Show’n täytyy jatkua, koska niinhän aikamme ääni, Freddie Mercury, jo lauloi. Siitä tai oikeastaan ihan kaikesta huolimatta, tämä on vain bloki. Seuraavaksi vittuilen teille kullinnuput katseluita, joita on kasteltu ja huolehdittu kuin mitäkin rikkaruohoja. Selittelen tämän prologin nyt loppuun, sillä sekosin juuri ja korttitalo kaatui.
The Card Counter (2021)
Ennen korttitalon kaatumista katsotussa elokuvassa, Oscar Isaac esittää kidutettua sotilasta, entistä vankia ja nykyistä korttipeluria. Paul Schraderin ohjaama The Card Counter on rikkonaisesti kerrottu kostotarina miehestä, joka haluaa kostaa kiduttajalleen.
Vannon myös kautta kiven ja kannon, ettei minulla ole menossa mitään helvetin Williem Dafoe -vaihetta harrastuksessani, vaikka hän tässä elokuvassa kiduttajana mukana onkin.
Palataan kuitenkin asiaan, sillä harmillisesti Schrader jää vähän oman lempiaiheensa ja tuotantokoneiston vangiksi. Sikäli elokuva tarjoaa ihan hyvän tarinan, visuaalista kokeilua ja aitoa kannanottoa raskaisiin aiheiseen. Kokonaisuus kärsii silti sekavuudesta ja vaihtelevan heikoista roolisuorituksista.
Mother’s Day (2010)
Roolisuorituksia on monenlaisia, mutta katsoimme vaimon kanssa The Mother’s Dayn, jonka olin löytänyt paikallisen kierrätyskeskuksen verkkoputiikista. Itselleni kyseessä oli uusintakatselu ja kyseessähän on siis uusintaversio Troman tuottamasta samannimisestä kauhuelokuvasta.
Nyt on asian nimi sellainen, ettei tule juonikuvausta eikä mitään muutakaan tietoa elokuvan teosta, koska alkupuolella yhdessä kohtauksessa telkussa vilahtaa Lloyd Kaufman ilveilemässä. Tämä kirvoitti tässä gonzojournalistissa muiston Katajanokan vankilasta, jossa tapasin Kaufmanin hassuttelun merkeissä liki 10 vuotta sitten. Aikaa on kulunut, mutta muisto on kullanarvoinen, sillä herra Kaufman antoi minulle kynän, jonka olen kadottanut ajansaatossa johonkin roskakoriin tai muuhun tarpeettomaan paikkaan. Kaufman myös kertoi, että jos koskaan olen New Yorkissa, voin häpeilemättä soittaa hänelle lounaan merkeissä.
Se piti tosiaan kirjoittaa, ettei Kaufman jostain syystä arvosta tätä uusioversiota yhtiönsä klassikosta. Mielestäni kyseessä on kuitenkin koti-invaasiolajityypin laadullisesti terävin edustaja, jonka inhorealistinen tunnelma säilyy koko keston ajan, vaikka roolisuoritukset ja muutamat epäloogiset juonenmutkat vähän nakertavatkin kokeneempaa katsojaa.
Usva (1980)
Mutkat vedetään nyt suoriksi. Meillä oli vieraita Oulusta, joiden kanssa kävimme torstaina iloisella Linnanmäellä. Siitä ei kuitenkaan tuon enempää, koska katsoimme heidän kanssaan elokuvan. Aidon isännän elkein annoin vieraiden valita hyllystä, mitä tahansa. He valitsivat John Carpenterin Usvan, joka paranee vanhetessaan kuin hyvä viini.
Hetki elokuvan katseluun oli muutenkin, mitä mainioin. En jaksa siksi kerrata edes sen juonta, jossa merirosvokummitukset saapuvat sumun saattelemana johonkin pieneen kyläpahaseen hakemaan aarrettaan.
Sen sijaan lienee ihan asiallista mainita, että Carpenterin tapa luoda pahanenteistä tunnelmaa ja verkkaista huumoria on ollut parhaimmillaan juuri 80-luvulla. Usva on napakymppi musiikkiensa kuin tuon tunnelmansakin puolesta. Sen roolisuoritukset ovat kautta linjan hyvää roskaelokuvaa ja meininki muutenkin hyvin otteessaan pitävää. Lopetan nyt tämän ympäripyöreän kommentin tähän, sillä vaimokin piti elokuvaa hyvänä.
Hiidenpata (1985)
Jatkan tätä kommentointia seuraavan Disney-elokuvan merkeissä. Katsoimme jälleen kerran koko perheen voimin yhden Disneyn klassikon pois kuleksimasta. Hiidenpata on niitä elokuvia, jotka ovat olleet pitkään katselulistalla, mutta niitä ei ole syystä tai toista koskaan tullut katsottua. Elokuvan maine on hurja, koska sitä pidetään synkän Disney-aikakauden animaatioiden flopanneena kruununjalokivenä.
