Niin se aika vain rientää, että kuvaputki täytti eilen, keskiviikkona 25. maaliskuuta ensimmäisen vuotensa. Kalenterin ympäri tätä höpönlöpöä siis jo kirjoitettu, joten synttärien kunniaksi päätin sitten, että kirjoitan niistä viime viikolla kadonneista teksteistä yhden virkkeen tiivistelmät. Sen lisäksi tietenkin ne muut välissä katsotut nimikkeet, jotta bon appetit ja paljon onnea vaan.
18.3. Bronxin hurrikaani (1995) (VHS)
Jackie Chanin näyttelemä jäpikkä matkustaa Isoon omenaan tekemään työtä amerikankiinalaisten elintarvikekaupassa ja laittaa samalla roistot kuriin melko tasapaksussa (ja karmivassa kunnossa olleelta vhs-kasetilta katsotussa) toimintakomediassa, jonka suurin ilo on päätähden, modernin busterkeatonin, stunttien katselu.
19.3. The Astro-Zombies (1968) (VHS)
Roskaelokuvat-kirja tiivistää kaiken olennaisen tylsästä eksploitaatioelokuvasta, jossa Tura Satana ja pääkallonaamaiset murhamiehet mellastavat sekavan juonen puitteissa, vaikkakin omasta mielestäni saman ohjaajan The Corpse Grinders on vielä tätäkin haukotuttavampi teos.
19.3. Boogie Nights (1997) (DVD)
Holmesin Jussin ja kumppanien innoittama, viihdyttävä, värikäs ja ihanalla musiikilla säestetty 70-80-luvun taitteen pornobisneskuvaus on mielenkiintoinen ajankuvaus, mutta sisältää hirvittävän määrän vihaamiani pallinaamanäyttelijöitä John C. Reillysta Luiz Guzmániin ja Mark Wahlbergiin.
20.3. Naapurissa kummittelee (1985) (BD)
Blu-ray-soittimeni neitsyys meni kummituskomedian kolmannella katselulla, joka tapahtui koulujuttujen lukemisen vuoksi lähinnä toisella silmällä ja tuntui sekä edelliskertaa toimivammalle että toi ajoittain asenteeltaan mieleen Raimin Dead by Dawnin, parisen vuotta ennen kyseisen elokuvan valmistumista.
20.3. Naapurissa kummittelee 2 (1984) (BD)
Jatko-osa oli aikoinaan mielestäni todella hauska ja kieltämättä yhä nauroin tämän elokuvan hölmöyksille, kuten ruokapöydän ääressä valittaville mainarille, lentoliskolle ja toukkakoiralle.
20.3. Naapurissa kummittelee 3 (1989) (BD)
Kolmosessa ”vakavoidutaan” ja vedetään psykoottisen sarjamurhaajan sekä tämän piinaaman Lance Henriksenin sekoilun myötä kaikki täydellisesti yli melkoisen splattaamisen hengessä.
20.3. House IV (1992) (BD)
Nelososa oli näistä ainut, jota en ollut nähnyt aiemmin, eikä siitä kannata mainita kuin laulava ja lavuaarin jätemyllyyn rusikoitu aavepitsa.
21.3. Ihmemaailman salaisuudet (1955) (DVD)
Karel Zemanin stop-motionina toteutettu lastenleffa mammuttien ja dinojen maailmaan antropologista tutkimusmatkaa tekevistä poikaviikareista ei tarjoa sen ihmeempää kuin esihistoriallisten eläinten hämmästelyä ja näistä luettuja tietoiskuja, ja on juuri tässä ”museomaisuudessaan” erittäin vetävä keskiyön elokuva, erityisesti pienimuotoisessa unentokkurassa katseltuna.
21.3. Karanteeni (2008) (PC)
Kävin siskollani syömässä pelaamassa Trivialia, syömässä pitsaa ja katselemassa mm. tämän ajan henkeen sopivan ja paskan uusintaversion paskasta espanjalaisesta found footage -zombikauhuilusta nimeltä [Rec].
21.3. Annabelle (2014) (PC)
Illan toinen filmi kertoi tappajanukesta, eikä vakuuttanut niin kauhuleffana kuin epookkinakaan.
Ja sitten itse asiaan!
