“From this day forward you will also be known as Monwhooper Tame” -Wu-Tang Clanin nimigeneraattori
Jatketaan samalla mallilla kuin viimeksi, että tähän kirjoittamiseen saisi vielä innon takaisin. Ei oikolukua tai syviä ajatuksia. Ei oikolukua.
Soi Cowboy (2008)
Joku ylipainoinen mölli hengailee Thaimaassa. Pikkuvaimo murjottaa nurkassa ja itkee panon jälkeen, eikä äijänkään elämä tunnu olevan yhtään sen ihanampaa. Alkuosio, joka kattaa suurimman osan elokuvasta, on kuvattu kauniin mustavalkoisena ja toimii todella hyvin vieraannuttavuutensa vuoksi. Valitettavasti joko unenkaltainen, symbolistinen tai sekä että loppuosio, jossa on mukana gangstereita ja twistiä, on suorastaan epäonnistunut ja latistaa leffaa aika tavalla.
Massacre Gun (1967)
Yakuza-leffassa pari jengiä ottaa mittaa toisistaan. Vaikkei Massacre Gunissa oikeasti ole mitään muuta kuin ne samat konventiot, on kaikki toteutettu niin tyylillä, että filmin parissa jaksaa viihtyä sen puolitoista tuntia ongelmitta.
Pitkä pimeä talvi (2002)
Malcolm McDovell näyttelee entistä Green River Killeriä, nykyistä pikkukaupunkiyhteisön sarjamurhaajaparturia, jonka näkökulmasta Alaskan pimeyteen sijoittuva leffa nähdään. Miljöö kiehtoo, mutta kliseet ja heikko käsikirjoitus rasittavat jännäriä, joka ei lopulta liikoja tarjoa.
Hääjuhla (1993)
Ang Leen komedia homomiehestä, joka joutuu esittämään menevänsä naisen kanssa naimisiin vanhoillisten vanhempiensa iloksi. Huumori on huonoa, näyttely ajoittain hyvin ärsyttävää ja koko hommassa jonkinlainen ohjaajansa kosketus, jonka kultaisuus viittaa johonkin ihan muuhun kuin siihen jalometalliin. Vaikeita asioita sentään yritetään käsitellä ja ruoat näyttävät hyviltä.
Oh! My Cops! (1983)
Ihan heti en saa mieleeni että olisin katsonut aika lailla hävyttömän huonon honkkarikomedian. Oh! My Cops on säännön vahvistava poikkeus ja suoraan sanoen ihan Anosta. Hongkongilaiselle poliisiasemalle sijoittuvassa komediassa jeparit sekoilevat, harrastavat uhkapeliä ja välttelevät brittiläistä esinaistaan, josta käytetään nimitystä “vanha ämmä”. Yksi pikkumies on olevinaan jonkinlainen kuumakalle ja toisella on kanatarha. Hahmot on kirjoitettu vähän sinne päin, näistä ei saada esille hauskoja tai toimivia persoonia eikä huumori ole lainkaan kliffaa. Tätä voisi kai kutsua Hongkongin Poliisiopistoksi?
Timecop (1994)
Van Damme tähdittää tieteistoimintafilmiä, joka povaa aika osuvasti Trumpin valtakautta parikymmentä vuotta etuajassa. Aikamatkailu on aina hauskaa ja juoni pysyy moitteetta kasassa. Miellyttävää ysäriactionia.
Miller’s Crossing (1990)
Aloin täyttämään aukkoa yleisen leffasivistyksen suhteen ja ryhdyin katselemaan näkemättä jääneitä Coenin veljesten elokuvia. Miller’s Crossing sijoittui kieltolain maisemiin ja siinä pantiin tanssien Tommy Gunin tahtiin. Leffa maalailee likaisen kuvan läpeensä korruptoituneesta järjestelmästä, jossa gangsterit omistavat poliisit ja poliitikot, ja sääli on sairautta, josta päähenkilö lopulta oppii eroon.