Juonessa joku sikopaimen päätyy etsimään Hiidenpataa, ja tarinankuljetus tuo mieleen Sormusten herrat. Kokonaisuus ottaa kuitenkin irtiottoja kaikesta tästä, mutta pysyy loppuun asti uskollisena pastissina. Jankutan taas ihan omiani, mutta kirjotetaan vielä tähän, että animaatiotyyli on kuolleiden armeijoineen aika tylyä menoa, mutta jaksaa viihdyttää kuriositeettina Disneyn katalogista.
Mad Max (2015)
Tumpun omasta pelikatalogista on sitten taas aika puida yksi juttu, sillä pelasin Mad Maxin läpi, joka on kirjaimellisesti hiekkalaatikkopeli. Tunnetun elokuvasarjan maailmasta ideansa ammentava avoimen maailman seikkailu on koukuttavaa kamaa, kun Hullu Maxin tehtävänä on koota itselleen uusi voittamaton auto ja siinä sivussa tehdä kaikenlaisia tehtäviä. Omat suosikkini olivat muiden linnoitusten valtaukset, joissa pääsee mätkimään ihan kunnolla jengiä turpaan. Itse pääjuoni on vähän köykäinen, mutta pelin pääpaino onkin kaikissa sivuaktiviteeteissa, joita riittää useammaksi tunniksi. Toistosta kärsivä kokonaisuus on mielestäni silti mainettaan parempi, ja kulutinkin pelailuun aikaa reilusti yli 30 tuntia. Se on tällaiselta lineaaristen pelien suosijalta melkoinen saavutus.
Knock at the Cabin (2023)
Melkoinen saavutus on myös M. Night Shyamalanin Knock at the Cabin, jossa möykkyatleettinen Batista esittää silmälasipäistä kuolemanlähettilästä, joka kolmen kaverinsa kanssa tulee koputtelemaan jonkun homopariskunnan ovea. Ukaasina on, että homojen pitää valita yksi perheenjäsen uhrattavaksi tai koko maailma loppuu. Kutkuttavalla juonella varustettu jännäri on ohjaajansa näköinen mukanäppärätrilleri, joka pitää oletettua paremmin otteessaan. En voi kuitenkaan sanoa pitäneeni elokuvaa mitenkään erityisen hyvänä, vaikka sen idea on raamatullisia teemoja woke-aikaan yhdistelevä ryöpytys. Shyamalan on kuitenkin tehnyt tukun vielä tätäkin surkeampia elokuvia, joten annettakoon tämän kertainen hänelle anteeksi.
Antz – muurahaizet (1998)
Antakaa minulle myös anteeksi, koska giffit ovat olleet umpisurkeita ja meininki muutenkin ala-arvoista kuin Antz -muurahaizet. Kaivoin siis tuon mainitun elokuvan jostain vaatekaapin naftaliineista, koska tarvitsemme lisää tilaa. Tytär sitten päätti, että haluaa katsoa sen heti aamusta. Joten näin me teimme. Itse elokuva on aika vanhentuneen näköinen tietokoneanimaatio, jossa on jotain aikuisille suunnattuja vitsejä, mutta kokonaisuus on kankea kuin tämän tekstin rakenne. Mennään eteenpäin, koska vain sillä tavoin voimme selvitä blokin loppuun asti.
Sound of Violence (2021)
Nyt on tullut se lakipiste, että tämäkin hullu paskanjauhanta tulee päätökseensä kuin ihmisen elämä Sorkkaherran edessä. Viimeinen päiväkirjaan mahtuva elokuva on Night Visions -kauhun todellinen edustaja, Sound of Violence. Joku tummaihoinen nainen kärsi kuuroudesta lapsena, mutta tapettuaan oman valkoihoisen sotaveteraani-isänsä, hän sai kuulonsa jotenkin takaisin. Tappaminen kuitenkin jätti tuohon naiseen nautinnollisen jälkensä, jonka takia hän vielä aikuisiälläkin harrastaa pultsarien ja muiden turhakkeiden listimistä ääniorgasmin merkeissä.
Aivan tolkuttoman surkeasti tehdyssä elokuvassa ei ole juurikaan mitään hyvää ja sen juoni tuntuu todella pöljältä (vain huonolla tavalla). Bodyhorroria tyypilliseen indiekauhuun yhdistelevä kauhupätkä on vissiin jotenkin suomalaista tekoa, mutta tämä ei kyllä näy ulospäin mitenkään. Kotimaassamme tämä kuitenkin toiminee tarpeellisena markkinointikikkana.
EPILOGI
Lopuksi vielä markkinointikikkana yksi giffi uskovaiselle runkkarille, joka varmasti nauttii muutenkin blokin tarjoamasta sonnasta. Teille kaikille muille toivotan hyvää jatkoa, kun oma ei riitä. Sisään, vaikkei seisokkaan. Myrskyn jälkeen on pouta sää ja juna kulkee.