22.3. Vaya luna de miel (1979 tai 1980) (PC)
Espanjan elokuva-arkisto suoritti merkkiteon lisätessään tämän elokuvan hetkeksi Vimeo-tililleen. Jesús Francon kadonneksi luultu, mutta jostain arkistojen kätköistä jokunen vuosi sitten löytynyt leffa perustuu ainakin jokseenkin Edgar Allan Poen novelliin Kultakuoriainen – miten löyhästi, sitä en muista, eli pitäisi kai lukea kyseinen tarina uusiksi. Filmin valmistumisajankohdastakaan ei ole täyttä varmuutta, sillä IMDb väittää vuosiluvuksi 1980, Stephen Throwerin kirja Flowers of Perversion puolestaan -79.
Vaya luna de miel on omituinen komedia, jonka aikana muistin, kuinka olenkaan ikävöinyt Jeesusta kaikki nämä vuodet (järjestimme männävuosina toveri Porttilan kera pääsiäisen tienoilla kaikkiaan viisi Jeesus-maratonia, joissa pidennetyn viikonlopun aikana katsoimme pahimmillaan kolmisenkymmentä herran elokuvaa, ja parit Erwin C. Dietrichit vielä siihen päälle). Lina Romay keikkuu aurinkorannalla tangoissa ja pokaa jonkun pallinaaman, jonka kanssa menee naimisiin ja häämatkalla kertoo tälle tämän olevan agenttinsa hänelle löytämä ”rikas ja helppo aviomies”. He kävelevät kyseisen subtrooppisen maankolkan Linnanmäellä, jossa hilluu myös kookas musta mies, jota luulin äkkiseltään DJ:ksi. Tämä ampuu paikalle osuvan Jeesuksen ja tämän jälkeen nuori pari alkaa kohdata jos minkälaisia outoja kommelluksia. Kaiken takaa löytyy motiiviksi aarteenetsintä.
Juonessa ei tunnu olevan päätä eikä häntää, eli elokuva on hyvin jeesusmainen sarja löyhällä punaisella langalla yhteen liitettyjä kohtauksia. Välistä puhuva robotti käy vittuilemassa ja lopussa myös ampuu joukon pahiksia, eräässä kohtauksessa em. tumma herra murhaa jonkinlaisen salamurhaajan pariskunnan huoneessa, piilottaa ruumiin lakanoiden alle ja huutelee huoneeseen saapuvalle Romaylle komerosta, naisen luullessa että hänen viidakkoon (jonka keskelle on muuten rakennettu kaupunki) kadonnut siippansa lojuu sängyssä peiton alla. Miehen kintereillä puolestaan on jatkuvasti joukko erikoisia vamppeja, joiden elämisen ainut tarkoitus tuntuu olevan huulipunansa jättäminen äijän kasvoille ja työntää tämä heti perään suoraan tulistuvan Romayn syliin. Linaa myös nähdään jauhamassa draamaa ”syventäviä” latteuksia pelkässä avonaisessa aamutakissa pusikko paljaana paistaen ihan vain siksi, että tämä on Jeesuksen elokuva – missä muussa filmissä tämä kaikki olisi näin (realistisen) arkista?
Lopulta Vaya luna de miel on itse asiassa niinkin viihdyttävä ja katseltava huumoripläjäys, että se pistää miettimään, sisältäisikö Francon filmografia paremmin keskittyneenä (toisin sanoen ilman viinaa ja normaalin ihmisen katselutottumuksin, siis vain viisi elokuvaa putkeen nautittuna) mahdollisesti jopa nykyistä enemmän tämän kaltaisia filkkoja, vai onko kaiken taustalla ainoastaan nostalginen kaipuu menneen vuosisadan tärkeimpiin kuuluneen ohjaajan pariin? Kallistun ehkä enemmän kuitenkin sen jälkimmäisen puoleen, sillä ainakaan mitään Francolle äärimmäisen tyypillistä pehmopornoa ei liiemmin tällä kertaa ole luvassa.
22.3. The Witch with Flying Head (1982) (PC)
Taiwanilais-honkkarilainen tuotanto samasta aiheesta, mistä myös indonesialainen Mystics in Bali kertoo. Kun kosijan ei onnistu käännyttämään naisen päätä ja viemään tätä vihille, on herrasmiehen tyypillisin ratkaisu myrkyttää rukkaset antanut niin, että tämän torahampaat kasvattava pää ja siitä roikkuvat sisälmyksen lähtevät ehtoon koittaessa lentelemään pitkin kartsaa ja hyökkäilemään sivullisten kimppuun vampirismia toteuttaakseen.
