Kuvaputken paskapää eli minä, jatkan menoa siitä mihin viimeksi jäätiin. Hommassa ei edelleenkään ole paskaakaan järkeä, mutta tällä konseptilla mennään viimeiseen molahdukseen asti. Viikot ovat olleet kovia, mutta jotain tännekin pitää kirjoittaa, että uskolliset fanit pysyvät tyytyväisinä. En suinkaan lupaa tyytyväisyystakuuta näille kirjoitusvirheille, aivopieruille ja aikamatkailuille. Mennään siis siihen asiaan, koska paskaako tässä jaarittelemaan.
Beyond: Two Souls (2013)
Jaaritellaan kuitenkin vähän pelistä, jota pelasimme vaimon kanssa. Beyond: Two Souls on kymmenen vuoden takainen interaktiivinen videopeli, joka on David Cagen Quantic Dream -pelitalon aikaan saannos.
Juoni kertoo Ellen (nyk. Elliot) Pagen esittämästä naisesta, joka kykenee olemaan yhteydessä henkimaailmaan. Laitoksessa koko lapsuutensa viettänyt nainen palkataan CIA:n agentiksi, vaikka takakireä Willem Dafoe tätä vastustaakin. Tarina kerrotaan epäkronologisesti, joka avaa elokuvamaisella tavalla hahmojen taustoja. Kokonaisuus on kuitenkin rikkonainen juuri tästä syystä ja kerronta ajoittain sekavaa. Silti pelin jaksaa pelata kohtuullisen vaivattomasti läpi, koska se sisältää lukuisia ylipitkiksi paisuvia quick time eventeja.
Peto (2022)
Nyt alkaa paisuva kauhukuukausi, jonka ensimmäisenä elokuvana toimii Peto, jossa Idris Elba ja hänen kaksi vitun ärsyttävää teinityttöään matkustavat Afrikkaan. Safarilla joku raivotautinen leijona hyökkää heidän kimppuunsa ja valkoinen mies melkein syödään elävältä.
Peto on eläinkauhugenreen menevää seikkailuhenkistä tekemistä, jonka roolisuoritukset ovat yllättävän laadukkaat, vaikka Elba lopussa nyrkkeileekin CGI-leijonan kanssa. Myös tehosteet ovat paremmat kuin tällaiselta kuvittelisi. Kuvauskin on laadukasta ja Afrikan maisemat on taltioitu komeasti. Elokuva on vaivaannuttava eikä se oikein jaksa pitää otteessaan. Jonkinlaiseen camp-leffaan olisi ollut enemmänkin rahkeita, mutta tällaiseen homma on alati liian vakavaa.
No One Will Save You (2023)
Nyt meno alkaa olla vakavaa, koska voihan Perkeleen Jeesus, kun menimme katsomaan Stephen Kingin suosituksesta No One Will Save You nimisen ryökäleen.
Juoni kertoo jostain hiljaisesta, mutta kovin quirkysta naisesta, jonka menneisyydessä on tapahtunut jotain niin hirveää, että kaikki vihaavat häntä. Dialogittomasti etenevä elokuva muuttuu avaruusolioiden hyökkäykseksi, joka yhdistelee aiheeseensa myös kehokaappausta. Homma vedetään kuitenkin alati niin läskiksi, kun tehosteet kuin myös juonenkuljetus ärsyttävät. Tästä on hyvä jatkaa kauhuilua aivan toisenlaiseen suuntaan toivottavasti.
Cocaine Bear (2023)
Toisenlaiseen suuntaan tosiaan mennään, nimittäin kirjaimellisesti metsään, koska sinne Cocaine Bear sijoittuu ja sellainen se myös narratiivinsa puolesta on.
Joku paskanaama tiputtaa koneesta kilokaupalla kokkelia keskelle luonnonsuojelualuetta, jossa joku mustakarhu sniffaa ne parempiin kuonoihin. Sitten alkaa sellainen vitutuskimara, jossa välillä viljellään ala-arvoista huumoria ja splatteria. Meno ja meininki ovat Everything Everywhere All at Oncen mieleen tuovan rasittavaa piinaputkea. Mietin vain koko ajan, että toivottavasti tämä paska loppuisi. Lopulta se loppui ja Snakes on the Plane on muuten tätä parempi meemielokuva.
