Kuvaputken blokin konvehtirasian ahminen jatkuu jatkumistaan, koska suklaatahan sieltä jälleen tulee. Hyvää ystävääni, Forrest Gumpia lainatakseni: Kuvaputki on suklaarasia, koskaan ei tiedä, mitä sieltä saa. Varmaa on kuitenkin se, että elokuvia on jälleen katseltu, jonka vuoksi olen pakotettu kertomaan teille tarinoita näiden kuvien takaa. Olkaa hyvät, sillä tämä on vuoden viimeinen bloki.
Amerikan psyko 2 (2002)
Vuoden viimeisen kuseksinnan kuvien takaa paljastuu jatko-osahelvetin jatkoa, koska katsoimme taannoin Amerikan psykon. Joten olihan se pakko lainata kirjastosta tuon elokuvan epävirallinen suoraan videolle kuvattu jatko-osa, jossa Mila Kunis esittää jotain FBI-agentiksi pyrkivää teiniä, jonka lastenhoitajan Patrick Bateman murhasi.
Löyhästi ensimmäiseen osaan yhdistettävä elokuva ei itse asiassa edes alun perin ollut jatko-osa, mutta ahneet tuottajat päättivät muuttaa sen nimen, koska raha ja kapitalismi hallitsevat maailmaa. Ei liene yllätys, ettei Bret Easton Ellis arvosta Amerikan psyko 2:sta lainkaan tämän seikan takia.
Sanottakoon, ettei edes pöhöttynyt William Shatner pelasta tätä tuubaa tylsyyskuolemalta, koska Juonikin on aivan tajuttoman pitkäveteistä tappamista, jota terästetään korvia särkevän huonolla soundtrackilla. Ironisesti ensimmäisen osan musiikit olivat kantava voima. Samaa ei voi sanoa tästä.
Leave the World Behind (2023)
So no one told you life was gonna be this way
The Rembrandts
Tästä voisi sanoa sanan jos toisenkin, mutta koska olen Tumppu, en siihen kykene. Sen sijaan pystyn luomaan tällaisia luokattomia lauseita, joilla ei ole mitään tekemistä elokuvan kanssa. Meillä oli vielä hetken aikaa suoratoistosaatanoiden suurin Saatana Netflix, jonka vuoksi tämänkin katsoimme.
Julia Roberts ja Ethan Hawke vuokraavat loma-asunnon, mutta sitten alkaa maailmanloppu. Ensin menee nettiyhteys, sitten Mahershala Ali saapuu ovelle väittämään, että asunto on hänen kotinsa ja lopulta menevät sähkötkin. Onneksi naapurissa asuva Kevin Bacon on survalisti, ja varautunut tähän kaikkeen ostamalla kaikki lähikaupan vedet.
Hawken ja Robetrsin tyttären suurin huolenaihe on, ettei hän ehtinyt katsoa Frendejä loppuun. Tämän voinee nähdä mustana huumorina siitä, että meillä ihmisillä on tarve paeta todellisuutta viihteeseen, vaikka maailma ympärillämme murenisi. Tämän vuoksi Leave the World Behind on poliittinen jännityselokuva, jossa on näitä satiirin piirteitä terästämässä kokonaisuutta. Hyvin episoideihin rytmitetty elokuva on mielestäni paljon lähempänä kauhua kuin mitkään henkimaailman jutut, koska tällaiset kyberhyökkäykset ovat aidosti mahdollisia, mutta tämän enempää paljastamatta juonesta tai mistään muustakaan, suosittelen tätä elokuvaa kaikille.
Insidious: The Red Door (2023)
Tätä en sen sijaan viitsi suositella kuin paatuneille henkimaailman kauhun faneille. Insidious sarja on edennyt jo viidenteen osaansa, jonka on ohjannut elokuvan pääosassa oleva Patrick Wilson.
Yhdeksän vuotta on kulunnut toisen elokuvan tapahtumista, ja taas tätä perhettä alkaa riivaamaan demonit ja muut humpuukit. Sen pituinen se.
