Päevöö päevöö täältä röörin uumenista.
Pehmustetussa kopissa on tosiaan ollut viime aikoina hiljaista, eikä näitä juttuja ole seinille ole oikein ehtinyt vuodattaa. Tästä 75 prosenttia on johtunut pitkistä työviikoista, kellon ympäri kuluneista päivistä ja vapaiden puutteesta, mutta eittämättä osansa on alkanut myös ottaa lopullinen turhautumiseni tähän omaksi lystiksi rustaamiseen. En pelkää marttyyrileimaa todetessani, että olen hiljalleen täysin kyllästynyt kirjoittamaan näitä juttuja ei-kenellekään – pelko on turha siksi, että olen aika varma niiden viimeistenkin parin epäsäännöllisen lukijan jo lopettaneen tämän blogin selaamisen ja Tumpin olevan ainoa, joka Kuvaputkea itseni lisäksi enää jaksaa tsekkailla.
Muistelen vuosi sitten journalismikoulua varten pänttäämääni pääsykoemateriaalia, jossa selitettiin kuinka blogilla voi mennä kuukausi vakituisen lukijakuntansa saamiseksi, minkä jälkeen alkaa vuorovaikutus ja kommentointi näiden kanssa. Kissan paskat. Alan olemaan ihan aidosti kyllästynyt ja vittuuntunut enää tuhlaamaan vähäistä aikaani näiden rivien kirjoittamiseen, etenkään kun en muista muutenkaan siinä välissä, kun viimein koneen ääreen ehdin istun muista, mitä katselemistani elokuvista oikeastaan halusin sanoa. Kun tietää realiteetit, ei laatuunkaan sen myötä jaksa nähdä sitä vähääkään vaivaa.
Tätä skeidaa on nyt tehty ilmaiseksi internetiin sen 15 vuotta, jonka aikana kehitys on ollut sangen selkeää. Leffatykissä olivat lukijansa. Listalissa ne pari ihmistä, jotka päiväkirjaa seurasivat. Kuvaputken myötä tämä juttu on siirtynyt marginaalista jääkaappini margariinipakettiin, jonka sisällön yksin itse näen aamiaisleipiäni voidellessa. Ei tästä mitään pokaalia ole koskaan ollut tarve saada, minulle on riittänyt että tekstini ovat tuoneet jollekin jotakin. Nykyisellään on yksi ja sama, pitäisinkö ne vaikkapa siellä kuuluisassa pöytälaatikossani muistiinpanojen tapaisina vai täällä esillä.
Voi olla että Kuvaputki alkaa siis hiljalleen korista viimeisiään, mutta vedetään tämä monologi ennen lopullisen kyllästymisen mukanaan tuomaa armonlaukausta kunniattomasti loppuunsa.
Olen lukenut pari kirjaa. Näistä ensimmäinen oli Sheridan Le Fanun Carmilla ja muita kertomuksia, joka antoi melko hyvän lähtölaukauksen ajatukselleni tutustua kauhukirjallisuuteen paremmin. Tämä on aukko sivistyksessäni, jota paikkaavat harvat Draculan, Frankensteinin, Tri Jekyll ja Mr. Hyden tapaiset nimikkeet ja Edgar Allan Poen sekä H.P. Lovecraftin tuotantoon kuuluvat klassikot.
Savukeitaan julkaisema ja pahamaineisen Timo Hännikäisen kääntämä parisataasivuinen opus sisältää neljä Le Fanun novellia, joista luonnollisesti kokoelmalle nimensä antanut ja sekä monia Hammer-tuotantoja että muitakin kauhuleffoja inspiroinut Carmilla oli paitsi kiinnostavin myös paras. Tarinassahan isänsä ja palvelusväen kanssa syrjäiseudulla Itävallassa elävä tyttö saa vieraakseen myöhään nukkuvan ja mukanaan sekä eroottissävyisen jännitteen että omituiset painajaiset tuovan neitokaisen. Tapahtumapaikat ovat klassisen goottilaisia linnoineen, hautausmaineen ja metsineen.