Onneksi tilannetta ratkaisemaan löydetään jonkinlainen köyhän miehen Pai Mei, jonka onnistuu parantaa pimatsu 97-prosenttisesti. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä, että hänen päänsä olisi valmis matkustelemaan kuitenkin sinä yhtenä yönä kuukaudessa. Asiaa ilmeisesti hoidettiin sulkemalla hänet täksi yöksi karanteeniin pieneen purkkiin tai jotakin sellaista – muistikuvani kaipaisivat tässä välissä jo hieman terästystä ja juonessa oli muutenkin vaikea pysyä mukana, sillä katsomastani ripistä oli cropattu niin ikään kolmannes pois, eikä tätä saksintaa tehdessä muuten oltu välitetty pieruakaan siitä, menivätkö terät tekstitysten poikki. Toisaalta tokkopa sillä, kun supersotkuisen kuvan vuoksi niistä ei muutenkaan meinannut saada mitään selvää.
Gorea, käärmeitä, taikavoimia ja jatkuvaa mättöä: sitä kaikkea (muttei sitten paljoa muuta) on Witch With a Flying Head. Epookkina esitetyn filmin hahmoista, näiden suhteista toisiinsa tai tapahtumista ei saa mitään selkoa ja missään ei vaikuta olevan järjen hiutalettakaan. Välistä alkaa jopa tuntua, että koko homma on olemassa vain siksi, että tekijät halusivat esitellä verta juovaa irtopäätä puolentoista tunnin standardikeston ajan. Kirottu nainen ehtii muuten saada myös jälkikasvua, joka loppukohtauksessa pahiksen tuhouduttua heittää Pai Mei -kloonille sympaattisen tarjouksen, että tämä voi muuttaa heidän luokseen asumaan, mihin vanha viisas mies vastaa puhkeamalla lempeään nauruun – kohtaus kuin suoraan parhaasta kokoperheen Hollywoood-rainasta! Aasialaismiesten suhde naisiin saa arveluttavia sävyjä tämänkin filmin aikana, metsässä vaikeroivaan naiseen törmäävien miesten kysyessä toisiltansa, haluttaisiko kumppania jälleen kerran tehdä se sama vanha temppu ja rynnätessä suin päin sekä nauraa hihittäen raiskaamaan uhriaan.
23.3. The Lucifer Complex (1978) (PC)
Nyt hei, minulla ei muuten ole mitään käryä, mikä leffa tämä oli ja miksi sen ylipäätäänsä olin käsiini hankkinut! Kovasti Brasilian poikien eksploitaatioversiolta vaikuttava The Lucifer Complex on julkaistu samana vuonna, 1978, mutta ilmeisesti kuitenkin kuvattu kaksi vuotta Franklin J. Schaffnerin elokuvaa ennen – Ira Levinin romaani tosin julkaistiin juuri 1976, joten liekö inspiraatiota sitten haettu peräti suoraan kirjasta?
Oli miten hyvänsä, leffa alkaa sillä että joku vuorilla reppu selässään pyörivä hippi löytää luolan, jossa on valtava tietokone. Toiminnan miehenä tämä istahtaa masiinan ääreen ja katselee sen ruudulta ensin noin vartin verran koosteita maailmansodista, rock-konserteista ja vastaavista, joita tämän pohdiskelema kertojaääni samalla kommentoi. Etenkin itseään keikuttelevien tyttösten heiluessa näemme kuvaa tätä todistavan jätkän iloisesti virnuilevista kasvoista. Lopulta kuvaruudussa lähtee käyntiin ilmeisesti jonkun Siriuksesta tulleen tähtien välisen olennon salaa kuvaama ja leikkaama kooste erään yhdysvaltalaisen agentin seikkailuista Etelä-Amerikassa, joiden tiimellyksessä tämä päätyy keskelle sotilasleiriä, jossa vuosikymmenten takaisiin pukuihin sonnustautuneet, mutta moderneja automaattiaseita kanniskelevat saksalaiset kansallissosialistit kloonaavat ihmisiä maailmanvalloitussuunnitelmiensä edistämiseksi.