Kuuhullut (1987)
Kaikkea tätä parempi on Kuuhullut, jossa Cher esittää naista, joka rakastuu Nicolas Cagen masentuneeseen hunsvottiin. Huumori on kirjavaa ja dialogi täynnä onnistumia. Samoin myös roolisuoritukset ja etenkin Cagen sekoilut ovat viihdyttävintä elokuvaa, jota olen vähään aikaan toljottanut. Kokonaisuus ei oikeastaan käy missään vaiheessa tylsäksi ja Kuuhullut menee omalla listallani romanttisten komedioiden kärkipäähän.
Painajainen Elm Streetillä (1984)
Kaiken kärkipäähän menee sitten Painajainen Elm Streetillä, joka on Tumpulle sellainen klassikko, että Freddy Krueger löytyy tatuoituna vasemmasta kädestä. Voisin nostalgioida elokuvaa loputtomiin, mutta menen suoraan asiaan, koska aloitimme vaimon kanssa pienimuotoisen projektin katsoa sarjan kaikki elokuvat kauhukuukauden kunniaksi.
Ensimmäinen osa on siis itselleni erittäin rakas kauhuelokuva, jonka juoni lienee kaikille tuttu. Kerrataan sitä kuitenkin sen verran, että se kertoo nuorista, joita Freddy Krueger -niminen unienvaltias tappaa unissa. Verbalisoin tämän kuvauksen sanomalla, että elokuvassa nähdään nuori Johnny Depp, kulttikasvo John Saxon ja söpöksi luokiteltava Heather Langenkamp.
Kovimman korren kuitenkin kekoon kantaa Robert Englund, joka hoitaa Kruegerin roolin kuin olisi pelkästään siihen luotu. Puun takaa tulevat tehosteet, pahanenteinen musiikki ja nopeatempoinen juonenkuljetus tekevät Wes Craven ohjaamasta elokuvasta ansaitun klassikon, jonka jaksaa katsoa lukuisia kertoja uudelleen. Mitkään ylistyssanat eivät riitä kuvaamaan sitä fiilistä, kun katsoo Painajaisen Elm Streetillä.
Painajainen Elm Streetillä 2 – Freddyn kosto (1985)
Elokuvan ensimmäistä jatko-osaa ei sitten voikaan ihan samaan tapaan ylistää, vaikka se on myös rakas muisto jostain lapsuusajoilta. Freddyn kostoa tuli katsottua televisiosta nauhoitetulta puhki kuluneelta videokasetilta monesti, mutta silloin ei oikeastaan edes paremmasta tiedetty. Ei tästä muistelusta kuitenkaan sen enempää, koska juonta on hyvä kerrata seuraavaksi edes vähän.
Vai onko sekään tarpeellista, mutta sanotaan siitä muutama sana. Ensimmäisestä osasta tutun Nancy Thompsonin perheen asuntoon on muuttanut uusi perhe, jota Freddy alkaa vainota. Pääosaa esittävä Mark Patton näkee alati painajaisia ja ohjaajalla tuntuu olevan pakonomainen tarve kuvata hänen hikistä rintakehäänsä. Tästä päästäänkin aasinsillalla siihen, kuinka homoseksuaalissävytteinen Freddyn kosto on. Kulttimaineeseen tästä syystä noussut elokuva sisältää muun muassa painajaisen, jossa tuon Pattonin esittämän jannun liikunnanopettaja hengaa jossain S&M-klubilla ja ruoskii suihkuhuoneessa nuorten poikien paljaita perseitä pyyhkeellä.
Jollain kierolla tapaa tuo konteksti on antanut elokuvalle oman elämänsä, joka jaksaa naurattaa vielä muutaman katselukerran jälkeen. Eihän sitä lapsena tajunnut tällaista, vaikka ohjaaja väittää edelleen kiven kovaan, ettei hän tehnyt mitään näitä asioita tarkoituksella. Kuitenkin monet kuin myös minä näkevät juonen Pattonin hahmon kasvutarina kaapista ulos tulemiseen.
