Kuvaputki on vaipunut psykoosiin, koska asiakaspalaute on ollut armottoman vittumaista. Eräs lukija pahoitti mielensä Köyhänmiehen sekoiluista, koska ne maistuivat krapulalle ja haisivat ydinkakalle. Joten mitään sen järkevämpää mielenmasennusta ei tähän hätään ole tulossa, mutta katsoin jopa oikean elokuvan. Siitä seuraavaksi lisää. Ensin kuitenkin pakollinen gif, joka on silkkaa sitä.
30.8.2021: Fitzcarraldo (1982)
Lainasinpa kirjastosta Werner Herzogin elokuvia sisältävän laatikon, jonka sisälmyksistä laitoin ensimmäisenä soittimeen uusintakatselua varten Fitzcarraldon. Herzogin magnumopuksessa Klaus Kinski esittää oopperaa rakastavaa irlantilaista hullua, joka haluaa rakentaa oopperatalon keskelle Amazonia. Mielipuolinen matka hulluuden sydämeen alkaa, kun pakkomielteinen Kinski raivoaa kirkon tornissa, että talo on pakko rakentaa! Siinä kaikista muistettavimmassa kohtauksessa Herzog oikeasti laittaa kuvausryhmän raahaaman monen tonnin painoisen jokilaivan kukkulan yli virran toiselle puolelle.
Elokuva heijasteleekin suuruudenhullujen unelmien toteuttamista monella eri tasolla. Psykopaattinen Kinski on roolissaan parhaimmillaan ja Herzogin ohjaus on tinkimätöntä. Lopulta olemme kaikki hulluja omien pakkomielteidemme kanssa. On vain asia erikseen, tekeekö niiden vuoksi hullun elokuvan. Ei tällaisia filmejä enää kukaan uskaltaisi tänä päivänä lähteä tekemään. Se on fakta.
1.9.2021: Lasisydän (1976)
Jatkan matkaani Wernerin seurassa. Lasisydämessä joku lasinpuhaltaja delaa, ja vie rubiininlasin valmistuksen salat mukanaan Vihtahousun luokse. Pienessä kyläpahasessa tätä salaisuutta halutaan alkaa selvittämään, koska lasinpuhaltelu on kaunista hommaa. Joku tyyppi kaataa kapassa toisen päälle tuopillisen maltaista ja lopussa joku tyyppi kierii hangessa, taistellen demoneitaan vastaan. Herzogin kerrontatyylissä on jotain kovin autenttista, kun suurin osa sisällä olevista tapahtumista on kuvattu luonnollisella valaistuksella ja ulkokohtauksissa luontoa ylistetään pitkillä otoksilla. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on mielestäni hieman haastava, vaikkakin ymmärrän elokuvan pointin ja Herzogin leffojen kantavana teemana toimivan pakkomielteisyyden. Tällä kertaa se ei mene kuitenkaan tarpeeksi pitkälle. Klaus Kinskin läsnäolo olisi voinut viedä tarinaa tähän suuntaan.
KINSKIN PALUU
1.9.2021: Cobra Verde (1987)
Kinskin ja Herzogin viimeinen yhteistyö on mainettaan parempi. Upeasti kuvatussa seikkailuleffassa Kinski on Cobra Verde, entinen roisto, joka lähetetään jonnekin Länsi-Afrikkaan sekoilemaan. Kinski muun muassa hakkaa paikallisia asukkaita kepillä ja pitää päässään ensimmäisellä puoliskolla Napoleon-hattua. Jälleen kerran Herzog mailailee hulluutta, pakkomielteitä ja upeita maisemia elokuvaksi, joka on Kinskin ansiosta todella hyvä. Loppuhuipennuksessa Kinski kierii ranta-aalloissa, joka on täydellinen lopetus tälle mielipuolisuudelle.
