Mitä minä selittelemään. Tykitetään minijämät pois ilman sen suurempia anteenksipyyntöjä.
Niebelungen laulu, 2. sarja: Kriemhildin raivo (1924)
Fritz Langin mykän suurspektaakkelin toisessa osassa ei taistella lohikäärmettä vastaan, mutta eeppistä meininkiä riittää silti huikeat määrät. Ulkoiset puitteet ovat upeat ja leffa olisi varmasti päässyt hieman paremmin oikeuksiinsa isolta kankaalta nykyisen läppäriltä tapahtuneen YouTube-katselun sijaan. En taas jaksa muistaa juuri mitään mitä tässä tapahtui ja lähinnä yritin tahkota leffan alta, koska se oli osana Helmet-elokuvahaastettani. Muistelen lukeneeni jostain, että tämä saksalaistaruista ammentava fantasiaraina olisi kelvannut myös Aatu Hitlerin vaativaan makuun, mikä puolestaan pöyristytti ohjaajaa.
Sha Jia Bang (1974)
Kulttuurivallankumouksen aikaisessa Kiinassa tehty balettiooppera kertoo mitä vangitsevimman tarinan japanilaismiehittäjäkoiria vastaan kamppailevista Maon kommunisteista ja näitä avustavista urheista kyläläisistä. Harvinainen elokuva perustuu oopperaan ja näyttää oopperalta, lavasteiden ollessa hyvin teatterimaisia ja dialogin edetessä pitkälti lauluna. Musiikki kuulostaa parhaimmillaan kiinalaisravintoloiden tunnelmanluojalta, mutta koreografiat ovat ihan hienot. Asiaankuuluvasti esityksessä ollut filmikopio oli sekin punertunut varsin vallankumouksellisen väriseksi, joten onnea vaan Kiinan kommunistipuolueelle 100-vuotsissynttäreidensä johdosta.
Valiojoukko (1983)
Philip Kaufmanin kolmituntisessa leffassa pörräillään aluksi lentsikoilla, kunnes poikain leikkikalut vaihtuvat astetta miehekkäämmiksi avaruusraketeiksi. Aikuismaisesti (eli ilman laserpyssyjä?) käsiteltynä avaruus kiinnostaa aina enemmän tai vähemmän, ja Valiojoukko käy otteessaan pitävästi läpi ajanjakson natsien maailmanvalloitussuunnitelmien kaatumisesta aina kylmän sodan avaruuskilpaan asti ja ajan me tai ne -henki on kosketeltavissa kuin kissa eläinlääkärin kidutuspöydällä. Hienolta näyttää, mutta itseäni kiinnosti enemmän se, kuinka elokuva kyseenalaisti mustavalkoisen hyvä-paha -myytin ja näytti myös jenkit pelkkinä näiden yksilöarvoa päin kusevien johtohahmojen pelinappuloina, joiden ainut motiivi on saada voitto kotiin näiden todellisesta turvallisuudesta tai hyvinvoinnista piittaamatta. Huumorin sulatteluun meni aikansa, mutta jossain välissä myös se alkoi toimia ainakin vähän sinnepäin.
Lilith (1964)
Mitäs tästäkin sitten sanoisi? Porukka hengailee hullujenhuoneella, joku tekee itsarin ja plää plää plää. Leffa alkoi kiinnostaa jostain syystä luettuani muutama vuosi sitten Lauri Timosen Jean Seberg -kirjan, mutta sitä katsellessani en todellakaan pystynyt keksimään, mistä pirusta se into oikein kumpusi. Mitään suurempaa vikaa pätkässä ei sikäli ole, mutta katselu tuntui väkinäiseltä ja laahaavalta, ajatukset alkoivat harhailla ja lopulta oli vain sellainen olo, etten todellakaan pysty ymmärtämään Robert Rossenin elokuvan suuruutta. Ehkä en vain sitten ole kohderyhmää, mutta mieleen tulee väkisinkin sitaatti Roskaelokuvat-teoksesta, että miksi kukaan haluaisi katsella tällaista, jos vaihtoehtona on vaikka suolien syömistä.
