Tunge nyt ne kolikot sinne viihtymään!
Dididididididididiih!
Olette soittaneet Kuvaputken asiakaspalveluun. Jos asianne koskee Sorkkaherraa, painakaa 1. Jos asianne koskee köyhänmiehen kirjoitusvirheitä, painakaa 2. Jos asianne koskee, mitä tahansa muuta hyvientapojen vastaista sikailua, jääkää odottamaan. Puhelu yhdistyy ensimmäiselle vapaalle muurarille. Kaikki puhelumme tallenetaan Kippurahännän kasetille.
Cutterin kosto (1981)
Ystävältä lainassa ollut Cutterin kosto on yksi hänen suosikkejaan, joten hän halusi tietää minun mielipiteeni elokuvasta. Nyt kun sitä kerran on kysytty, niin kyseessä on kadotettu helmi, jossa Jeff Bridgesin esittämä venekauppias sekaantuu murhaan, ja alkaa yhdessä John Heardin silmälappupäisen vietnam-veteraanin kanssa selvittämään mysteeriä murhan takaa. Meininki on hyvin nihilististä ja etenkin Heard on veteraanin roolissa mielettömässä iskussa, enkä olisi herrasta koskaan uskonut moiseen suoritukseen. Korruptiota ja politiikkaa juoneensa sotkeva kokonaisuus on viimeiseen kuvaan asti henkeä salpaava pätkä, jonka tyyli ei ole vanhentunut tippaakaan. Lässytän tämän ympäripyöreän lätinän nyt loppuun, koska seuraavaksi on vielä ainakin yksi juttu.
Työjärjestys murhalle (1990)
Patrick MacGoohanin ohjaamassa jaksossa MacGoohan esittää jälleen kerran murhaajaa, joka poliittisen pelin vuoksi murhaa erään epäonnisen juustonsyöjän. Vittuileva Columbo alkaa selvittää tätä itsemurhaksi lavastettua murhaa, ja syö samalla murhatun miehen laadukkaat vuosikertajuustot. Jakson rakennelma on hyvin paljon niihin vanhoihin hyviin aikoihin luottavaa mysteeriä, jossa on paljon piilovittuilua, kireitä keskusteluita ja hyvää huumoria.
Pedon merkki (1981)
Kirjastohaaste tai jotain sen suuntaista vittua, koska mukana menossa on koko kansan Vesa-Matti.
Sota on helvettiä niin kuin myös Pedon merkki. Jaakko Pakkasvirran ohjaajama sodanvastainen sotaelokuva on kieltämättä komean näköinen ja hyvin roolitettu kotimainen teos. Vesku käy rähisemässä jotain muutaman kerran, ja kuulemma voitti rähinällään Jussin. Loppupuolella Matti Pellonpää kertoo asuvansa komerossa, mutta ei siitä sen enempää, koska Esko Salminen on alati kireänä, sillä natsit haluavat tehdä Suomesta osan Suursaksaa.
Minulla on tässä taas yksi jos toinenkin juttu!
Lepää rauhassa, rouva Columbo (1990)
Tästä jaksosta oli joskus yhden kaverin kanssa puhetta, että uudemmatkin sarjan jaksot saattavat sisältää jotain katselun arvoista. Mielessäni Lepää rauhassa, rouva Columbo on noussut jo miltei käsitteeksi, vaikkei jakso oikeastaan olekaan sen kummoisempi kuin normaali kunnon piilovittuilu. Juoni sikäli noudattaa vähän erilaista kaavaa, kun alussa näytetään hautajaiset, joissa Columbon rakas vaimo lasketaan viimeiselle matkalle. Takaumien kautta selviää, että eräs sadistinen sekopäänainen on päättänyt kostaa Columbolle vääryyden, joka tapahtui joskus 70-luvulla. Jakso ei noudata sarjalle tuttua tyyliä, mutta on lopussa kuitenkin perinteinen, kun popliinitakkinen sikaria tupruttava etsivämme saa vaimonsa murhaajan nalkkiin. Lopetus on omalla tapaansa yksi sarjan nerokkaimmista, vaikka se on täynnä tuttuja elementtejä.
Sitä piti vielä kertoman, että jaksossa vierailee tolkuttoman karismaattinen Ian ”Lovejoy” McShane, jonka rooli jää vähän turhan pieneksi.
Kaiken kruunaava murha (1990)
Kaiken kruunaava murha ei edusta Columbon uusien jaksojen terävintä kärkeä, mutta on sitä perinteistä kamaa, joka jaksaa arkena viihdyttää.
Jaksossa joku hammaslääkäri päättää murhata vaimonsa rakastajan, laittamalla myrkkyä tämän paikatuun hampaaseen. Columbolle tällainen kusetus ei mene läpi ja suosikki etsiväni pääseekin vittuilemaan tuttuun tapaansa.
Murha Malibussa (1990)
Useaan otteeseen, monessa paikassa sarjan huonoimmaksi jaksoksi äänestetty Murha Malibussa on kieltämättä sekava. Joku tyyppi päättää ampua romanttisia kirjoja kirjoittavan tulevan vaimonsa, mutta mikään ei ole näin selvää, kun tuo nainen oli jo kuollut ennen tätä. Juonikuvio on yhtä sekava kuin tuo kuvaus, mutta mennään tällä, koska sentään Falk on jälleen loistava Columbona. Myös loppuratkaisu on vähän erilainen kuin mihin katsojat ovat tottuneet. Joten ei nyt aivan täysin paska jakso, vaikkei sarjan parhaimmistoa olekaan.
Kolme väriä – sininen (1993)
Tässä oli tarkoitus aloittaa Kieslowskin väritrilogian perkaaminen, mutta tällä hetkellä homma on vähän jäissä, vaikka sininen onkin kaikin puolin kaunis elokuva. Juliette Binoche esittää auto-onnettomuudessa miehensä ja lapsensa menettänyttä naista, joka päättää muuttaa maalta kaupunkiin. Riipaisevaa aihetta käsitellään ajoittain surrealistisin ottein ja kuvakerronta on liki täydellistä (ehkä jonkun mielestä tekotaidetta). Myös ääniraita onnistuu olemaan sopivan melankolinen, joka tekee katselukokemuksesta kokonaisvaltaisesti haastavan, mutta palkitsevan.
Child’s Play (1988)
Kaiken maailman Columbojen ja tekotaiteiden jälkeen palataan perusasioiden äärelle. Child’s Play on tavallaan erittäin tarpeellinen uusintakatselu, koska vaimo haluaa katsoa monet sellaiset elokuvat, joista Ice Nine Kills niminen orkesteri on imenyt vaikutteita. Chucky-tappajanuken syntytarina on se hienoin osa tätä sarjaa, jossa sekopäisistä rooleistaan tunnettu Brad Dourif pääsee irrottelemaan voodoojuttujensa kanssa oikein olan takaa. Samalla käsikirjoitus on sen verran kovaa roskaa ja roolisuoritukset täysin pallinaamaisia, että tätä on tällaisen kasarakauhudiggarin pakko arvostaa vielä useammankin katselun jälkeen. Samaan suonenvetoon tuli tarpeeton tarve katsoa ne pahamaineiset jatko-osat, joista oikeastaan vain Bride of Chucky on jollain tapaa samanveroinen kuin tämä ensimmäinen osa. Näistä myöhemmin enemmän tai vähemmän.
KUVAPUTKEN ORKESTERIN LOPPUSANAT
Mä lähdin Kuvaputkeen viihtymään
Sai Tumppumies meikeläisen kiihtymään
Meni viikko ja blokitkin pieleen
Kun mut vietiin suoraan bittiavaruuteen
