siitä sen enempää.
Gone with the Pope (2010)
Paavin viemää! Illan päätöksenä toimi Duke Mitchellin autotallista löydetty Gone with the Pope, jonka juonikuvauksessa joku rikollisjoukko päättää kaapata paavin ja vaatia yhden dollarin jokaiselta katolilaisilta lunnaita. Sanomattakin selvää, ettei elokuvassa ole juonta edes nimeksi ja jossain todella epämääräisessä kohdassa auteur-Mitchell rahaa väkisin jonkun läskin naisen motellihuoneeseensa, riisu tämän alasti ja pakottaa seksiin kaverinsa kanssa. Kohtaus loppuu siihen, kun Mitchell yhdessä kaverinsa kanssa pakenee huoneesta, kun seksihullu lihava nainen päättääkin nauttia tilanteesta. Lopussa mennään muistelemaan menneitä eikä missään ole järkeä tipan vertaa.
Ferdinand (2017)
Herra Kurkkuharja poistui rakennuksesta, mutta elokuvia täällä silti katsellaan.
Aina silloin, tällöin ja tolloin, vaimo saa päähänsä, että koko perheen pitää yhdessä katsoa elokuva. Joten katsoimme tällä kertaa Ferdinandin. Se kertoo espanjalaisesta härästä, joka ei halua osallistua härkätaisteluihin, vaan enemmin kasvattaa kukkia ja juosta niityllä. Maskuliinisessa maailmassahan tällainen peli ei vetele, ja elokuva onnistuu käsittelemään yllättävän hyvin vakavia teemoja. Aiheiksi otetaan muun muassa lihateollisuus, härkätaisteluiden tarpeellisuus ja niin edelleen. Kuitenkin pidemmälle edetessään elokuva alkaa kärsiä toistosta ja joku voisi sanoa tuottajien taas omineen kulttuurin itselleen. Animaatiojälki ei oikeastaan sekään enää täytä nykyajan mittapuita.
Kultainen hansikas (2019)
Kultainen hansikas on sen Hampurissa sijaitsevan baarin nimi, jossa pahamainen Fritz Honka juotti itsensä iltaisin humalaan. Samainen mulkosilmä oli myös sarjamurhaaja, joka nautti etenkin suuseksistä ja kätki tappamiensa naisten ruumiit asuntoonsa. Sen enempää Honkan taustoista tietämättä voin kuitenkin sanoa, että Fatih Akinin ohjaama kuvaus hänen arjestaan on onnistunut näkemys sarjamurhaajasta. Absurdia huumoria, iljettäviä tappoja ja surullisia ihmiskohtaloita taitavasti yhdistelevä elokuva on kuvattu upeasti ja sen maskeeraus on ensiluokkaista. Kaikki ruudulla nähtävät ihmispolot ovat harvinaisen rumia, Honkan asunto löyhkää katsojan olohuoneeseen asti ja elokuvan loputtua sitä haluaa vain äkkiä päästä suihkuun pesemään likaisen olonsa pois. Sanottakoon vielä, että Akin on melko varmasti ottanut kaurismäkeläisestä rappioromantiikasta oppia, vaikka Kultainen hansikas onkin kuin painajaisversio jostain Kaurismäen klassikosta.
Feast (2005)
Olipahan turha elokuva, sanoi vaimo Feastin nähtyään. Siinä missä Honkasta kertonut elokuva jätti inhottavan olon hyvällä tavalla, niin tämä jättää sen vain väärällä tavalla.
Jostain Amazon Primen ”nämä kauhuelokuvat sinun on pakko nähdä” dokkarista mieleen jäänyt Feast on keskinkertaisen turha elokuva, vaikka siinä on jotain potentiaalia kulttipätkäksi. Jotkut idiootit jäävät baariin jumiin, ja lähes saman tien paikkaa alkavat terrorisoida seksihullut ja nälkäiset olennot, joiden taustoista ei lopulta tiedetä mitään. Ehkä hyvä niin, sillä tämä mystisyys pitää tiiviiseen tilaan sijoittuvan juonen alati arvaamattomana ja ajoittain jopa hauskana. Sen sijaan kameran heiluttelu ja salamaleikkauksien käyttäminen tappokohtauksissa virittävät tunnelman päin vittua. Onneksi kuitenkin tehosteissa on käytetty vanhanajan käytännön efektejä, jotka piristävät meininkiä. Silti alle puolentoista tunnin kesto tuntuu liian pitkältä, ja tajusin jossain loppupuolella, että olen jo kertaalleen nähnyt tämän!
SE VITUN EPILOGI