Mainittakoon vielä, että tehosteita on enemmän ja tappaminen alkaa olla muutakin kuin verellä läträämistä, mutta samalla kokonaisuudesta katoaa sielukkuus.
Painajainen Elm Streetillä 3 – unien soturit (1987)
Tehosteilla mässäillään sitten elokuvasarjan kolmannessa osassa oikein kunnolla. Unien soturit ei enää ollut muisto lapsuudesta, koska näin sen ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa juurikin tältä samaiselta DVD:ltä, jonka vaimon kanssa nyt katsoimme.
Tosiaan budjettia on taas astetta enemmän ja tehosteet ovat sen mukaiset. Lisäksi Wes Craven palasi käsikirjoittamaan sarjan kolmannen osan.
Juoni itsessään palauttaa kaksi ensimmäisen osan keskeistä hahmoa takaisin sarjaan, kun John Saxon ja Heather Langenkamp palaavat tuttuihin rooleihinsa. Tarina kertoo nuorista laitoksessa olevista tyypeistä, joita Freddy alkaa piinata painajaisillaan. Hommaan sekoitetaan ajatuksia siitä, että omia uniaan voi hallita ja henkilöt voivat rinnakkain kokea saman unen sekä löytää niin sanotun oman univoimansa.
Mukana menossa häärivät unien valtias Laurence Fishburne ja tähteyteen kivunnut Patricia Arquette. Kaikki roolisuoritukset istuvat hyvin paikoilleen ja Unien soturit on jatko-osana paljon Freddyn kostoa parempi teos. Tosin tahallinen huumori alkaa viimeistään tässä kohtaa olla maneerisesti näyttelevän Englundin leipälaji.
Sodan arvet (1989)
Tumpun leipälaji eivät suinkaan ole sotaelokuvat, vaikka sota onkin helvettiä. Pitkään mieltä kutkuttanut Brian De Palman ohjaama Sodan arvet kertoo Sean Pennin johtamasta sotilasjoukosta Vietnamissa, jotka kidnappaavat ja raiskaavat jonkun vietnamilaisen naisen. Moraalia ja sotaa helvetin hyvin käsittelevä elokuva on visuaalisesti komean näköinen. Ennio Morriconen musiikit ovat samaan aikaan ahdistavat ja melankoliset. Myös roolisuoritukset osuvat maaliin, vaikka Michael J. Foxia on hiukan vaikea ottaa vakavasti.
Painajainen Elm Streetillä 4 – unien valtias (1988)
Vakasvasti on myös vaikea ottaa sitä faktaa, että palasimme painajaisten matkaan sotarekiharhailuni jälkeen. Unien valtias on meidän oman Renny Harlinin ohjaama neljäs Elm Street.
Juoni jatkuu siitä, mihin kolmas elokuva jäi, mutta Arquette on korvattu jollain tusinatähdellä. Muutoin Harlin kyllä onnistuu puhaltamaan unenomaista huumoria, hurmetta ja kauhua elokuvasarjaan. Visuaalisesti kekseliäät tapot ovat kuuleman mukaan suoraan Harlinin omista painajaisita, joka antaa niille oman arvonsa. Kokonaisuus on kuitenkin enemmän kallellaan b-elokuvaan, vaikka sekään ei tosin menoa enää tässä kohtaa sarjaa haittaa.
Perjantai 13. päivä, osa 6 (1986)
Tässä kohtaa sarjaa mennään sitten Perjantai 13. päivä elokuvien suhteen. Perinteisesti juhlistimme naamion takana lymyilevää Jason Voorhesia hänen “syntymäpäivänään”. Projektimme oli jo edennyt kuudenteen osaan, jossa neljännestä osasta tuttu Tommy Jarvis jonkun pallinaamaisen kaverinsa kanssa haluaa varmistaa Jasonin kuolleen. Joten mikäpä sen parempi idea kuin kaivaa tuo vanha kunnon puukkojunkkari ylös haudastaan ihan varmuuden vuoksi. Jarvis ja pallinaama eivät kuitenkaan tule ottaneeksi huomioon, että myrskyn aiheuttama salamanisku herättää Jasonin ja tämän murhan himon jälleen kerran eloon.
