Jälleen alkaa uusi luku Tumpun blokissa, vaikka monet ovatkin viime aikoina pahoittaneet mielensä lukuisista syylistä. Homman nimi on sellainen, että Sorkkaherra kuulemma vituttaa kuin myös Herramme kulli. Nämähän ovat vain makuasioita eikä makuasioista voi kiistellä. Joten ennen kuin tämä menee tällaiseksi vatkaamiseksi, niin mennään katsomaan elokuvia.
Suurkaupungin yöt (1992)
Että sitten tällainen kuvanlaatu, sanoi vaimo, kun näki illan elokuvan alkavan.
Puolustukseksi yritin selittää, että tässähän on hyvät näyttelijät. On Robert De Niroa ja Jessica Langea. Ehkä Suurkaupungin yöt on unohdettu klassikko?
Tavallaan olin tässä oikeassa, sillä De Niro esittää puheripulista kärsivää asianajajaa New Yorkin laitakaupungissa, ja ajautuu ongelmiin mafian kanssa. Jostain syystä kaikkia kusettava De Niro päättää myös alkaa nyrkkeilypromoottoriksi. Juoni sinkoilee verbaalin akrobatian tavoin sinne ja tänne eikä oikein missään vaiheessa ole varsinaisesti tylsä.
Ehkä sitten se kuvanlaatu kuitenkin vähän nakersi kokemusta, vaikka kyllähän elokuvan voi katsoa paskallakin laadulla, ei siinä mitään. Jos kuitenkin päättää tehdä näin, ei siitä kannata valittaa. Kokemuksen tarjosi Kierrätyskeskus.
The Last King of Scotland (2006)
Toivottavasti sinulla on tälle illalle joku parempi elokuva, sanoi vaimo.
Tällä kertaa en tarjonnut vaihtoehdoksi paskalaatuista kiekkoa Kierrätyskeskuksesta, mutta sen sijaan tarjosin teräväpiirtona The Las King Of Scotlandin.
James McAvoy esittää skotlantilaista nuorta lääkäriä, joka päätyy Ugandaan, koska karttapallo suosittelee sitä. Myöhemmin hän tutustuu Forest Whitakerin esittämään Idi Aminiin, joka on kaapannut maassa vallan itselleen. McAvoy ei tule ottaneeksi huomioon, että Amin on mielipuoli diktaattori, jonka kanssa ei pelleillä.
Kevin MacDonald tarttuu todelliseen tarinaan intohimoisesti ja Whitaker tekee ikimuistoisen roolin Aminina. Nyt en jaksa tämän enempää kertoa elokuvasta tai muutenkaan viiltää mitään analyysia tähän, koska minua ei voi huijata.
A Way Out (2018)
Elokuvaa, huijausta tai analyysia ei viillellä seuraavassakaan kommentintapaisessa, jossa käsitellään A Way Out -nimistä peliä.
Sain rakkaan vaimoni innostumaan tästä pelistä, joka kertoo kahdesta vangista, jotka alkavat suunnitella vankilapakoa. Homman nimi on sellainen, että peliä on pakko pelata kaksinpelinä. Toinen pelaaja ohjaa toista vankia ja toinen tietysti sitten sitä toista. Yhteistyöllä peli etenee etenemistään ja välillä katsellaan elokuvatyylisiä välivideoita, jotka syventävät hahmojen taustoja ja tarinoita.
Mekaanisesti A Way Out on pakoin vähän kankea. Tietyt ajokohtaukset, jaetut ruudut ja ammuskelut olisivat kaivanneet pientä viilausta, mutta ne antavat anteeksi, kun itse tarina on sen verran hyvin kirjoitettu. Yhteispeli tarjoaa pokkauksellisen pelikokemuksen.
Loppuratkaisuja olisin halunnut olevan enemmän kuin kaksi, koska tällaisenaan ratkaisut jättävät haikean olon eikä pelillä sikäli ole uudelleenpeluuarvo. Kuitenkin kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvä peli, josta vaimokin piti yllättävän paljon.
Backtrack (2015)
Kaiken kaikkiaan kävin lauantaina kirjastossa, josta mukaan tarttui elokuvailtaa varten Backtrack. Sen enempää elokuvasta tietävänä nappasin sen ilomielin mustaan kangaskassiini ja fillaroin takaisin kotiin.
Adrien Brody esittää jotain psykiatria, joka on menettänyt tyttärensä auto-onnettomuudessa. Menneisyys ei jätä Brodya rauhaan, kun hänen vastaanotolleen tulevat ihmiset ovat kauan sitten kuolleita ihmisiä. Tässä vaiheessa en oikein vielä tiennyt, mistä kaikessa on kyse, mutta juoni eteni nopeasti selventämään, että Brodyn lapsuudessa oli tapahtunut junaonnettomuus, josta tuo suurinenäinen näyttelijä syytti itseään ja jotain toista paikallista jannua.
Tämän lausehirviön jälkeen siirrytään siihen, että Backtrack on itse asiassa parempi kuin siltä alkuun uskalsin kuvitella. Toki se yhdistää vähän turhasti tukkakauhua ja säikyttelyä psykologiseen jännityselokuvaan. Tarpeettomat säikyttelyt eivät kuitenkin vie pohjaa mielenkiintoiselta tarinalta, jonka olisi jopa ihan aidosti tahtonut olevan pidempi.
