2.5. Korpin varjossa (1988) (PC)
Islannissa tuotettiin kymmenen vuoden periodin (1980-luvun ensivuosilta 1990-luvun alkuun) aikana muutama kovan luokan viikinkielokuva, joista merileijonanosa on Hrafn Gunnlaugssonin ohjaamia. Näistä ensimmäisen, Korpin lennon käsittelinkin jo Laajakuvan limboon juuttuneessa kirjaprojektissa (tosin voisin vielä tässä välissä lyhyesti mainita tuosta unohtuneesta kertomuksesta kuvausryhmän jäsenestä, joka veti korpeille tarkoitetut huumeet omaan elimistöönsä). Itsenäinen jatko-osa Korpin varjossa ajoittuu tuhannen vuoden takaiseen Islantiin, jonne Norjasta italialaisen maalarin kera palaava mies saapuu käännyttämään pakanoita kristinuskoon.
Korpin lennosta tuttu spaghettiwesternmäisyys puuttuu tästä osasta, mutta Hrafnin tavoittelema räkäinen tunnelma on yhä tallella ja se mitä mutainen, likainen ja väkivaltainen leffan välittää, vastaa yhä aika lailla nopeinta mielikuvaani viikinkiaikojen saaresta. Esa Vuorisen upea kuvaus yhdistettynä äänimaailmaan tekevät nekin paljon ja vaikkei juoni – joka kaltaiselleni pakanalle aiheutti lähinnä vitutusta oman kulttuurin polkemisesta miekalla itseään levittävän globaalin massapaskan alle –sen monimutkaisempia tarjoa, on filmiä hyvin mielenkiintoista kaikesta huolimatta seurata. Keskusteluja käydään, tikareilla sohitaan, häitä tanssitaan ja päähenkilö piiloutuu maitotynnyriin (itse kuvittelin sen sisältäneen olutta, mutta ei sitten). Lopussa kaadetaan vielä sauna kylpijöiden niskaan niin, että nämä kiehuvat elävältä ja poltetaan kirkko.
Lavastukseltaan ja puvustukseltaan pidin leffaa uskottavana ja erityisesti huikeat otokset jyrkänteitä halkovista riippusilloista jäävät mieleen. Negatiivisin puoli on eläimiin kohdistuva julmuus: hylje keihästetään, hevoset pannaan tappelemaan keskenään ja tätä rataa. Rannalta myös löydetään tappelun aiheeksi kelpaava valaan ruho, jonka todellinen alkuperä tosin jää arvoitukseksi.
3.5. Valkoinen viikinki (1991) (PC)
Viikinkitrilogian viimeisessä osassa päästään itse asiaan, eli 900-luvun kristilliseen pakkokäännyttämiseen, jonka moraali kiteytyy parhaiten kirkonmiehen vaatimukseen kastaa ihmiset ennen heidän tappamistaan, jotta sielut varmasti pääsisivät taivaaseen. Katsottu versio on ohjaajan Embla-hahmon ympärille leikkaama lyhennelmä, joka tuntui toimivan tuollaisenaan ihan hyvin. En tiedä, sillä tietokoneen ääressä päivästä toiseen jatkuva sisätiloissa istuminen ja sen aiheuttama väsymys ovat tätä kirjoittaessani melkoinen, enkä pysty keskittymään ajatuksiini, sillä niitä ei ole. Joka tapauksessa tunnelma itse elokuvassa on aika lailla samaa luokkaa kuin Hrafnin aiemmissa ja lopussa norjalaiseen linnaan vangitun ja Olafin kuningattareksi väkipakolla kruunata halutun, mutta pakanallisen uskonsa säilyttäneen Emblan onnistuu paeta ja tämä haetaan veneellä niin ikään Valhallaan. Ai niin, oli tässä myös kohtaus, jossa soturimainen ”Jeesus” laskeutuu ristiltä teurastamaan nunnaa, tai jotain tällaista siinä muistaakseni tapahtui. Rumien julistekuvien ei kannata antaa hämätä, sillä kokonaisuutena Hrafnin trilogia on parasta pohjoismaista epookkia omalta ajaltaan. Saagojen kanssahan näillä leffoilla tosin ei pahemmin kuulemma tekemistä ole.
4.5. Pieni punainen (2020) (PC)
Iloni oli suuri huomatessani Jouko Aaltosen uusimman ilmestyneen Areenaan: olinkin ryhtynyt odottamaan tätä jo vuosia sitten, jolloin ohjaaja kertoi elokuvateatteri Orionissa esitetyn taistolaisdokumentin Kenen joukoissa seisot jälkeen työstävänsä seuraavaksi dokkaria Suomen muinaisista maolaisista. Pieni punainen käsittelee nimensä mukaisesti tätä harvamääräistä punaista joukkoa, jotka olivat maassamme ”jopa” SKP:n taistolaissiipeen nähden marginaalissa.