The Act (2019)
Sen sijaan sen pituinen ei ole se, koska katsoimme yhdessä vaimon kanssa hänen hartaasti odottamansa The Act -minisarjan, jossa Patricia Arquette esittää sairaanloisesta hoivavietistä kärsivää naista, joka on tehnyt tyttärestään tarkoituksellisesti sairaan.
Sepustelen tätäkin kommenttia noin viikon jälkijunassa, niin sen taso on tästä johtuen aivan luokaton. Joka tapauksessa The Act on todellisiin tapahtumiin perustuva True Crime -henkinen teos, jonka jokainen jakso tuntuu tarpeelliselta tavalta kuljettaa ja kertoa tarinaa eteenpäin.
Viisi legendaa (2012)
Tarpeellista on myös katsoa perheen kanssa elokuvia, koska joulu on taas ja joulu meni jo. Sanomattakin selvää, että Viisi legendaa on nyt yksi tyttären suosikkielokuvia. Se kertoo siitä, kuinka Mörkö päättää saastuttaa kaikkien lapsien mielet painajaisilla ja tämän vuoksi legendaariset Joulupukki, Pääsiäispupu, Nukkumatti ja Hammaskeiju joutuvat yhdistämään voimansa venäläisen Pakkasukon kanssa.
Laadukkaasti toteutettu animaatio on täynnä lapsille sopivaa jännitystä, mahtipontista musiikkia ja toimintaa. Kokonaisuus huokuu sellaista elokuvantaikaa, joka nimenomaan vetoaa vähän vanhempiin lapsiin. Itsekin huomasin pitäväni tästä yllättävän paljon, koska olenhan sentään Tumppu.
Saksikäsi Edward (1990)
Sitten Tumppu ja Rouva Tumppu paistoivat kinkkua, joka oli tilattu luomufarmilta Kanadasta. Taustalla pyöri jouluelokuvaksi väitetty Saksikäsi Edward, joka todellisuudessa ei ole kuin hetken jouluaiheinen. Aivan sama silti, koska tässä Burton-elokuvassa on taikaa, joka oikein huokuu Danny Elfmanin musiikkien kautta. Luikuisia kertoja nuorempana katseltu fantasiafilmi on edelleen ohjaajansa parhaimmistoa, joskin näin vanhempana olen alkanut nähdä tässä jopa John Waters -henkistä roskafilmiä, koska elokuvan esittelemä lähiö on pastelliväreineen aivan helvetin ruma.
They/Them (2022)
Tykitän nyt helvetin kovaa tätä tavaraa liukuhihnalta, että konvehtirasian viimeinen pala saadaan kurkkuun. Joten seuraavaksi jälleen kerran vähän asiaa, paljon sotkua ja Kevin Baconin paluu blokiin.
Tässä Blumhousen tuottamassa kakkakikareessa Bacon esittää jonkun käännytysleirin johtajaa, jonne yhden Pazuzua pelkäävän juutalaisia ihannoivan homoystäväni voisi laittaa. Sen sijaan sinne laitetaan joukko teinejä, kun samaan aikaan joku alkaa slashata heitä. Sitten mennään kirjaimellisesti metsään, koska olematon väkivalta ei viihdytä ja murhaajan arvailukin on tylsää puuhaa. Samaan suonenvetoon voinee todeta, ettei tällainen woke-kauhu toimi, jos se tehdään liian itsetietoisesti. Myös loppuratkaisu on niin järkyttävän huono, että Bacon on varmaan vielä kireä vuosienkin päästä.
The Offering (2022)
Vuosien päästä edelleen meillä katsellaan paskakauhua, joka on vakio blokissa. Mennään asiaan, koska The Offering on juutalaiskauhua, joka alkaa ilmeisesti olemaan jokin juttu. Juoni kertoo jostain hautaustoimistoa pitävästä perheestä, jota Sorkkaherra alkaa vainota. Perheen pallinaamainen aikuinen poika yrittää myydä perhebisneksen, koska hänellä on raskaana oleva ei-juutalainen brittinainen vaimonaan. Missään ei tunnu olevan mitään järkeä ja ainoastaan Sorkkaherra vähän piristää kalseaa kokonaisuutta, jonka aikana alkaa väkisinkin väsyttää.
