Kuvaputken taajuudella kuuluu kummituksia ja virityskuvassa on häiriötä. Sukelletaan kylpyyn ja pidetään ne likaiset kädet kurissa. Luvassa on jälleen viiltävän terävää analyysia elokuvataiteen erilaisista variaatioista. Väsymyksestä ei ole tietoakaan. Toisaalta mistään muustakaan ei ole tietoa. Olemme siirtyneet tiedon tuolle puolelle. Olkaa hyvät!
29.3.2021: Out of the Dark (1995)
Stephen Chow’n sekoilujen tutkimusmatka on tulossa päätökseensä. Tällä kertaa Chow esittää jotain kummitustennappaajaa, jonka ulkoasu on parodioitu suoraan Luc Bessonin Leonista. Mitään järjellistä syytä tälle ei ole, mutta itse leffassakaan ei tuon enempää logiikkaa ole. Alussa joku haamumummo on jumissa televisiossa ja lumisadekuvan ohella pelottelee kerrostalon väkeä. Myöhemmin jonkun naisen tissit räjähtävät ja tätä ennen Chow on toki saanut tuhannen voltin iskun sähkökaapelista ja räjäyttänyt dynamiittia suussaan. Meno ja meininki ovat mielipuolisuudessaan ihastuttavaa honkkaria, vaikka suvantovaiheita on liiaksi. Loppuun on kuitenkin säästetty sellainen patruuna hulluttelua, että heikompaa voinee alkaa hirvittää, Rocky Horrorista tuttuun alusvaatekerrastoon pukeutunut ruma mies jahtaa jengiä kirveellä, kamera-ajot ovat suoraan Evil Deadista, Chow kaivaa taskustaan sähkökitaran ja viimeisenä riivattu poliisi jahtaa uhrejaan moottorisahan kanssa. Mukana menossa myös poliisivoimien köyhänmiehen Sammo Hung ja muut tohelot. Pakkohan tätä on arvostaa. Leffa on myös yllättävän väkivaltainen ja verinen.
29.3.2021: The Block Island Sound (2020)
Eletään aikaa jossain amerikkalaisessa saaristokaupungissa. Jonkun kusipään isä sekoaa, elämiä kuolee mystisesti ja minua vituttaa. The Block Island Sound on tavallaan ihan kutkuttavasti alkava moderni kauhuelokuva, joka edetessään muuttuu puuduttavan tylsäksi. Tunnelmaltaan hyvin paljon jotain keskinkertaista heikompaa ysärin Stephen King filmatisointia muistuttava leffa ei oikein missään vaiheessa pääse alkamaan ja sen parissa on oikeasti parempi vain laskea lampaita. Mitään tämän parempaa tästä yhden tähden kauhuviihteestä en kykene sanomaan. Maisemat olivat kauniita… Siinäpä se.
SORKKAHERRAN SEIKKAILUT SULATUSUUNISSA
30.3.2021: Vihreän timantin metsästys (1984)
Kevään koittaessa Tumpille ja kellojen siirtyessä kesäviisariin, päätin laittaa seikkailuvaihteen päälle. Saagan aloittaa Vihreän timantin metsästys, joka iskeytyy mainoskampanjansa puolesta suoraan kovimpaan Indiana Jones -villitykseen.
Romanttisia seikkailukirjoja kirjoittava Kathleen Turner kaipaa elämäänsä todellista äksöniä ja lähtee Kolumbiaan pelastamaan huumekartellin panttivangiksi jäänyttä siskoaan. Muutaman mutkan kautta hän tutustuu Michel Douglasin esittämään villieläinten salakuljettajaan, jonka kanssa joudutaan syvälle viidakkoon lukemaan Rolling Stonea ja juomaan viinaa. Meininki on kaikin puolin 80-lukua, kun aarrekartan kanssa seikkaileva parivaljakko saa peräänsä läpeensä pahoja rikollisia ja Danny DeViton, jotka kaikki havittelevat suomennoksessa mainittavaa vihreää timanttia. Viihdyttävyydeltään leffa on kotoisa ja sen parissa on mukava kuluttaa aikaa. Lopputulos on myös erilainen kuin Indiana Jonesit, joten uskallan jopa jatkaa seikkailua näiden näyttelijöiden tähdittämään jatko-osaan.
