Osa Kuvaputken kuvituskuvista näkyy tässä vastikään kadonneen! Lieneekö uudella osoitteella osansa tässä liemessä, mutta hieno homma joka tapauksessa, kiitos vain hyvin toimivalle WordPressille tästä yllätyksestä! Toisaalta istuneehan tuo jotenkin omalla tavallaan muuhun surisevaan ja kämäiseen laatuumme – muistat varmasti sen tunteen, kun television kuva silloin ennen muuttui lumisateeksi heti, kun yritit hiipiä eteisestä takaisin vastaanottimen ääreen ja signaali korjaantui vasta palattuasi takaisin mahdollisimman ikävään katselupaikkaan? Mutta joo, pitänee yrittää korjailla noita, kun nyt jossain välissä jaksaisi ja saisi aikaiseksi.
Sitten jälleen muutamat myyntitykin matkalaukusta maailmalle levinneet palaset, olkaattepa niin hyvät.
Katseet ikkunassa (2003)
Aviokriisin partaalla oleva pariskunta löytää kadulta vanhan gupen kädessään tukku kahisevaa ja muisti hakoteillä. Tästä syntyy tapahtumaketju, jonka aikana opitaan paljon elämästä sekä vaimon vastapäisen talon ikkunan läpi kuolaamasta hunksista. Vaikka erityisesti papan tarina on todella vaivaannuttavaa sekä epäuskottavaa kutunheraa (erityisesti tämän sekoilut dementiahöyryissään vaivaavat mieltä ikään kuin ohjaaja olisi kuvitellut katsojan pään tilalle vadillisen pullataikinaa) ja leffan teemat tuntuvat jo aika monta kertaa ennestään pureskelluilta (usko itseesi, tee sitä mitä haluat elämässäsi, etikka keterat ojossa…), tykkäsin katsella italialaisia maisemia, rakennuksia ja talojen sisustuksia. Myös kakut näyttivät herkullisilta ja pidin yhdessä leipomiskohtauksessa taustalla soivasta Nadan biisistä Ma che freddo fa lopulta sen verran paljon, että pistin jotain italoiskelmää varaukseen kirjastoon. Sitä en kyllä tiedä, kelle tätä romanttista draamaa aikuisten oikeasti tulisi suositella.
Hairat (2017)
David Attenboroughin eräästä luontodokumenttisarjasta itselleni tuttu etiopialainen hyeenakuiskaaja syöttää näille koiraeläimille lihaa Afrikan yössä ja muuan jantteri lukee runoaan taustalla. Lyhyestä taidedokumentista tuli hyvä fiilis ja mystinen olo. Tummat mustavalkokuvat ovat kauniita.
Seide (2015)
Vuoristolaaksoon sijoittuvassa lyhärissä vanhemmat sopivat, että pakkonaitetaan tyttö toisen pojalle ja tämän hevonen teurastetaan häiden kunniaksi. Salakuunnellut gimma lähtee päästämään Pojan ja ilveksen sun muiden vastaavien jalanjäljissä vapaaksi hepoaan, joka piehtaroi iloisena lumihangessa. Laajat, vuorten reunustamat lumiset maisemakuvat ovat ihan hienoja, mutta muutoin tämä tukahduttavia perinteitä kuvaava filmi tuntuu aika lailla kaikin tavoin kovin nähdyltä. Oikeastaan katsoin tämän vain siksi, että elokuva oli valmistettu Kirgisiassa.
Lemon (1969)
Tässä puolestaan kuvattiin sitruunaa erilaisissa valaistuksissa. Hieman kitkerältä se maistui.
Lyhennetymmät erikoiset
Sitten alkoi pahasti tympiä kirjoittaminen ja koska tämä on harrastus jota pitäisi olla jollain tapaa hauska toteuttaa, vaihdan tässä välissä tyyliä lennosta ja esitän nyt osan katseluista minitiivistelmänä.
Nostos: Il ritorno (1989) oli viehättävä Odysseus-mukaelma, jossa purjehdittiin Välimerellä ja puhuttiin muinaiskreikkaa. Tällaista taide-elokuvaa. 20 minuutin mittainen The Fourth Dimension (1988) oli myös kokeellinen taidepläjäys, jossa väänneltiin ja käänneltiin alastonta naista ja miestä musiikin tahtiin huoneessa, jonka taustalla on pilvisen taivaan sisätilasta eristävä ikkunaruutu. Huomattavasti lyhyempänä tämä olisi voinut olla kiinnostavampi, nyt tehosteidensa osalta melko rumalta näyttänyt trippi lähinnä puudutti. Vielä pahempaa kokeellisuutta edusti Franco Brosconin italialainen Necropolis (1970). Kaksi tuntia omituisuutta sen takia, että hei, me olemme taiteilijoita ja oletettavasti vahvassa pilvessä, ei tällä kertaa huvittanut yhtään. Kerronta on teatteritasoa, Frankensteinin hirviö mumisee monologia, jotkut jauhavat paskaa sohvalla ja Attila ratsastaa hevosellaan alasti ympäri hämärää tilaa. Tässä oli myös E. Bathory, King Kong ja jättikyrpä.