Sarjan kuudes osa palauttaa siis Jasonin takaisin ruotuun ja kirjava tappofestivaali sen kuin vain jatkuu. Alice Cooperin musiikit, kekseliäät tapot ja b-luokan näyttely takaavat ihan kohtuullisen onnistuneen elvytyksen sarjan faneille. Neljättä seinääkin rikotaan alati, kun elokuvan hahmot muun muassa toteavat, että he ovat nähneet tarpeeksi monia kauhuleffoja tietääkseen, miten tässä tulee käymään. Samalla pohditaan katsojien tarvetta katsoa tällaista tappamista. Vekkulisti sarja elää ja voi taas paremmin kuin siltä kuvittelisi.
Tapaamme Jasonin ja hänen murhattavansa jälleen seuraavana perjantaina, joka sattuu olemaan kuun 13. päivä. Siihen asti jatkeen muiden elokuvien kanssa.
The Pope’s Exorcist (2023)
Muiden elokuvien aika on toisaalta joskus hamassa tulevaisuudessa, johon tässä ei nyt ole aikaa palata, koska kauhuelokuvat puskevat päälle. Joten jatketaan tutulla ja turvattomalla linjalla, sillä The Pope’s Exorcist on kauhukuukauden jatketta.
Russell Crowe esittää jotain vespalla ajelevaa pappia, jonka leipätyönä ovat demonien manaukset. Italiaa mongertava Crowe saa tehtävän matkata Espanjaan, jossa jonkun perheen poika on joutunut riivatuksi. Demoni paljastuu munkkiluostarin syvyyksissä uinuneeksi Asmodeukseksi, joka on Sorkkaherrasta seuraavaksi kurjin pahahenki. Samaan aikaan Paavia esittävä Franco Nero on liian komea ja elokuva yhdistelee uutta ja vanhaa kauhua saumattomasti yhteen.
Crowe tekee roolinsa takakireästi virnuillen ja kyseessä on positiivinen yllätys, jonka nimi antaa ymmärtää jotain aivan muuta. Laadukkaasti tehty uskonnollinen kauhistelu on yllättävän viihdyttävä kokonaisuus, joka ei oikeastaan käy kovinkaan paljon tyhjällä.
Kuuleman mukaan tämäkin tarina on tosi, mutta tähän uskoo vain eräs homoseksuaali ystäväni, jonka mielestä israelilaiset ovat valittu kansa.
The Mortuary Collection (2019)
Sunnuntai-illan valittu elokuva sen sijaan oli yllättäen kauhua. Antologiakauhun genreen sujahtavassa The Mortuary Collectionissa ikälopuksi maskeerattu Clancy Brown esittää jonkun pienen paikkakunnan hautausurakoitsijaa, joka kertoo uudelle työntekijälle ”karmivia” tarinoita.
Näiden tarinoiden karmivuus on katsojan silmissä, sillä elokuva ei onnistu saavuttamaan kovinkaan pelottavaa tunnelmaa ja se on enemmänkin tahallisen komedian kanssa pelleilevää hölmöilyä. En oikeastaan jaksa tässä kohtaa magnumopusta enää jaaritella elokuvista tämän enempään. Lorautetaan kuitenkin seuraavaksi vielä epilogi, jossa ei siinäkään ole asiaa sen kummemmin.
SORKKAHERRA JA LOPPU
Pistetään pilliin puhaltelijat pussiin ja pussi kiinni. On tullut aika toivottaa pitkät jatkot, koska omat eivät riitä. Palataan jälleen asiaan, kun sellaista ilmenee. Se tuskin tulee olemaan tällainen sekasotku täynnä kirjoitusvirheitä, koska aika alkaa olla kortilla ja kortti kateissa. Onneksi sentään giffien määrä on vakio.