31.3.2021: Niilin jalokivi (1985)
Jatko-osassa Douglas haluaisi lähteä lomalle Kreikkaan, mutta Turner sekoaa eikä löydä elämästään mitään jännittävää. Apuun saapuu egyptiläinen Omar, joka tarjoaa Turnerille mahdollisuutta kirjoittaa elämänkerran hänestä. Suivaantunut Douglas sanoo Turnerin olevan järjiltään ja kaljatkin loppuvat. Purjevenekin räjähtää ja DeVito ilmestyy roskiksesta hämmentämään menoa. Jatkiksessa tarjoillaan entistä enemmän hurttia huumoria ja sitä kaivattua köyhänmiehen Indiana Jonesia. Egyptin maisemat ovat komean näköisiä ja Jan de Bontin kuvien taltiointi sen mukaista. Sen sijaan käsikirjoituksen kepeys alkaa loppua kohden tuntua raskaalta, vaikka DeVito ratsastaakin kamelilla ja aasilla. Myös jossain mustien alkuasukkaiden rituaalitansseissa käydään pällistelemässä tissien hölskymistä twerkatessa. Vittuuntunut Douglas saa lopussa uuden purjeveneen, naisen ruotuun ja seikkailu päättyy. Omar paljastuu tätä ennen suuruudenhulluksi diktaattoriksi, joka ei osaa taikoa. Sellaista tällä kertaa.
SORKKAHERRAN PALUU ARKKUUN
31.3.2021: KM31 – pahuuden tienristeys (2006)
Seikkailujen jälkeen paluu perusasioiden äärelle oli välttämätöntä, vaikkakin sitten mielenterveyden kustannuksella. KM31 on taattua Dark Label sekä Espoo Ciné -kauhua, jossa joku meksikolainen nainen ajaa öisellä tiellä pienen pojan päälle ja loukkaantuu vakavasti. Naiselta amputoidaan molemmat jalat ja hän vaipuu koomaan. Naisen kaksoissisko alkaa nähdä pelottavia näkyjä, jotka paljastuvat itkevän naisen kiroukseksi. Kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta ”pahuuden tienristeys” vajoaa tylsäksi kauhuksi, jonka säikyttelykonstit ovat loppuun kulutettuja ja tunnelmakin on varsin puistattavaa (sanan väärässä merkityksessä). Lopulta myös kuvan päälle läntätty sinertävä filtteri alkaa tuntua liian raskaalta silmille.
1.4.2021: Spy hard – lupa läikyttää (1996)
Päätinpä sitten pitää pienimuotoisen Leslie Nielsen –kokemuksen kansainvälisen juksauspäivän kunniaksi. Spy Hardista olen joskus nähnyt alkukohtauksen, mutta en sen enempää. Joten pitihän tuo asia korjata, vaikkei siinä mitään järkeä ollutkaan. Nielsen esittää itselleen tyypillistä toheloa agenttia, Jorma Terästä, joka joutuu sähläyksen ohella pelastamaan maailman ydintuholta. Mukana menossa on cameoroolien kimara, kun Mr. T lentää helikopteria, Pat Morita esittää homoa baarimikkoa ja lopussa Hulk Hogan käy repimässä paitansa. Parodian kohteeksi on valittu agenttileffat ja slapstick-huumori toimii vaihtelevasti. Vitsit vain alkavat loppua kohden toistaa itseään, eivätkä ne jaksa naurattaa. Weird Alin laulama Bond-henkinen tunnari on alkupuoliskon huippuhetkiä.