Siirryin kokeelliselta linjalta jatkamaan sikäli siitinten parissa, että Bostjan Hladnikin paheksutun jugoslavialaisen tabufilmin Maskaradan (1971) julisteessa komeilee moinen pinkkinä. Kolmio- tai oikeastaan neliödraamassa kypsempi nainen alkaa kuksia nuoremman koripalloilijan kanssa. Väkivaltainen aviomies käy mustasukkaiseksi ja pariskunnan nuori poika ihastuu kaiken lisäksi äitinsä salarakkaaseen. Alastonuinti miehen ja lapsen kesken järkytti katsojia, minkä lisäksi leffassa on muiden muassa nakubileet, huumeiden vetämistä ja raiskaus. Kovin kummoista ei shokkiarvot poistaessa jää jäljelle ja alkupuolisko filmiä on suoraan sanottuna tylsää katsottavaa. Ehkä koomisin puoli tulee rakkausmontaasista, jossa tuore pari pelleilee keskenään leikkimällä tyynysotaa ja heittämällä omenaa toisen tissien väliin, mikä onnistuu parodiana jo liki huvittamaan. Maskaradan jälkeen lähti pyörimään noin vartin mittainen pikkutuhma I Miss Sonia Henie, jossa oli kahdeksan ohjaajaa (Dusan Makavejev, Paul Morrissey, Tinto Brass, Milos Forman...) ja joka oli jälleen sietämätöntä avantgardekakkaa teemanaan sängyllinen huone ja tuo kyseinen lause. Anteeksi vain, mutta tällainen “kuvatkaa tämän teeman puitteissa, tässä tilassa ja kahden minuutin puitteissa mitä parhaaksi näette” -tehtävänanto on mielestäni vain puisevaa. Ymmärrän moisen koulutehtävänä, mutta meikäläinen ei ainakaan jaksaisi moista omalla vapaa-ajallani tuijottaa.
Ilo lähti irti vaihdettuani Euroopan Hongkongiin ja katsottuani romanttisen aave-elokuvan Spiritual Love (1987). Chow Yun-Fat näyttelee pikkunilkkiä, joka käyttäytyy (aika lailla yhtä ilkeälle) naisystävälleen kuin kettu siilille. Rajan takaa saapuu kuitenkin femiininen kummitus, joka ihastuu äijään ja ottaa tavoitteekseen suojella häntä sekä tämän kuuromykkää kaveria lukuisilta pieksemisyrityksiltä. Elokuvassa sekoillaan, potkitaan perseelle, lennellään huikein efektein halki taivaan, manataan haamuja ja käväistään aina toisinaan tuonpuoleisessa. Ehkä käsikirjoituksellisesti nastoimmassa käänteessä vihainen ex-rakas yrittää manipuloida mennyttä miestään laittamalla köyden kaulaansa ja soittamalla tekevänsä puoliltaöin itsemurhan, vailla oikeaa aikomusta tappaa itseään. Valitettavasti mimmin kissa säikähtää ja hyppää roikkumaan tuolilla seisovan emäntänsä paitaan juuri kello kaksitoista, jolloin siivoojien kanssa hissiin jumittuneet ukot löytävät tämän jojottamasta katosta. Tästähän juttu ei tietenkään mene alaspäin, vaan maagisella hetkellä itsensä nirtsannut nainen palaa pian kostonhimoisena kummituksena ja honkkarilaisista vampyyrielokuvista tutuille taikalapuille on jälleen käyttöä. Vaikka olin katseluhetkellä melkoisen masentunut, onnistui Spiritual Loven nostaa mielialaani kaiken kaikkiaan aika huikeasti, huolimatta onnettomaksi luokiteltavasta lopustaan. Hollywood-kiilto on lähetetty meren toiselle puolen ja musiikit ovat aika kovat.
Bruce Campbellin ikuisuusprojekti Man with the Screaming Brain (2005) on ihan hauska komedia, jossa hänen itsensä tulkitsema pamppu William Cole saapuu vaimoineen Bulgariaan – joka valikoitui lokaatioksi pelkästään budjettisyistä – metrotunneliprojektin takia. Mustalaisprinsessa laittaa lapun sekä isoleukaisen sankarimme että hänen vaimoaan salaa rakastelevan venäläisen taksikuskin luukulle, mutta hullu tiedemies (Stacy Keach) herättää Colen henkiin lisäämällä suharin hänen päänsä sisään. Tämän jälkeen leffa on aika pitkälti tilannekomiikkaa siitä, miten jannu ryntäilee ympäri Sofiaa yrittäen taistella ruumiinsa herruudesta uuden kämppiksensä kera. Ai niin, siinä sivussa myös vaimoke menettää henkensä ja hän puolestaan palaa paikalle kyborgina. Sam Raimin veli Ted nähdään uutta elämää pakertavan tohtorin apupoikana, joka muiden muassa vetää katu-uskottavan Bustin’ Brains -räpin. En voinut olla nauramatta luettuani, että tätä roskaa yritettiin jossain välissä toteuttaa koulutyönä Anssi Mänttärin muutamien uudempien elokuvien tapaan.