Aaltonen on paitsi saanut aiheesta muistikortilleen kiinnostavia haastatteluja myös onnistunut rakentamaan näistä yhtä mielenkiintoisesti etenevän tarinan. Tosin itse en lämmennyt kuvitusmateriaaliksi lavastetuille otoksille, joissa vanhat maolaiset keräävät kamojaan esille, poseeraavat peilin edessä lakki päässään ja suuren ruorimiehen muotokuva taustallaan tai haahuilevat kaupungilla tutkimassa 1970-luvun kantapaikkojensa nykyilmeitä.
Tarinan aikana käy selväksi liikkeen sisällä ollut sama hierarkia, joka piinasi myös tuolloista Kiinaa: vaikka puheet kansanvallasta olivat kovia, lopulta huipulla olikin vain yksi valovoimainen ja diktaattorimainen johtohahmo, jonka monologeja muut saivat tilaisuuksissa kuunnella. Tosin koska rangaistustoimenpiteet Suomessa olivat teloitusten ja uudelleenkoulutusleirien sijaan samaa luokkaa kuin hihhulilahkoissamme (erotetun ihmisen menneestä yhteisöstään eristäminen), kuivui lopulta koko juttu kokoon ihmisten lähtiessä yksinkertaisesti lätkimään ja keskeisten hahmojen tuumatessa puistokokouksessa, että eiköhän tämä nyt ollut tässä. Joku fanaattisempi voisi älähtää esimerkiksi maolaisnuorten tavasta myydä lehtiään lauantaisin viinakauppojen edessä, että moinen on tarkoituksellista proletariaatin mustamaalausta, mutta ehkäpä tämä kertoo enemmän pikku myyjistä itsestään kuin työväenluokasta.
Dokumentin kiinnostavimpia puolia ovat eri kommunististen ryhmien välillä vallinnut (ja maailman tilaa peilannut) dogmaattinen sotatila, jossa näin ulkopuolisen ”silmin” tuntuu olleen jopa suurempi jännite kuin vasemmiston ja oikeiston kesken. Erittäin puhuva on myös erään tyypin kohtalo, joka erotettiin liikkeestä ”äärivasemmistolaisena anarkistina”. Selkeästikään (tuonkaan) ajan hengessä ei ollut tärkeää, olivatko kaikki pienen ihmisen puolella pääomaa ja oikeistoa vastaan, vaan se että omaa pikkuista punaista kirjaa (jotka eräässä mielenosoituksessa oli korvattu aitojen puutteessa englannin sanakirjoilla – enoni totesi maton alle lakaisusta toimiessani alakouluikäisenä pientä palkkaa vastaan hänen siivoojanaan, ettei pääasia ole että on siistiä, vaan että näyttää siltä) voi heilutella ainoana oikeana totuutena.
Sama yhteistyön puutehan ja oman totuuden mankuminenhan vaivaa myös nykyvasemmistoa, jossa SKP halveksii anarkisteja, anarkistit parlamentaarista vaikuttamista, STP koostuu KTP:stä erotetuista ”toisinajattelijoista” ja kaikki vihaavat SDP:tä. Vasemmistoliiton vaalityöntekijän tyrmistynyt ilme puolestaan kertoi järkytyksestä ja inhosta vastattuani jokunen vuosi sitten hänelle, että tilaan kyllä Kansan Uutisia, mutta aion silti äänestää SKP:tä (josta lehden sivuilla mainitaan satunnaisesti korkeintaan halventavasti) – tämän jälkeen ystävällisenä lähestynyt nuori nainen ei sanonut enää sanaakaan, vaan käänsi nopeasti selkänsä minulle.
Onko oikeiston porskutus ihme, jollei omasta oikeaoppisuudesta olla valmiita tinkimään tai keskustelemaan tämän vertaa? Jostain syystä pääoman palvojat ja maahanmuuttokriitikot tuntuvat tulevan toimeen keskenään siihen malliin, että vaikuttamismahdollisuudet ja joukkovoima ovat todellisia, vaikka tuskinpa näitäkään edustavia puolueita äänestävät ihmiset oikeasti ovat mielipiteiltään niin yhtenäisiä muista kuin niiden pääteemoista. Kaikesta tästä tulee mieleen lähinnä Pekka Siitoimen, Väinö Kuisman ja Kristian Arjen pahamaineisen Kansallisen liittoneuvoston perustamiskokous, joka sisäpiiritiedon mukaan kuulemma kaatui samana iltana känniseen tappeluun siitä, kenestä tulisi Suomen Führer.