Filmi on hämmentävää tekoa. Se on kuvattu huonosti ja otokset suunniteltu laiskasti. Tätä laiskuutta ei kuitenkaan voi verrata näyttelijöiden eläytymiseen etenkin toimintakohtauksissa, joissa he suorastaan pelkäävät säikäyttävänsä vastapuolensa liian äkkinäisillä tai aggressiivisilla liikkeillä. Käsivarsinauhojen hakaristejä piirtämään on puolestaan kaiketi palkattu joukko vintiöitä, jotka on löydetty taiteilemasta samanmoisia peruskoulunsa seinään. Lopussa nähdään hologrammi-Hitler ja tappavia lasersäteitä silmistään ampuva mekaaninen natsikotka, sitten oikea Hitler-kopio ryntää rynkky kädessään estradille ja tulee ammutuksi. Aina välistä showta katselevaa miestä nähdään istumassa koneensa ääressä mietteliäänä, mutta tämän funktio koko touhuun jää sangen epäselväksi. Lopussa hän sitten nousee tuoliltaan, jättää luolan ja jatkaa reippailuaan.
Varsinainen elokuva muuten alkaa jostain napatanssiklubilta, jossa salainen agenttimme ehdottelee jollekin naiselle voivansa ”opastaa” hänet nähtävillä olevan ohjelmanumeron saloihin.
24.3. Resident Evil (2002) (Teatteri/35 mm)
Olin nähnyt Paul W.S. Andersonin karanteeniaikoihin sopivan leffan jo aiemmin ja antanut sille puoli tähteä viidestä. Nyt jouduin katsomaan sen sitten uudestaan korvaavien työtehtävien, eli filmikopioiden kunnon tarkkailun merkeissä. Ihan hirveää saastaahan tämä edelleen on, enkä tuhlaa sen kommentoimiseen enempiä aikaani, sillä kello alkaa olla tätä kirjoittaessani sitä ja tätä ja pitäisi päästä nukkumaan, jotta huomenna jaksaisi jälleen antaa duunipanoksensa koronaa potevalle maailmalle. Sen vain sanon, että Resident Evil on ruma, ärsyttävä, huonosti leikattu, tunnelmaton, täysin turha ja sen yhden kovaksikeitetyn naissotilaan alati puoliavoin suu ja ylöspäin käännetyt silmät ne vain jaksoivat pohdituttaa, onko tässä kyse näyttelijänohjauksesta vai onko tuo tyyppi ollut jossain kroonisessa orgasmissa halki kuvausten. Tästä aiheesta olisi voinut saada paremmankin työn aikaiseksi, eli peiliin voisi kyllä olla aihetta katsoa.
24.3. Rautakoura (1976) (DVD)
Bud Spencerin ritarielokuvassa hassutellaan ja hakataan. Mitenkään erityisen paljoahan tämä ei sisällöltään eronnut Spencerin muista komedioista, mutta joko toleranssi tätä pelleilyä kohtaan on laskenut kuin kissan häntä tai sitten vika löytyy ohjaajan pallilta. Tiedä häntä, mutta paitsi etteivät vitsit naurattaneet, ne olivat pahimmillaan hyvinkin vaivaannuttavia. Keskiaikainen miljöö sentään on saatu toteutettua sangen uskottavasti.
25.3. Eläintohtori 2 (2001) (Teatteri/35 mm)
Korvaavat työtehtävät jatkuvat. Eddie Murphyn tulkitsemalla tohtori Dolittlella (ei siis Stuart Littlella) on sekä lahja puhua eläinten kanssa että ongelmia kommunikoida perheensä parissa. Kaiken kukkuraksi hänen pitäisi vielä pelastaa metsikkö hakkuuyhtiön suunnittelemalta raiskaukselta, minkä vuoksi sirkuskarhu täytyisi saada kuksimaan luonnonvaraisen lajitoverinsa kanssa. Lapsille tarkoitettu leffa onkin täynnä kaksimielisiä vitsejä, unohtamatta tietenkään muuta alapäähuumoria, joista eräs on liian lohtujäätelön jälkeen wc-pöntöllä sontiva karhu. Eläinten suut on animoitu liikkumaan puheen tahtiin ja räppi soi taustalla – mm. Snoop Dogg heittää sigamageet riimit lopputekstien aikana. Aluksi sydämeni meinasi heltyä tärkeälle teemalle, luonnonsuojelulle, kunnes myönsin itselleni, että anteeksiantamatonta törkyähän tämä leffa kiireestä kantapäähän siitäkin huolimatta oli.
