Kekri, pakanallisittain pyhäinpäivä tai halloween, on mitä oivin syy yrittää piristää mieltään näinä vuoden pimeässä pussissa elämisen aikoina – etenkin nyt, kun niin monen purevan pakkasen kylmyydestä suutaan mutruun vääntäneen toiveita lienee kuultu pysyvästi jossain korkeammalla ja talvi valoa tuovine lumineen ja mieltä piristävän kirpeine ilmoineen on etelän helvetissä muuttunut samanlaiseksi menneiden aikojen legendaksi, kuin lapsia muinoin pelotellut sikapukkikin.
Kauhuelokuvien suurena ystävänä loka-marraskuun taite kuolleiden lehtien vuoraamine syksyisine katuineen, taivaalta (aina huhtikuuhun…) tihuttavine melankolisine sateineen ja kellon tikittäessä harmaasta mustaan vaihtuvaan yleisilmeeseen kajastavine katulamppuineen onkin mitä teemaan istuvin aika täyttää tv-ruutu jos milläkin möröllä ja teurastuksella. Kun perinteinen kauhukuukausikin jäi tänä vuonna pitämättä, yhtä hyvin nuo hoituivat pienimuotoisen, lyhennetyn viikonlopun verran jatkuneen maratonin muodossa.
Syysjuhlien menuuksi valikoitui suklaamakeisten ja kolajuoman ohella aiheeseen sopivaksi saatanallista ruokaa, seitan-patapaistia perunamuusin kera, kuningatarpiirakkaa jäätelöllä ja alkupalan asemaan alistettua kurpitsakeittoa. Köynnöskasvin kuorista sutaisin nopeasti myös lyhdyn, jossa tuli useampi tuikku viimeiselle matkalleen saatettua. Kyökissä hääräämisen ja sohvalla istuskelun ohella tarkoituksena oli myös pelata Jaws-lautapeliä, mutta se jäi lopulta seuraavaan kertaan. Jalkaakin tuli aina välistä metsäteillä laitettua toisen eteen.
30.10. Sanansaattaja (1971) (PC)
Epäviralliset etkot tapahtuivat torstaiyön käännyttyä perjantaiksi, katsoessani Michael Winnerin Criterion Channelille eksyneen tylsistyttävän kauhutrillerin siinä samalla, kun hankin vajaan 15 tunnin työpäivän päätteeksi itselleni krapulan neljällä oluella. Lapset jumaloivat Marlon Brandon näyttelemää joutomiestä, joka piinaa näiden perhettä ja käy aina välistä sitomassa ja kiksauttamassa talon tyttöä, mikä ei huushollin rouvan mielestä ole lainkaan sopivaa. Masentavan, löyhän S&M-henkisen pikkufilmin tunnelma on jossain kaukana, mutta noh, Brando räjäyttää sammakon eläimelle tupakkaa tyrkyttämällä ja ärsyttävät kersat lukitsevat holhokkinsa puumajaan. Lopulta myös näiden idoli kärsii asenteensa seurauksista. Konnakohtaus vitutti, paljoa muuta tästä ei tainnutkaan haaviin jäädä. Jotenkin ei taas yllätä, että The New York Times -lehden kriitikot ovat Wikipedian mukaan valinneet tämän tuhannen kaikkien aikojen parhaan elokuvan listalleen…
30.10. Don’t Breathe (2016) (DVD)
Varsinainen leffamaraton käynnistyi perjantai-iltana kuudennen kuolemansynnin toteuttamisen yhteydessä. Uruguaylaisen Fede Alvarezin (Evil Deadin re-make…) ohjaama ja osittain Sam Raimin tuottama Don’t Breath yrittää näennäisesti olla jotain muuta, kuin mihin valtavirtakauhu on totutettu. Kolme varasta murtautuu sokean sotaveteraanin taloon tämän säästöjen toivossa, mutta mielenvikaisen salaisuuden kellariinsa jemmannut invalidi paljastuu nopeasti psykopaattiseksi tappokoneeksi, joka ryhtyy rottweilereineen vainoamaan kotiinsa tunkeutuneita äkäisenä kuin ampiainen.