Space Amoeba (1970)
Oijoijoi! Onneksi kenenkään ei kuitenkaan tarvitse väkisin katsella jotain Lilithiä, vaan aina voi tsekata vaikka Space Amoeban, joka on todella hieno ja tarpeellinen leffa. Ishirô Hondan ohjaamassa pähkähölmössä kaijussa remmi lähtee jollekin Tyynenmeren saarelle, jonka asukkaat osaavat japania, koska toisen maailmansodan aikaan japsilainen sotilasosasto majaili heidän keskuudessaan. Retken tarkoitus on etsiä hirviöitä (hah hah hah!), joita alkaa skeptikoiden hymyistä huolimatta löytyä mitä pikimmiten parin jampan rikottua alkuasukkaiden asettamaa kalastuskieltoa. Kaiken taustalla on taivaalta tipahtaneen aluksen mukana mereen päätynyt avaruusameeba, joka on päättänyt orjuuttaa ihmiskunnan valtaamalla muita elollisia orjikseen vähän samaan tapaan, kuin se muurahaisen aivoihin pesiytyvä zombisieni.
Monstereita on elokuvassa kaikkiaan kolme: todella törkeän näköiseen kumipukuun kätkeytynyt mustekala (pelkästään tämän hahmon tuijottaminen toi itselleni suurta euforiaa ja iloa), valtava hummeri ja hieman jotain Gameraa muistuttava kilppari. Tämän ohella myös kiero (mutta lopulta hyväsydäminen) teollisuusvakooja saa planktonin kuppiinsa, mutta onneksi korkeille äänille allergiset muukalaiset laitetaan ruotuun lepakoiden avulla.
Erikoistehosteet ovat parhaimmillaan hulvattomia kumiasujen, päällekkäin tönkösti laitettujen kuvien ja ihmisiä nappaavien piirroslonkeroiden vastatessa hurjasta annista. Kyläläiset vetävät palvontamenoja, jättiläishummeria ammutaan silmään ja tämä pamahtaa kalliolta tuhannen paloiksi pientareelle ja mustekalaa kumartava poppamies saa tämän toimesta pataansa. Vaikka suuri osa kaiju-genrestä on pitkälti parin hirviötappelun ympärille rakennettua puheripulia, on Space Amoebassa hyvä meininki alusta loppuun ja leffa meneekin heittämällä oman lajinsa kärkipäähän.
Agent 3S3, Massacre in the Sun (1966)
Sergio Sollima teki kolme loistavaa länkkäriä ja yhden yhtä hyvän eurocrimen (Vankikarkuri) – ja sitten jotain tällaista tyhjänpäiväistä massatuotantoa. Mitähän tässä köyhässä bondsploitaatiossa sitten kävi? Agentti lähtee valtajuonittelun keskelle jollekin fiktiiviselle Karibian saarelle, jossa raikkaat tytöt kuolaavat haaremia pitävän, iki-iljettävän Fernando Sanchon syliin. Osa tehosteista on tragikoomisen rumia. Näitä 007-ripoffeja on nyt tullut katsottua lyhyen ajan sisällä kolme kappaletta enkä enää kunnolla muista, mikä niistä Massacre in the Sun oli, kun leffat olivat pääpiirteiltään niin samankaltaisia. Ei tätä kannata katsoa, jollei ihan välttämättä jokaista Solliman filmiä halua nähdä.
