Kahvia tässä jälleen ryystetään, mutta jostain syystä vanhojen tekstien giffit ovat kadonneet. Nämä tekstit kannattaa siis lukea tuoreeltaan tai voi menettää järkensä. Seuraavaksi kahvitauko ilman pullaa. Rusinat jäivät vittuun.
A Ghost Story (2017)
Vittujen kevätpä se on täällä, sillä Ciné Pukkilasta kotiuduttuani, katsoimme yhdessä vaimon kanssa A Ghost Storyn, jossa Casey Affleckin esittämä muusikko kuolee ja palaa lakana yllään kummittelemaan Rooney Maran esittämää vaimoa. Hidastempoinen elokuva ei ehkä ollut parasta antia tuohon iltaan, mutta sen viipyilevässä ja haikeassa tunnelmassa oli silti jotain kovin aavemaista.
Queen of Earth (2015)
Samaa viipyilevää tunnelmaa ja kolkkoutta on Queen of Earthissa, jossa rikkinäistä naista esittävä Elizabeth Moss lähtee viettämään mökkiviikonloppua. Menneisyyden haamut alkavat kummitella ja mielenterveys joutuu koetukselle. Homma ei kuitenkaan mielestäni toimi tarpeeksi hyvin ja tässä ollaan jonkin sortin Espoo Ciné -indien ytimessä. Parempana päivänä tämäkin ympäripyöreä kommentti olisi ollut parempi.
Regression (2015)
Mainettaan parempi on Regression, joka monien mielestä on huono elokuva. Alejandro Amenábarin uran ”alamäkenä” kuvaillussa elokuvassa Ethan Hawke esittää jotain poliisia, joka alkaa tutkia nuoren tytön raiskaustapausta. Jäljet johtavat kirkon tiloihin, joka ei sikäli yllätä, koska olen jo gialloista asti aina epäillyt pappia pahanteosta. Synkkä tarina kuitenkin onnistuu olemaan painostava ja muutamat painajaismaiset kuvat jäävät kummittelemaan mieleen toviksi.
Spede (2023)
Nämä kuvat ne vasta jäävätkin kummittelemaan. Ikävä kyllä eivät vain toviksi, vaan ikuisuudeksi. En keksi mitään järkevää selitystä sille, että katsoin Speden. Elokuvassa ei ole oikeaa narratiivia, kun Spede esitellään alati kiukuttelevana egoistina, joka suututtaa kaikki muut paitsi Simo Salmisen. Salmisen roolihahmo ei näytä ollenkaan esikuvaltaan, elokuva alkaa kuin tyhjästä ja loppuu ihan yhtäkkiä. Kriitikot eivät tajua mistään mitään, mutta tätä leffaa kannattaa vältellä kuin ruttoa. Lopun koitettua sitä hämmästelee, ettei puolentoista tunnin aikana oikeasti tapahtunut mitään.
A Is for Acid (2002)
Siksi onkin hyvä kertoa, että sentään A is for Acidisssa tapahtuu jotain. Huonosti käyttäytyvistä miehistä tuttu hörökorvainen mies esittää tässä tosipohjaisessa tarinassa John George Haighia, joka hävitti murhaamansa uhrit laittamalle heidät happoa täynnä olevaan tynnyriin. Elokuvan ajankuva on vähän ontuva ja ihan aina sitä tajua katsovansa 1940-luvulle sijoittuvaa tarinaa, mutta muutoin tarina on kiinnostava, melko karmiva ja iljettäväkin. Jälleen kerran uskovaiset ovat pilanneet yhden miehen ja tehneet hänestä sarjamurhaajan. Sorkkaherra ei koskaan tekisi ihmisen mielelle tällaista. Lopetan tämänkin kirjoituksen tällaisella sekasotkulla. Ei tule loppupuhetta!