Don’t Breathe hyödyntää kysymystä, kuka lopulta on leffan pahis – näkönsä sodan ja tyttärensä kaahailun vuoksi menettänyt katkeroitunut, yhteiskunnan kaltoinkohtelema mies vaiko hänet viimeiseen saakka kääntää yrittävät roistot (joiden käytös on enemmän tai vähemmän paskamaista halki pätkän ja jotka käymässään dialogissa myös myöntävät asukkaalla olevan juridinen oikeus heidän nirhaamisekseen). Sen toinen valttikortti onkin sitten se sama kikka, jolla Jurassic Parkissa välteltiin t-rexiä (The Descentit hyödynsivät tätä tehokeinona jo edellisellä vuosikymmenellä ja pari vuotta myöhemmin pönttöön plumpsahtaneen Hiljaisen paikan voisi nähdä jatkavan tätä aistikauhua, kaikissa kun vältellään kuolemaa yrittämällä pysyä hissun kissun).
Silti elokuvia enemmän katsonut ei voi olla huokailematta turhautumisesta, kokonaisuuden tuodessa mieleen vähän väliä milloin minkin jo ajat sitten nähdyn rainan. Itsestäänselvästi sinä päällimmäisenä mieleen tulvahtaa Wes Cravenin aliarvostettu Kellariväkeä, jonka suoranaisena kopiona Don’t Breathea voi pitää: yhteisiä elementtejä ovat niin murtautuminen rähjäisen alueen keskellä seisovaan suureen taloon kahisevan toivossa, koplan johtohahmon nopeasti tapahtuva hengenlähtö, alakertaan lukittu elämä, suuri ja verenhimoinen hurtta, ilmastointikanavissa ryömiminen et cetera, et cetera…
Kaikesta huolimatta parhaimmillaan jännitystä melko hyvin ylläpitävä pikku filmi ei ole ohjauksensa puolesta lainkaan sieltä modernin kauhun huonoimmasta päästä. Sen sijaan tulossa oleva jatko-osa kuulostaa vitsille joka ei naurata.
30.10. Bram Stokerin Dracula (1992) (DVD)
Ehtoo jatkui nostalgiapommilla, jonka olin nähnyt viimeksi joskus 12 vuotta sitten. Muistan myös kuinka kauan sitten skidinä en uskaltanut katsella tätä loppuun televisiosta, sillä samat kohtaukset joista nyt lähinnä huvituin, tuntuivat tuolloin liian pelottavilta. Vaikka Francis Ford Coppolan vampyyrileffa onkin siis toisaalta kömpelösti kirjoitettua, rikkonaiselta kerronnaltaan tönkösti etenevää ja pahimmillaan ilon kyyneleet öögaan kohottavaa höttöä tiettyjen ratkaisuidensa (niistä pian lisää) puolesta, en itse lukeudu edelleenkään sen vihaajiin, päinvastoin. Lavastus ja puvustus ovat parhaimmillaan onnistuneet huimaavan hienosti ja vaikka kerrottuna tarinana Dracula ei ole erityisen onnistunut, ei allekirjoittaneelle äkkiseltään tule montaa elokuvaa mieleen, joissa goottilainen tunnelma olisi tätä korkeammalla.
Siitä huolimatta, että leffaa on hypetetty uskollisimpana filmatisointina Bram Stokerin romaanille, eroavat nämä kaksi toisistaan kuin yö ja päivä. Muistaakseni (luin kirjan pitkälti työpaikan tauoilla joskus parikymppisenä varastoduunarina, eli tästä kokemuksesta on jo tovi aikaa) sanallinen anti loi hyytävyytensä rauhallisella temmollaan, ja romaanin koostaminen päiväkirja- ja lokimerkinnöistä sekä sanomalehtiuutisista toi fantastiseen ja täysin epärealistiseen kauhujuttuun uskottavuutta ja tämän myötä hitaasti ihon alle työntyvää kylmäävyyttä. Coppolan filmi sen sijaan laittaa mutkat suoriksi ja vyöryttää kuvaputkiruudulle kaiken hengästyttävänä non-stop-maratonina kalliiden erikoistehosteiden kuorruttamana.