The Forbidden Room (2015)
Nyt se on todistettu: Guy Maddin elelee samassa osoitteessa, kuin se Meet the Feeblesin journalistikärpänen. Mitään näin ala-arvoista ja tekotaiteellista roskaa ei ole tullut nähtyä sitten edellisen Maddinin (Dracula on säännön vahvistava poikkeus) ja raivostuttaa edes ajatella sitä porukkaa, joka tällaista pikkusormi pitkänä katsoo ja pohtii vakavana mestarinsa monisäikeisiä piiloviestejä, symboliikkaa ja muuta hatusta vedettyä. Hipsterit varmasti nauttivat leffan vampyyribanaaneista, paskaa sketsiä heittävästä aamutakkipapasta ja kaikesta muusta kahteen tuntiin ängetystä surrealismista. Itse jätin ensimmäisellä kertaa elokuvan kesken hassunhauskan alkuasukasriitin kohdalla ajatellen, etten todellakaan aio vetää iltaani alas tällä tavalla, mutta päätin lopulta katsoa loput ihan vain siksi, että minulla lienee lepakoita tapulissa. Pari kuvaa viidakoista ja sukellusveneestä ovat ihan kivoja, jälkimmäisen tuodessa mieleen Karel Zemanin. Ennemmin helvetti jäättyy, kuin astun enää jalallani Maddinin maailmaan (”Miksi täällä tuli äkisti näin kylmä?”)
Wrath of Daimajin (1966)
Daimajin-trilogian päätösosa on sarjan toimivin. Pahikset naulaavat kyläläisiä ristille ja valtava samuraipatsas herää jälleen kerran tappamaan valloittajat, pelastamaan sorretut ja palauttamaan oikeuden. Lähinnä elokuva skulaa väkivaltaisen ja kyyneliä vuodattavan loppunsa ansiosta, kahden kolmasosan kestosta ollessa sitä samaa peruskauraa, jota jaksaa katsoa enimmillään luomet puoliavoinna. Arrow näkyy julkaisseen nämäkin jostain tuntemattomasta syystä blu-rayna, boksin ollessa huomattavasti varsinaista sisältöä houkuttelevampi, kivimiehen patsastelujen ollessa ehkä se mielenkiinnottomin genreaihe, ellei amerikkalaisia uustuotantoja oteta lukuun.
Suukko tytöille ja hanki pois (1966)
Kaheli natsitiedemies suunnittelee steriloivansa kaikki maailman ihmiset ja sitten juhlivansa valtaviin putkiin säilömiensä naisten kanssa. Banaaneille perso italialainen 007 pistää tietenkin hiekkaa tämän ladulle. Tapahtumat sijoittuvat Rioon, alkaen Jeesus-patsaassa tapahtuvasta, muutamien Hitchcockin filkkojen olemassa olosta muistuttavasta takaa-ajosta. Mukana on myös kaikkitietävä autonkuljettaja, jonka kuivat heitot ja monet konstit onnistuvat – uskomatonta kyllä – piristämään leffaa kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta. Nähtyjen bondsploitaatioden ehdoton ykkössija tälle nimikkeelle.
Salamanteri (1971)
Bulle Ogier on salamanteri, joka ei pala kapitalistisen yhteiskunnan liekeissä.
The Lighthouse (2019)
Liian pitkäksi venytetyssä ja turhan omituiseksi pyrkivässä leffassa on tunnelma paikoitellen likellä hyytävää. Robert Pattinson sekoaa upeasti kuvatussa mustavalkoelokuvassa, jonka ahdas kuvasuhde korostaa eristetyn saaren ahtautta. Ensimmäinen ryyppykohtaus on tehokas ja tämän jälkeinen ”sekoaminen” painostava, mutta kun dokailua alkaa tulla liukuhihnalta ja mikään ei enää ole sitä miltä näyttää, alkaa keino tuntua jo turhan itsetarkoitukselliselta. Myös lopun Prometeus-viittaukset tuntuvat väkinäisiltä, mutten silti kiistä sitä, ettenkö suurimman osan ajasta olisi nauttinut elokuvasta – käsikirjoitusta enemmän roolisuoritusten ja ulkoisen annin ansiosta. Meritunnelma on vahvasti läsnä. Näemme myös Pattinsonin runkkaamassa.
Pelon palkka (1953)
Henri-Georges Clouzotin loistavan elokuvan kurjin puoli on se, että se olisi pitänyt nähdä ennen William Friedkinin uudelleenfilmatisoinnin katsomista. Nyt lopetan tämän rupattelun tältä erää ja yritän ensi kerralla kiriä lopun välimatkan umpeen, näitä kommentteja kun on jäänyt kirjoittamatta suht komeat määrät.