1.4.2021: Mr. Magoo (1997)
Nielsenin uran pohjanoteerauksessa koomikkomme esittää Herra Magoota, joka on yksinkertainen, mutta aina jaloilleen putoava rikasmies. Honkkariohjaajan ohjaamassa leffassa ei ole paljon hurraamista, kun se rakentuu jonkun timanttivarkauden ympärille. Kuvitteellisen Lähi-idän valtion prinsessaa esittävän Jennifer Garnerin asukokonaisuus vaihtuu miltei jokaisessa kohtauksessa, Malcolm McDowell on ottanut roolinsa aivan liian tosissaan ja lopussa Nielsen syöttää suklaata paviaanille. Viimeiset kuvat Nielsenistä häämekossa liitelemässä vesiputouksen edessä, kohti sateenkaarta, sementoivat aidon tuskallisen kokemuksen, joka on selkeästi ollut Ernie Hudsonille harmaita hiuksia aiheuttava.
Disney tahtoi myös alussa muistuttaa, että elokuvan stereotypiat ovat vanhentuneita, eikä ole enää ok laittaa kenkälankkia valkoisen miehen naamaan, jotta hän voisi esittää intialaista ruokalähettiä.
PÄÄSIÄINEN EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ
2.4.2013 kantautui ikäviä uutisia Espanjasta. Messiaamme Jesús Franco oli siirtynyt Isänsä luokse ikuisuuteen. Elokuvataiteen villin mestarin pakanalliset elokuvat olivat jo tuolloin ilahduttaneet ja aiheuttanee kärsimystä meille muutamien maratonien muodossa. Pääsiäinen ei enää kuskaan tuon jälkeen ollut ennallaan.
Nykyään emme enää perinteiden muodossa kunnioita maestron poismenoa, vaikka siihen syytä saattaisi ollakin. Joten nyt sitä ihan perinteisempää päiväkirjaa. Lepää rauhassa vapahtajamme.
2.4.2021: Saari (1980)
Michael Caine lähtee jonnekin karibianmerelle yhdessä kaksitoistavuotiaan poikansa selvittämään mystisesti kadonneiden ihmisten tapauksia. Heti alussa on selvää, että Saari on totaalinen b-leffa, jonka ainoa tarkoitus on viihdyttää. Siinä se onnisuukin paremmin kuin voisi kuvitella. Pojalle ostetaan ase floridalaisesta asekaupasta, lentokone tekee pakkolaskun pienelle saarelle ja kukaan ei pääse Disneylandiin.
Sillä Karibian syrjäinen saari kätkee sisäänsä merirosvoja, jotka ottavat Cainen ja pojan vangeiksi. Pojasta aletaan kouluttaa merirosvojen tulevaa johtajaa ja Caine joutuu nusu-nusumaan sisäsiittoisen paikan ainoaa naista. Future Filmin yllättävän laadukas DVD on melkoista herkkua kaikille roskaleffan ystäville, kun elokuva vielä yltyy väkivaltaviihteksi – Cainen laittaessa lopussa kaikki merirosvot kumoon konekiväärillä. Tyylillisesti leffa on joku erikoinen sekoitus kauhua, seikkailua ja komeita maisemia. Yökuvaukset on tehty päin vittua ja aikajanallisesti leffa pomppii myös jossain tiedon tuolla puolen. Mitään syytä olla katsomatta Saarta ei silti ole, vaikka Caine ei vieläkään suostu antamaan haastatteluja tästä elokuvasta medialle. Kyseessä on myös yksi niistä kuuluisista talonrakennusfilmeistä, joita brittiläinen kikkarapää teki 80-luvulla. Se tunnetuin lienee Tappajahain kosto. Yhtymäkohdat leffojen välillä ovat selkeät kuin kaatopaikka.