Resident Evil 5 (2009)
Silloin ei sitten väsytäkään, kun Tumputtaja pelaa nostalgianälässä Resident Evil 5:sta. Tuonkin pelin julkaisusta on kulunut vuosia ja tuolloin tuoreeltaan se tuntui aika erikoiselta jatkolta sarjalla, jossa selviytyminen on aina ollut hiuskarvan varassa ja ammukset vähissä. Täysin eri suunnan ottavassa viidennessä osassa Chirs Redfield lähtee suorittamaan tehtävää johonkin kuvitteelliseen Afrikan valtion, jossa Umbrella ja joku toinen korporaatio ovat luoneet Ebolaakin tappavamman viruksen.
Kuten heti alkuun saa huomata, ammukset eivät ihan heti lopu ja peli painottaa enemmän toimintaa kuin edelliset osat. Hiukan vanhentuneet kontrollit eivät nekään oikeastaan haittaa, koska juoni rullaa eteenpäin kuin liukas saippua. Rytmitystä auttavat kekseliäät pomotaistelut, joita tulee lähes jatkuvalla syötöllä. Hommaa terästetään melko rasistisella lähestymistavalla, jossa afrikkalaiset esitellään raivohulluina tappajani. Samaan syssyyn Redfield ryöstää aarteita ja ostaa saamillaan rahoilla parannuksia aseisiinsa.
Eiköhän tästäkin tulla vielä tekemään uusiversio, jossa pahikset on valkopesty.
007 No Time to Die (2021)
Pestyjä tai eivät, mutta tässä ei ole aikaa kuolla, koska lainasin kirjastosta jo miltei kuukausi sitten uusimman Bondin. Nyt vihdoin joulupyhien ratoksi sain sen katsottua. Vaimoa ei tällainen meno kiinnostanut, joten katsoin sen yksin. Ehkä hyvä niin, koska vitun pitkällä kestolla siunattua hulluutta ei olisi itsekään melkein jaksanut katsoa.
Juoni kertoo siitä, kuin James Bond on jäänyt eläkkeelle, mutta on pakotettu palaamaan vielä kerran agentin hommiin, koska hänen numeronsa on perinyt lyhyt tukkainen musta nainen, joka saisi erään rasistisen ystäväni rautakangen sykkimään rakkautta.
Yhtä kaikki, sillä juonesta ei tarvitse kirjoittaa tuon enempää. Elokuva on tuttuun tapaan komeasti kuvattu, kun sen maisemat ovat kauniita ja toimintakohtaukset aivan liian pitkiä. Haikeutta ja yllättäviä käänteitä haetaan loppukohtauksessa, joka on tarkoitettu selkeästi Daniel Craigin joutsenlauluksi. Johan tuo venäläistä muistuttava britti ehtikin olla roolihahmonsa vanki miltei 20 vuotta.
Sympathy for the Devil (2023)
Levottomalla pirulaisella ei ole aikaa levätä, mutta blokin viimeinen elokuvakommentointi alkaa tästä. Katsoimme vaimon kanssa Nicolas Cagen tuottaman jännärin, joka on nimensä veroinen. Joel Kinnaman esittää jotain miestä, jonka autoon Cagen esittämä sekopää hyppää. Tästä alkaa hampaita kiristävä jännitys, jonka aikana ei tapahdu juuri mitään. Ainoastaan eräs kohtaus ravintolassa vaikuttaa täysin improvisoidulta, kun Cage sekoilee koko rahan edestä. Muutenkin Cage ilmestyi kuvauksiin punaiseksi värjättyjen hiusten kera kuin Klaus Kinski Venetsian Nosferatun kuvauspaikalle valkoisen pehkonsa kanssa.
Nyt hyvästelen elefantit ja totean, että näemme ensi vuonna, koska minulla ei ole aikaa loppupuheille.