Lone Wolf McQuade (1983)
Tuli perjantaina ennen saunaa juotua kaverin kanssa kaljaa ja katsottua pari hyllyyn eksynyttä Chuck Norrisia pois alta. Lone Wolf McQuadissa tämä maailman kovin republikaani pistää huumekartellin tyyppejä pataan Teksasissa. Paikoitellen hidastempoiseen elokuvaan mahtuu hauskoja kohtauksia, kuten auton kanssa hiekkaan haudattu Norris, joka kastelee itsensä kaljalla ja painaa sitten kaasupoljinta sellaisella apinan raivolla, että kärry lentää ylös haudasta. Mielenkiintoista on myös päähenkilön aineenvaihdunta, tämän kitatessa olutta jatkuvasti, mutta ollessa silti pyykkilautakunnossa.
Metsien soturi (1996)
Chuck Norrisin lastenelokuvassa Norris on jonkinlainen erämaan henki, joka saapuu laittamaan metsureille hanttiin milloin nyrkein ja milloin haukkana. Sanoma luonnon suojelusta ilahduttaa ja onhan leffa paikoitellen ihastuttavan typerä, joskin tuotantoarvoiltaan lähellä jotain Disneyn unohdettua tusinatuotantoa.
Spider Woman (2007)
On varmaan ihan normaalia, että ihminen katsoo kahden viikon sisällä vahingossa kaksi filmiä, joissa muututaan jättiläishämähäkiksi? Tässä thaimaalaisessa tuotannossa noitamuija tapetaan hieman The Beyondin mieleentuovasti ja tämän langettama kirous ryhtyy kostamaan viidakoihin lähtevälle nuorisojoukolle. Elokuva on niin uskomatonta käppää, että paikka paikoin sen katsominen on ihan mukavaa.
Kätketty (2005)
Näin tämän viimeksi parikymppisenä, enkä tuolloin tajunnut lainkaan, mistä leffassa oli kyse. Uusiotsekkauksella huomasin sen olevan mitä älykkäin kannanotto kolonialismia vastaan. Ja onhan se tunnelmakin piinaava siitä huolimatta, että oikeastaan mitään ei käy – jälleen yksi sosiaalinen kommentti vastuun kantamisen pelosta.
Amando de Ossorio: el ultimo templario (2001)
Parhaiten varmaan Blind Dead -sarjasta tunnetun espanjalaisen kauhuohjaaja Amando de Ossorion tv:tä varten kuvattu puolituntinen muotokuva on kaikessa kiinnostavuudessaan pintaraapaisu, joka ei lyhyessä kestossaan juuri onnistu syventymään aiheeseensa. Löytyy Blue Undergroundin tyylikkäästä, hauta-arkun muotoisesta The Blind Dead Collection -boksista, josta tosin näinä päivinä saa maksaa mansikoita.
Barton Fink (1991)
Coenin veljesten hikinen ja unenomainen kritiikki taiteilijan syövästä ja sitten pois sylkevästä Hollywood-koneistosta sijoittuu unelmatehtaan kulta-aikoihin. Vaikka kritisoitavaa kyllä löytyisi (olisi pitänyt kirjoittaa tämä kommentti silloin joskus heti katselun jälkeen), on lopputulos melko surrealistinen ja huonon mielen jättävä. Tällaiset elokuvat herättävät kyllä mielessäni kysymyksiä noiden studioklassikoiden niin sanotusta loistosta: vaikka joukossa toki oli ohjaajia, jotka toteuttivat visioitaan samaan tapaan itäblokkilaisten kollegojensa kanssa, eli enemmän tai vähemmän salaa, aika pirun harvan vanhan jenkkimestarieoksen jälkeen olo on että vau, näinpä muuten äsken elämää suurempaa taidetta.
Shakaali (1973)
Kasvoton palkkamurhaaja jahtaa de Gaullea ja ranskan turvallisuuspalvelu puolestaan palkkamurhaajaa trillerissä, joka pitää pitkästä kestostaan huolimatta mielenkiinnon naulittuna viimeiseen sekunttiin saakka. Kaappaus ja kidutuskohtaus jäävät vainoamaan.
Ensi kerralla vedetään pikanopeudella toivon mukaan loput kommentit pois ja nautitaan pientä tietoiskua Kuvaputken tulevaisuudesta. Palataan siis The Final Chapterissa, jonka nimestä vannoutunut harrastaja aavistanee jotakin.