Mitäpä sitten? Viikon giallona oli Riccardo Fredan hidas ja epäonnistunut The Iguana with the Tongue of Fire (1971). Irlantiin sijoittuvan mysteerin juonta ei jaksanut seurata sitten millään ja sen erikoistehosteet tuntuivat pahimmillaan huonolta vitstiltä. Paljoa muuta leffasta ei sitten mieleen jäänytkään. Saman päivän illalla oli vuorossa unkarilainen Sinbad – suuri rakastaja (samalta vuodelta), jolla ei ollut mitään tekemistä erään suuren merenkävijän kanssa ja jonka tarinasta en ymmärtänyt väsymykseltäni paljoa mitään. Ilmeisesti takaumana esitetyssä filmissä kuolleen naistenmiehen elämää muistellaan ja tämä myös maistelee iljettävän näköisiä liharuokia erään hoitonsa entisen miehen tarjoilemana. Visuaalisesti elokuva on nätti ja esimerkiksi kohtausten väleihin leikellyt surrealistiset välähdykset alastomista naisvartaloista sekä raadoista toimivat voimakkaina tehokeinoina, mutta muutoin Zoltán Huszárikin työ ansaitsisi uusintakatselun paremmin keskittyneenä.
Veenuksen valloittajat (1957) puolestaan kertoo avaruusraketista, joka palaa aurinkokuntamme toiselta planeetalta mukanaan muutakin kuin miehistönsä. Italialaisen nyrkillätapettavan löydettyä merestä möykyn, josta kuoriutuu alati kasvava liskomainen hirviö, ovat rymistelyn aineet kasassa. Vaikka leffa käynnistyy hitaasti, ei tuo pohjustus tunnu tylsältä tyhjäkäynniltä. Myös venuslainen olento on kirjoitettu sopivan sympaattiseksi uhriksi, jotta sen puolesta jaksaa pitää peukkuja pystyssä. King Kong on ollut selkeästi vahvana vaikuttajana kuvassa, jonka loppuhuipennus sijoittuu Roomaan ja sisältää niin suomuisen häntäheikin painimatsin pillastuneen elefantin kanssa kuin lopullisen välienselvittelyn armeijaa vastaan Colosseumilla. Ennen kaikkea runsaasti stop-motionia (joka ei ehkä ole niinkään kestänyt aikaa, mutta mihin nähtyä vaivaa ei vain voi olla arvostamatta) sisältävä filmi on Ray Harryhausenin juhlaa.
Knockin’ on Heaven’s Door (1997) olikin sitten ihan täyttä sitä, minkä päälle lumen läpi astuttuaan alkaa kiroilla pahemman kerran. Saksalaisessa komediassa kaksi kuolemansairasta tyyppiä lähtee irroittelemaan viimeisten päiviensä kunniaksi. Ohjelmassa on niin autovarkaus, ryöstö, ammuskelua kuin härän pallien ja viinan nieleskelyä. Meininki on olevinaan todella viileää, dialogi kekseliästä, toimintakohtaukset rankkoja eikä vaikutteita tarvitse kaukaa hakea, saattohoidossa olevia takaa-ajavien gangsterien ollessa lainassa kiljupalkkaa vastaan jostain Tarantinon ensimmäisistä leffoista ja eräänä tapahtumapaikkana toimiessa True Romance -niminen porttola. Viittailu ei kuitenkaan mene suoranaiseksi parodiaksi, eikä lopputulosta voine suositella oikeastaan kellekkään tuntemalleni ihmiselle – en silti epäile, etteikö tällekin yleisöä löydy niistä henkilöistä, joiden mielestä joku Vares on ehkä päheintä ikinä. Elokuvassa vilahtaa myös Rutger Hauer ja siinä mainittiin Helsinki – harmi että Helmet-haasteeni Suomi-nimike saatiin jo täytettyä.
Myöhemmin yöllä katsoin vielä John Carpenterin Ghosts of Marsin (2001), joka sai pohtimaan, mitä hemmettiä eräälle 70-80-luvun tärkeimmistä amerikkalaisista ohjaajista on tapahtunut. Rumassa ja pitkästyttävässä tieteistoimintaleffassa Punaisen planeetan sisällä viihtyvät haamut nappaavat valtaansa ihmisiä, jotka alkavat hamuta itselleen irtopäitä. Musiikki ei toimi, tehosteet eivät toimi, möröt näyttävät hevibändin jäseniltä ja näiden keikalle tulleilta faneilta, teema on kierrätetty ja Ice Cube… on Ice Cube. Oikeastaan tärkein asia Ghosts of Marsissa onkin se, että näin sen viimeksi vajaat 15 vuotta sitten mökillä mikroaaltouunin kokoisesta, mustavalkoisesta kuvaputkitelevisiosta, mitä on aina välillä mukavaa muistella.
Kuvaputki tarjoaa tänä iltana ohi menneen ystävänpäivän kunniaksi tämän juttunsa täysin vailla oikolukua! Vielä on tiedossa yhdet jämäpalat ja sitten alkavatkin hetkeksi aikaa uudet kujeet. Palataan asiaan oletettavasti huomenna.