Stokerin kirjassa ei myöskään viitattu millään tavoin Vlad Seivästäjään (joka tässä elokuvassa vieläpä on nimetty isänsä Vlad Draculin mukaan), vaan ensimmäinen Draculan ja tuon Valakian ruhtinaan toisiinsa yhdistänyt teos oli (väittämän mukaan) 1950-luvun alkupuolella filmattu turkkilainen Dracula in Istanbul. Myöskään rainassa kuvatun kaltaista yltiöromanttista rakkaushuipennusta sydämen tunteiden myötä tapahtuvine sovituksineen ei ollut, vaan Draculaa takaa ajavan lynkkausporukan miehet yksinkertaisesti seivästivät ja mestasivat kreivin vaunuissa ennen linnaa. Näin ollen Coppolan filmi tuntuu lähteelleen uskollisen elokuva-adaptaation sijaan enemmänkin omituiselta sekoitukselta Stokerin klassikkoa ja (eräitä visuaalisia ratkaisuitaan myöten) edellisvuonna ensi-iltansa saanutta Disneyn tulkintaa Kaunottaresta ja hirviöstä.
Ensimmäiset kuvat, joissa esimerkiksi yhdistetään verenhimoisen kreivin silmiä yhtä punaiselle yötaivaalle kohti Transylvaniaa matkaavan Jonathan Harkerin lukiessa tämän kirjettä vaunuissa tai kuvat, joissa (heitän nyt hatusta) vaikkapa pyöreästä taskunauriista leikataan ristiin täydenkuun kanssa, ovat tunnelmallisia. Kun samaa tehokeinoa on käytetty jo kymmenen kertaa, se muuttuu tahattomaksi parodiaksi katsojan pidätellessä naurua jälleen yhden samanlaisen efektin iskiessä kuvaan. Samoin on vaikea ottaa vakavasti esimerkiksi Draculan linnaan sijoittuvia kohtauksia isännän omituisen kampauksen, kilometrin pituisen laahuksen ja seinillä omaa elämäänsä viettävän varjon vuoksi, joiden koomisista piirteistä Mel Brooks teki yllättävän hauskaa pilaa Leslie Nielsen -elokuvassaan Dracula – verevä vainaja. Myös pahasti flipanneet kohdat, kuten Lucya pensaslabyrintissa kuksiva törkeän näköinen ihmissusi tai Anthony Hopkinsin alati pelleilevä Abraham Van Helsing vievät tehoja kauhutunnelmalta. Näin tekee myös eräs kaiken päälaelleen keikauttava tulkinta, jonka mukaan leffa on vertauskuva AIDSille – en tiedä teistä, mutta ainakin meikäläisellä oli siinä vaiheessa, kun tämä symbolismi alkoi kummitella mielessäni, hyvin suuria vaikeuksia suhtautua kokonaisuuteen enää millään tapaa tosissani.
Vaikka Bram Stokerin Dracula onkin melkoinen vuoristoratakyyti hitaine nousuineen ja huomattavasti nopeampine laskuineen, oli leffan loppupuolella olo silti hyvin samanlainen, kuin viimeisiä kertoja Linnanmäen kyseisessä vempeleessä käytyäni. Eihän tässä ollut mitään järkeä, mutta hauskaa oli ja loppufiilis sellainen, että kyytiin voisi hypätä vielä joskus uudestaankin. Vaikka sisältö on mitä on, tunnelmaltaan hyvin tehdyn goottilaisen kauhun ystävänä en voinut siis olla nauttimatta kuvallisesta ja äänellisestä annista (voisiko Coppolan leffaa siis verrata pornoon?) ja siitä huolimatta että olen mielestäni kaikkea muuta kuin romantikko, tunsin viimeisten kohtausten pyöriessä samanlaista pientä puristusta rinnassa, kuin jonkun vitun Titanicin aikana. Ja piru vie tuo julistekin on siisti.
31.10. Happy Death Day (2017) (DVD)
Lauantaina oli vuorossa slasher-versio vanhasta kunnon komediasta Päiväni murmelina (tai en tiedä miten kunnollisesta, näin tuon Bill Murrayn leffan joskus yläasteella ja ainakin silloin se oli ihan hauska…). Hyvin ikävältä ihmiseltä vaikuttava tyttö herää aamusta toiseen samaan synttäripäiväänsä, joka päättyy kerta toisensa jälkeen elokuvahistorian ärsyttävimpään naamariin pukeutuneen murhaajan silpoessa hänet yhä uudelleen ja uudelleen. Vuorokausi ei vaihdu uuteen, ennen kuin tappajan henkilöllisyys selviää ja tästä päästään eroon. Kellokin tikittää uhkaavasti, sillä lääkäri diagnosoi hämmentyneenä, ettei sairauskohtauksia lukuisten silmien avaamisten myötä saaneen neitosen pitäisi olla edes hengissä, tämän sisuskalujen näyttäessä runnellulta neulatyynyltä.