1.9.2021: Hiroshima Death Match (1973)
Koska kaikki hyvä loppuu aikanaan, kuten myös Kinskin aika ja sekoilut – niin päätinpä sitten pitää pienen muistotilaisuuden edesmenneen Sonny Chiban kunniaksi. Kinji Fukasakun ohjaama Yakuza-leffa alkaa kutkuttavan hyvin, kun joku köyhä tyyppi hakataan järjestäytyneiden rikollisten toimesta. Sen jälkeen alati tylsemmäksi menevä narratiivi menettää otteensa, vaikka mukana ovatkin Chiba ja Meiko Kaji. Fukasakun ohjaus on sitä turvallista ja puuduttavaa väkivaltamättöä, joka tuo mieleen keskinkertaisen Suzukin leffat. Saatan saada tästä paskaa niskaan, mutta näin se vain on.
KIPUPISTEET
2.1.2021: Sisäilmaa (2021)
Kotimaisen televisiokomedian voittokulkua jatkavassa Sisäilmaa-minisarja käsittelee ihmebantumaisesti TE-toimiston arkea kolmen jakson verran. Virastorakennus on homeessa, yksi työntekijä tekee itsemurhan ja alkaa kummitella. Virastoa johtava Anneli on ihan finaalissa ja huumori revitään liian arkisista asioista, jotka ovat totta ja naurattavat sen vuoksi. Paikoin vähän paikallaan junnaava juonenkuljetus on suurimpia kompastuksia, joita sarja tekee, mutta sen jaksaa silti katsoa vaivatta. Etenkin, kun aihepiiri on niin lähellä omaa ammattia ja työympäristöä. Hulluja ovat kaikki!
2.9.2021: Saint Maud (2019)
Jottei Sorkkaherra pääsisi unohtumaan. Saint Maud kertoo nuoren uskovaisen tarinan, jossa hän päätyy jonkun rikkaan naisen saattohoitajaksi. Hidastempoisesti asiaan menevä tarina on jokseenkin feministinen, muttei alleviivaa teemojaan liiaksi. Samalla kauhu rakennetaan enemmän tosielämän tilanteista ja traumoista. Vanhat haavat revitään auki loppua kohden, joka tekee kokonaisuudesta varsin kipeän kokemuksen. Myös raadollinen ja vähävaloinen kuvaustekniikka tarjoavat inhorealistisen kokemuksen, jossa seksi tarjoillaan väkinäisenä runkkaamisena tai nussimisena baari-illan päätteeksi. Viimeisen vartin aikana laadultaan vitun väkeväksi yltyvä tykitys on kuin pahapainajaisuni, jonka jokainen uskonsa kanssa painiva on varmasti joskus kokenut. Suosittelen tätä elokuvaa yhdelle ystävistäni, joka teki pahamaineisen voltin tupaantuliaisissa.
3.9.2021: The Lodge (2019)
Jatketaan Sorkkaherran viitoittamalla tiellä. joku pallinaamainen mies pettää vaimoaan ja haluaa avioeron. Vaimo ampuu aivonsa seinälle, isä ehdottaa lapsille joululomaa uuden äitipuolen kanssa ja kaikki on valmista menemään pieleen. Samaan tapaan kuin Saint Maud The Lodge käynnistyy hitaasti, mutta pitää otteensa alati hyvänä, kun äitipuoli ja lapset jäävät jumiin mökille. Sen enempää elokuvan juonesta paljastamatta, soppaan heitetään niin uskonnollisia teemoja kuin myös näkemyksiä kuolemasta ja tuonpuoleisesta. Twistailullaan jopa onnistuva pätkä ei ole tyypillinen kauhuelokuva, mutta voin suositella tätäkin eräälle ystävälleni, jonka usko ei ole koetuksella.
KUULUMISET HULLUJEN HUONEELTA
Nimimerkki Tumppi on köytetty pakkopaitaan. Vain tyhjä kinskimäinen katse on enää jäljellä. Näemmekö viikon kuluttua? Katsotaan, jos pääsen kirjautumaan ulos osastolta. Näillä näkymin pysyn Kellokosken pehmustetussa huoneessa. Palataan asiaan joskus.