Muita mielenkiintoisia juttuja ovat mm. maaseutukommuunin perustaminen – reaaliosaamisen puutteessa katastrofaalisin tuloksin – sekä ryhmämatka Kiinaan. Jälkimmäisestä opimme köyhien kiinalaisten hämmästelyn siitä, miksi Suomen kaltaiseen kehittyneeseen ja vauraaseen hyvinvointovaltioon haluttaisiin sosialismi – tämä on tavallaan ymmärrettävää, mikäli sosialismin mieltää sen maailmalla toimineessa reaalimuodossa, eikä ota huomioon sitä seikkaa, että yhteiskunta on jatkuvassa muutoksessa ja kapitalismi osoittanut olevansa paitsi jatkuvan kasvunsa vuoksi avain ekokatastrofiin, myös toimivansa luonnon ohella köyhempien maiden ja niissä asuvien ihmismassojen (=räikeän eriarvoistamisen) kustannuksella. Voisiko jopa sanoa, että me hyvinvointiyhteiskunnan antimista nauttivat olisimme verrattavissa jättimäisen keskitysleirin kupeeseen rakennetun idyllisen pikkukaupungin eliittiin, jotka elävät mukavaa elämäänsä ajattelematta muurien toisella puolella vallitsevaa kärsimystä? Ja mikäli näin olisi, onko kapitalismi siis todella se jumalallinen ratkaisu, jollaiseksi järjestelmää on 1990-luvun alkupuolelta lähtien joka ikisestä tuutista (ja jopa itsekritiikkiään harjoittavien salonkivasemmistolaisten toimesta) toitotettu? Edellinen, epäonninen kommuuni kurjine satoineen puolestaan peilautuu ex-maolaisen kuvaushetkellä pellostaan nostamiin kauniisiin perunoihin ja porkkanoihin: se, onko kuvan tarkoitus symbolisoida harjoituksen tekevän mestarin vaiko että maolaiset hullutukset ja kollektiivikokeilut hylkäämällä ja omalle yksityisomistuspellolleen linnoittautumalla kasvimaakin alkaa itää ja voida hyvin, jää katsojan itsensä päätettäväksi.
Taustalla kuullut vasemmistokappaleet eivät vedä vertoja taistolaisten vastaaville, mutta niitä kuuntelee silti mielellään. Aseellista vallankumousutopiaa sivutaan mielestäni vähän turhan vähän, lähinnä parilla kommentilla siitä, kuinka henkilöt uskoivat, ettei heidän asiansa lähde etenemään väkivallatta ja että he olivat valmiita panemaan hetken koittaessa ranttaliksi. Myös Suomi-Kamputsea-seurasta olisin mielelläni kuullut enemmän. Lopun vappumarssi päättää dokkarin nouseviin fiiliksiin (ehkä osittain katseluajankohdan vuoksi) – itseäni en letkasta onnistunut bongaamaan, vaikka muistan kyllä tuossa kulkueessa tepastellessani nähneeni Aaltosen kameroineen kadun varressa.
Kaiken kaikkiaan katsomisen arvoinen dokumentti. Löytyy tosiaan jonnekkin syssyyn saakka Ylen Areenasta, eli sieltä vaan hakemaan Yle-verolle vastinetta.
4.5. Outlaw (1981) (PC)
Islantilaisista viikinkielokuvista piti katsoa vielä Útlaginn, joka oli ”ihan kiva”, muttei toisaalta yhtään niin mukaansatempaava, kuin Hrafnin viikinkitrilogia. Veikkaan em. ohjaajan olevan oikeilla jäljillä sanoessaan, että syynä tämän leffan laimeudelle on uskottavuuden puute, jonkinlainen elokuvallinen siisteys, josta ei pysty haistelemaan tuhannen vuoden takaisia kirpeän suolaisia merituulia. Joka tapauksessa Ágúst Guðmundssonin elokuvan sanotaan olevan sisällöltään Hrafnin filmejä uskollisempi lähtökohtana olleille saagoille. Onhan tässäkin kauniita saarimaisemia ja etenkin lopussa kielekkeillä tapahtuva taistelu on näyttävä. Nyt lopetan haihattelun ja katson työpäiväni päätteeksi elokuvan. Yrittäkääpä saada unta.