Kenellekään tuskin jää ensi minuuttien jälkeen epäselväksi, että lopulta gimma tietenkin oppii elämästä ja muuttuu paremmaksi ihmiseksi. Vaikkei kyseessä siis ole mitään ihmeellistä, en toisaalta myöskään erityisemmin ärsyyntynyt rainasta, sillä tällainen aikamatkailu sattuu olemaan heikko kohtani. Moista sorsalla paiskaaville Happy Death Dayta sen sijaan tuskin kannattaa suositella ilman hyvin suurta varausta. Harmiton filkka ei myöskään yritä olla sen enempää kuin mitä on, ja esimerkiksi taustalla olevaan ideapankkiin viitataan joissain dialoginpätkissä täysin suoraan. Jatko-osa ilmestyi viime vuonna…
31.10. Chernobyl Diaries (2012) (DVD)
Tässä välissä uuden leffan soittimeen tunkeminen alkoi tuntua jo hieman raskaalta. Paranormal Activityn ohjanneen Oren Pelin käsikirjoittama ja tuottama Chernobyl Diarrh… Diaries ei ollut vastoin ennakko-odotuksiani found footagea, mistä pisteet vaan sinne, mutta eipä tuo paljoa lopulta lohduttanut, ettei tätä kaikkea jouduttu katsomaan heiluvan raesateen ja alagenren luuksi lypsettyjen utareiden läpi. Muutama nuori aikuinen kiertelee Eurooppaa ja uhkaavaan itään saavuttuaan maksaa ukrainalaiselle matkanjärjestäjälle, jotta mies kuljettaisi nämä kosahtaneen ydinvoimalan vieressä olevaan kaupunkiin ottamaan valokuvia. Reissu sujuu kivasti, mutta kotimatkalle lähdettäessä auton moottori ei tietenkään käynnisty ja urbaanilegendojen varjostamalla alueella on elämysharhailijoiden ohella… jotakin.
Chernobyl Diaries onnistuu rakentamaan – pitkälti lokaatiovalintojensa myötä – tunnelmaansa vielä filmin alkupuolella, sillä hylätty kaupunki on rapistuneine rakennuksineen, rehevöityneine katuineen ja taloissa vaeltavine eläimineen melko aavemainen. Siinä välissä, kun toiminta alkaa ja hullut koirat sekä mutantti-ihmiset ryhtyvät hyökkäilemään pimeydestä, vedetään jutun energia kuitenkin alas vessanpytystä, vaikka kieltämättä eräs kuva porukasta jälkeenjääneen piirittävistä hyypiöistä on melko karu. Kauhussa vähemmän on yleensä enemmän ja tällainen jo sadat kerrat nähty kauhutoiminta ei jaksa vain enää napata. Myös viimeminuuttien siirtymä ydinvoimalan alueelle on epäuskottava. Säteilymittarin luomat liikkumisrajoitukset ovat toisaalta kerrankin uskottava ratkaisu. Loppu hallituksen joukkojen saavuttua onkin jo silkkaa bigmacia, eikä elokuvasta jää kuin iljettävän rasvainen maku suuhun.
31.10. Saw IV (2007) (DVD)
En tiedä kirjoitinko tämän kaanonin edellisestä leffasta liiankin kaukaa haetusti, sillä voipi olla ettei tämäkään gorno-ilmiön taustalla välttämättä ole mitään sen syvällisempää, kuin tuottajatahon halu halpaan rahastamiseen parilla yllättäen hitiksi nousseella kidutuselokuvalla. Oli miten oli, Saw-sarjan katselu jatkui nelososalla, joka jakoi mielipiteet olemalla samaan aikaan huonompi ja turhempi kuin kolmonen, mutta silti myös tuntuvasti lyhyempi. Tässä osassa heti alussa leikkauspöydällä paloiksi pistettävä kostonenkeli Jigsaw kummittelee haudan takaa ja tympeän hahmon tympeisiin taustoihin syvennytään hyvin tympeissä merkeissä. Ohjaus, leikkaus ja kaikki muu on yhtä stressaavaa kuin jo aiemmin, joskin splatter on edelleen näyttävää ja oikeastaan ainut käsikirjoittajien mielikuvitusvarasto onkin vuodatettu yksinomaan mahdollisimman sadististen kuolintapojen kehittelyyn. Lopulta Saw IV:stä ei jää mieleen kovin paljoa.