Vaikka juttu on kirjoitettu ajalleen ominaisen suorasukaiseen ja hyvin kaunopuheiseen tyyliin, on Le Fanun onnistunut saada kokonaisuuteen uhkaavuuden tunnetta. Erityisesti unijaksot on kirjoitettu hyvin karmiviksi –itse asiassa niinkin onnistuneesti, että mielikuva valaistuvasta öisestä huoneesta, joka paljastaa vuoteen jalkopäässä seisovan ja veren peitossa olevan henkilön, on kummitellut mielessäni aina välistä lampun sammutettuani. Sen siitä saa, kun ahmii jännäreitä ennen nukkumaanmenoa.
Kokoelman muut tarinat vaihtelevat hyvistä hieman mitäänsanomattomiin. Vihreässä teessä on ideaa paholaismaisen apinan piinatessa äijää, mutta sen kirjoitustyylin jaarittelevuus, tieteellinen selittely ja epäuskottavat loppupäätelmät (”Tällaista pahaa vihreän teen ylenmääräinen kittaaminen voi aiheuttaa”) tuovat mieleen lähinnä Poen huonoimmillaan. Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä on perinteinen kummitustalojuttu, johon on itse asiassa saatu omaa hyytävyyttään matkaan – ei niinkään ikkunasta tuijottavalla taululla tai huoneessa hirttosilmukkaa heiluttelevalla aaveella, vaan pikemminkin ullakolta laskeutuvilla askelilla ja muulla mielikuvitukselle sijaa jättävällä kuvailulla. Viimeinen ja lyhyin stoori, Lapsi joka lähti haltijatarten matkaan on täysin turha ja uskoakseni mukaan vain kansallishenkisyytensä (käsitteleehän juttu irlantilaista tarustoa) vuoksi valittu.
Toinen kiinnostava kirja on Kavin kirjastosta lainaamani, 1985 julkaistu Korean Film Art, jossa mukana oleva käsinkirjoitettu teksti kertoo sen olevan peruja Pjongjangista vuodelta 1989. Kim Il Sungin sanoilla alkava valokuvateos esittelee pitkän joukon toinen toistaan tylsistyttävämmältä vaikuttavaa kansandemokraattista vallankumousdraamaa. Fotot ovat sivu toisensa jälkeen kuin kaikki yhdestä samasta elokuvasta, eivätkä juonetkaan mukana olevien synopsisten perusteella niin hirveästi toisistaan eroa. Pulgasarin ja Samuraininjan tapaisia leffoja ei vielä kirjan aikaan ollut tietääkseni julkaistu, joten ymmärrän kyllä Shin Sang-okin kärräämisen maahan – pakkohan tämä elokuvateollisuus oli jollakin keinolla pelastaa. Toisaalta nyt kun aloin miettimään, en kyllä äkkiseltään muista, oliko ks. ohjaajan yhtään tekelettä valikoitunut mukaan kokonaisuuteen. Vaikea tarkastaa, kun ehdin jo palauttaa.
Huvittavinta puolta edustaa kirjaan liitetty propaganda (tosin ehkä vielä kasarilla Kimien selitys pohjois-Korean onnellisesta kansasta saattoi tuntua jostakusta uskottavalta) sekä siitä uupumaan jääneet erikoismerkit (kuten š-kirjain), jotka joku onneton on ilmeisesti joutunut kirjoittamaan painetun tekstin päälle käsin. Muistan myös lukeneeni Johannes Schönherin kirjasta North Korean Cinema: A History, että teoksen eräässä versiossa joidenkin epäsuosioon hetkellisesti joutuneiden tekijöiden kohdalla sivut on yksinkertaisesti kyseisten leffojen kohdalla liimattu kiinni.
Eräänlainen kuriositeetti siis tämäkin oli, vaikka myönnän ensi-innostuksen haihtumisen jälkeen Korean Film Artin pariin palaamisen olleen lähellä suoranaista tuskaa. Minään kattavana tietopakettinakaan tätä ei oikein voi käyttää, sillä infolaatikot koostuvat yleisesti ottaen parista päätekijästä (kuten ohjaajasta ja kirjoittajasta) ja pääosanäyttelijöistä, eikä esimerkiksi edes teosten julkaisuvuosia ole viitsitty mainita.
Tästä lukupäivyristä tulikin sitten sen verran pitkä, että ehkäpä mainitsen ne katselut kokonaan omassa tekstissään.