The Mist – Usva (2007)
Ihan niin aidosti en toivonut The Mistin kestävän liki kahta tuntia. Tuossa jokunen blokiteksti sitten tuli mainittua John Carpenterin Usva, jonka vaimo toisaalta rattoisasti silloin katsoi. Nyt kuitenkin sekaannuksesta johtuen, katsoimme myös sen uudemman Usvan.
Thomas Jane esittää jotain perheenisää ja taidemaalaria, joka tekee elokuvajulisteita. Alkukohtauksessa nähdäänkin hatunnosto Carpenteria kohtaan, kun taustalla näkyy The Thingin juliste.
Sitten takaisin juonikuvaukseen, koska myrskyn jälkeen puu on osunut Janen ateljeehen ja tuhonnut tauluja sekä osan ikkunasta. Joten Jane päättää lähteä poikansa kanssa sekatavarakauppaan hakemaan korjaustarvikkeita. He eivät kuitenkaan tule ottaneeksi huomioon, että myrskyn jälkeen kaupunkiin saapuu usva, jonka sisällä on Cthulhu ja rumia CGI-jättiläishyönteisiä. Siksi he jäävät jumiin kauppaan muiden ihmisten kanssa.
Kuten mainittua, liki kahden tunnin kesto tuntuu ajoittain raskaalta, vaikka ihmisten väliset ongelmat ja kitkat käsitellään juurta jaksaen. Loppuhuipennus on raakuudessaan inhottava. Tehosteet ovat ajan saatossa kärsineet enemmän kuin juonenkuljetus.
Exiled (2006)
Sekavalla juonenkuljetuksella on varustettu Johnny Ton ohjaama Exiled, joka kertoo jostain entisestä gangsterista. Uuden elämän aloittanut gangsteri ei suinkaan pääse nauttimaan perhearjesta, koska vanhat konnat tulevat kiusamaan häntä jatkuvasti. Suhteellisen tyylikkäästi kuvatussa kiinalaisessa rikosleffassa ollaan ajoittain asian ytimessä, kun luodit laulavat ja veret suihkuavat, mutta suurin piirtein yhtä usein mennään mönkään, koska juoni itsessään on iso kasa sekavia elementtejä. Kuten myös tämä blokiteksti. Mennään eteenpäin, koska Anthony Wongin läsnäolo oli ainoa syy katsoa tämäkin jälkiaikojen honkkaritoiminta.
Kolme väriä – valkoinen (1994)
Ainoa syy katsoa Krzysztof Kieślowskin Väritrilogian Valkoinen osa oli siinä, että se oli samperin lyhyt. Oikeastaan paremmin en kuitenkaan olisi voinut enää illan elokuvaa valita, sillä mielestäni kyseessä on parempi elokuva kuin se ensimmäinen Sininen osa.
Tapahtui kerran Ranskassa, kun joku puolainen impotentti mölli erosi vaimostaan riitaisasti. Vaimoa esittävä Julie Delpy vei miehen koko omaisuuden, passia myöden. Surullinen seisokista haaveileva mies päätti palaa takaisin Puolaan salakuljetettuna matka-arkussa.
Tästä edes juoni etenee kostona, mutta siinä sivussa nähdään Puolan kurjaa puolta, joka on mielestäni varsin onnistuneesti kuvattua kuvastoa Itäblokista. Kokonaisuus on traaginen komedia, jonka roolisuoritukset kuin myös melankoliset musiikit osuvat ja uppoavat maaliinsa.
Metal: A Headbanger’s Journey (2005)
Musiikit uppoavat myös tähän Sorkkaherran faniin A Headbanger’s Journey dokumentissa, joka on kanadalaisen metallifanin, Sam Dunnin, käsialaa.
Itse dokumentti kattaa hyvin eri aikakausien lajityyppien käsittelyä, aina alkuajoista mustanmetallin syntymaille Norjaan. Dunn haastattelee puhuvia päitä aidolla intohimolla, joka välittyy kotisohvalle asti. Moraalinvartijat päästetään vain harvoin ääneen, koska metallimusiikin sanotaan olevan kollektiivista ilonpitoa ja äijäilyä, joka on pelastanut monet nuoret masennukselta.
Itsekin kuulun siihen kategoriaan, että musiikki puhdistaa sieluani ja rauhoittaa mieltäni. Ymmärrän kuitenkin myös kukkahattutätien näkökulman, että populaarikulttuurin kautta väkivallasta on tullut entistä hyväksytympi viihteen monimuoto. Sorkkaherra käskee silti näitä kapeakatseisia katsomaan peiliin ja toteamaan, että ihminen on aina se, joka pahan teon tekee. Ainoastaan Varg Vikernesin tekoja polttaa kirkkoja en voi missään tapauksessa hyväksyä, vaikka pakana olenkin.
SORKKAHERRAN LOPPUSANAT
Lähdin etsimään pakanamaan kartan kanssa metallimusiikin monia muotoja. Kuten vanha sananlasku kuuluu. En ole tulossa takaisin, mutta ehkä saatte vielä joskus uuden blokin, kun Helvetin portin tuli on sammunut.
Sen verran vielä, että nettirunkkareille ei ole enää giffejä tarjolla, vaikka tiedän sen laskevan blokin tuoreusarvoa. Kirjoitusvirheitä sen sijaan on jatkossakin, jotka nostavat mätänevän ruhon eli blokin aivan uudelle tasolle Pietarin portin eteen.