25.3. Johathan of the Bears (1994) (PC)
Kuvaputken ensimmäistä vuotta piti juhlia vielä illalla, joten jätin ensi kertaa yli viikkoon koulujutut lukematta ja katsoin nimeeni passelisti istuvan länkkärin suosikkiohjaajiini kuuluvalta Enzo G. Castellarilta, Jonathan of the Bearsin. Perinteikkäästi kirjoitetusta, osittain venäläistuotantoa olevassa spagussa Franco Neron tulkitseman Jonathanin vanhemmat tapetaan roistojen toimesta erämaassa ja tämä kasvaa, vähemmän perinteikkäästi, luolasta löytyvän hylätyn karhunpennun parissa. Samalla Jonathan ystävystyy myös kyseisessä metsässä asuvien intiaanien kanssa, joita on lopulta myös valmis puolustamaan rikkaan patruunan tullessa näiden maille öljyä etsimään.
Kovan luokan tähtikastilla (Neron ohella David Hess, Bobby Rhodes, John Saxon…) katsojaa hemmotteleva länkkäri on mainio viihdepaukku, mikäli sitä katsoo oikeasta näkökulmasta ja on valmis antamaan anteeksi tietyt, krediittien perusteella ehkäpä venäläislähtöiset ongelmat, kuten muutamat kamerakikkailut (esimerkiksi kuvakulma rahasäilön uumenista tai luodinreikien läpi) tai varsinkin alussa vaivaannuttavilla (tosin kovasti Keoman ”that’s my father” -kohtaa muistuttavilla) kuvilla demonstroidun ja muutenkin vähän hämmentävältä kuulostavan teemabiisin (hölmöyden huippu, eli lapsi-Jonathanin taustalle isällisinä ilmestyvät Franco Neron kasvot lienevät kyllä nyt ainakin ihan Castellarin omia syntejä). Toisaalta elokuva on muutoin huikeasti kuvattu ja loistavasti sävelletty, joten näille edellä mainituille asioille ei ole vaikeaa antaa anteeksi, vaikka ne vielä seuraavana päivänäkin mielessä kummittelisivat. Ruutuaikaa saavat karhut ovat kyllä sympaattisia, mutta ainakin allekirjoittanutta hirvitti ajatus näiden kohtaloista jonkinlaisina mahdollisesti kaltoinkohdeltuina sirkuseläiminä, kaadettavista hevosista nyt puhumattakaan.
Perinteiselle spaghetti westernille uudet puitteensa tarjoavat venäläiset havumetsät istuvat tapahtumapaikoiksi mainiosti ja teemalistalta löytyy niin luonnon ja eläinten kunnioittamista (toivon edelleen, että tämä päti myös muutenkin kuin kauniina sanoina käsiksessä) kuin kostonjanosta luopumista. Syvästi Raamatullisia teemoja esiintyy myös Jonathan of the Bearsista, intiaanien messiaana nähtävän päähenkilön joutuessa kidutetuksi ja nostetuksi ristille, josta Bobby Rhodes tämän lopulta pelastaa.
Kaiken kaikkiaan väittäisin filmiä hölmöine lapsuksineenkin italialaisen genre-elokuvan iltaruskoonsa kunnialla ratsastuttavaksi pieneksi helmeksi, joka ei todellakaan jää lajityyppinsä kulta-ajan esitysten rinnalla patakakkoseksi. IMDb väittää jostain syystä kestoksi puoltatoista tuntia, katselemani versio puolestaan kesti melkein kaksi.
Juhlistin muuten syntymäpäiviä vielä tänä torstaina syömällä pitsaa, jäätelöä ja keksejä. Katsotaan josko tämä plokitoiminta jatkuisi vielä sitten sen toisenkin vuoden, vaikka pari kertaa lopettamisajatuksetkin ovat käyneet mielessä. Nyt painun pehkuihin – jääkää hyvästit, ensi kertaan.
RIP Stuart Gordon