31.10. Halloween 4 – Michael Myersin paluu (1988) (DVD)
Neloset jatkuivat Halloween 4:llä, jonka viime katselusta lienee aikaa jotakuinkin 13-14 vuotta. Paljon muistikuvia paremmaksi osoittautunut elokuva unohtaa kohti tuntematonta purjehtineen Halloween III – pahuuden yön uudet tuulet ja keskittyy jälleen kertomukseen kasvottomasta sarjamurhaaja Michael Myersista siitä, mihin sairaalamiljööseen sijoittunut Halloween II: Pyhäinpäivän yön kauhut päättyi.
Myers ei tietenkään ole kuollut, mutta tämän sisko Laurie nakataan naftaliinissa kellariin ja tilalle metsästyksen kohteeksi laitetaan siskontytär Jamie. Tämä on itse asiassa huomattavan toimiva valinta: itse ainakin koin paljon ahdistuneempia tunteita ja aidosti pahaa mieltä katsellessani, kuinka pellepukuun vaatetettu, hysteerisesti itkevä pikkutyttö yrittää mönkiä veitsimiestä karkuun. Tohtori Loomisin sekoilu alkaa mennä jo ylikierroksille, minkä ohella chilipippuriaan filmiin laittavat onnistuneen synkkä syksyinen tunnelma ja katupartioimaan (arvattavin seurauksin) lähtevä kaljamahainen junttijoukkue.
Michael Myersin hahmosta saadaan lopummalla pienellä eleellä irti enemmän, kuin toistakymmentä elokuvaa jatkuneiden selittelyiden kautta. Viimeisiin lukeutuvassa skenessä tähän kohdistettu tulitus ja olennon vajoaminen maan poveen saa hahmon vaikuttamaan yliluonnollisen ohella jo silkalta paholaiselta, joka tungetaan takaisin helvettiin. Leffan viimeinen otos on hieman kömpelö, mutta kuitenkin shokeeraava ja ympyrän sulkeva (jos tuottajat tarinan päättämiseen nyt olisivat suostuneet).
1.11. Tohtori Jekyll’in salaisuus (1920) (DVD)
Lokakuu vaihtui vuoden toiseksiviimeiseksi, mutta filmejä ei malttanut silti lopettaa. Kirjastosta lainattu satavuotinen Jekyll & Hyde -filmatisointi on julkaisuna (ohessa varoituksena toimivaa kansitaidetta) yksi ala-arvoisimmista – paitsi ettei kuvanlaadussa ole hurraamista ja kotelon paperit ovat rumemmat kuin istumalihakseni, ei taustalle ole vaivauduttu laittamaan niin minkäänlaista säestystä, ainoastaan projektorin hurinaa (hyvä että ajonopeus sentään oli oikea…). Onneksi YouTubesta löytyi jotain avaruusmusaa, joka istui taustalle mainiosti. Pilkkien katsottu leffa ei ollut mestariteos, mutta silti yksi kiehtovimpia aiheen tulkintoja, mihin erityisesti näyttelijöiden työ vaikutti kosolti. En oikeastaan muista tästä enää hirveämmin yksityiskohtia, joten kiitän ja kuittaan.
1.11. Lötköjen yö (1986) (DVD)
Pitkästä aikaa uudelleen katseltu Lötköjen yö sai toimia aamiaisen yhteydessä kekrin rääppiäisinä. Kuten kaikki tietävät, tässä kieli poskessa tehdyssä, parodiallisessa splatter-komediassa avaruusalus visiteeraa maassa 1950-luvulla, minkä myötä nykypäivänä (eli kasarilla) eräänlaiset suuhun luikertelevat iilimadot ottavat ihmisiä valtaansa ja tekevät näistä zombeja. Visvaa riittää, meininki on hyvä ja hahmoista moni nimetty kauhuohjaajien mukaan. Nyt lopetan ja alan syömään lounasta, joten palataan asiaan ensi kerralla uusin leffoin. Moi moi! *ZzzzUmmM!*