3.4.2021: Eli (2019)
Keskivertoa Netflix-kauhua paremassa Elissä on suhteellisen hyvä fiilis. Eli-niminen skidi kärsii sairaudesta, joka estää häntä olemasta tekemisissä ulkoilman kanssa. Perheen äiti on päättänyt järjestää pojalle kokeellisen hoitokeinon syrjäisessä kartanossa, jonka jälkeen poika toivottavasti toipuisi normaaliksi. Nykykauhun perinteitä noudatten kauhurakennetaan turhien säikkyjen varaan, jotka eivät jaksa säväyttää, mutta itse käsikirjoitus tarjoaa kuitenkin muutaman ihan kelvollisen yllätyksen, joista Sorkkaherrakin ilahtuu. Näyttelykin on mallikelpoista ja etenkin elokuvan viimeien puolituntia pääsee tulemaan täysin puskista, vaikka luettuani IMDb:n faktoja, annettiin tähän viitteitä pitkin tarinankulkua.
LOPPU HYVIN, KAIKKI HYVIN
4.4.2021: Labor Day (2013)
Jason Reitmanin vähemmälle huomille jääneessä elokuvassa Kate Winslet esittää masentunutta yksinhuoltajaa, joka rakastuu vankilasta karanneeseen Josh Broliniin. Tarina kerrotaan Winsletin pojan näkökulmasta, kun hän saa taloon kaipaamansa isähahmon, joka osaa korjata autoja, huoltaa talon vikoja ja tehdä persikkapiirakkaa. Labor Day on kaiken kaikkiaan koskettava ja hyvin tehty draama, jonka juonta piristävät pienet koomiset hetket kuin myös romantiikka ja jännitys.
Huomasin jopa liikuttuneeni elokuvan loppuratkaisusta, joka on hyvin kirjoitettua draamaa.
4.4.2021: Love (2015)
Gaspar Noé tykittää taas. Psykedelian, seksin, rakkauden ja huumeiden täyttämä leffa on kaikkea, mitä ohjaajalta suinkaan voi odottaa. Mestariteokseksi paljastuvassa Lovessa Murphy rakastuu Electraan ollessaan Ranskassa, mutta Murphyn lain mukaan kaikki menee pieleen. Seksiä hyvin estottomasti kuvaava leffa on kuitenkin paljon muutakin kuin tuo pornografinen sisältönsä. Se käsittelee ihmisten pettymyksiä, turhautumisia ja ainaista nälkää kokea ensihuuma uudelleen. Noé ei todellakaan päästä katsojaa helpolla, kun loppupuolella elokuva muuttuu sairaanloiseksi matkaksi tuntemattomaan. Kuullaanpa ääniraidalla vieläpä muun muassa Goblinia ja John Carpenteria. Iso suositus kaikille hikisille leffarunkkareille, jotka haluavat taiteeltaan muutakin kuin helppoa helpotusta.
4.4.2021: Dragged Across Concrete (2018)
S. Craig Zahlerin kolmannessa filmissä Mel Gibsonin ja Vince Vaughnin esittämät poliisit hyllytetään, koska he käyttävät yhden kiinnioton yhteydessä liikaa voimaa. Gibosin täytyy maksaa laskuja, vaimolla on MS-tauti ja tyttöä kiusataan levottoman kotialueen kaduilla. Vaughnin sen sijaan täytyy maksaa timanttisormus ja kosia tyttöystäväänsä. Joten kaksikko keksii keinon saada rahaa nopeasti. Gibson hommaa sisäpiiritietoa jostain keikasta, jonka saaliina on kultaharkkoja, mutta kuten arvata saattaa menee kaikki vituiksi.
Zahlerille tyypililliesti Dragged Across Concrete kestää noin kaksi ja puolitunita ja sisältää väkivaltaviihdettä kuin myös yllättäviä käänteitä. Tarinankertojana Zahler on lähtentynyt venyttämään uusinta leffaansa hitusen liian paljon, mutta viihteellisesti se on edelleen hyvin pätevä, vaikkei Bone Tomahawkin tasolle ihan ylletäkään.
EPILOGI
Hulululululululululu!!!! Kirjoitusvirheitä ei oteta lukuun.
