Lupailin aukoa päätäni Jussi-gaalasta, mutta tokkopa tuolle tarvetta, jos nyt tajuaa koko jutun olevan samaa vitsiä, kuin Hollywood-gaalat ja muut kissanristiäiset. Mutta antaa mennä, koska huomasin sormieni jo naksuneen näppäimistöllä kuin piparitaikinaa syönyt kummeliturska muuttuvassa labyrintissa. Halusin vain sanoa, että kertoo jotakin tuon maailman sulkeutuneisuudesta, että samaan aikaan kun tässä maassa tehdään toinen toistaan upeampia dokkareita tärkeistä aiheista, menee dokumenttigenren pääpalkinto noissa kinkereissä täysin yhdentekevälle ja kaiken lisäksi sangen huonosti toteutetulle sotkulle Aatos ja Amine, koska hei, sehän ei näyttää hei, että hei lapset ei oo rasisteja ja hei, me ollaan hyviä ihmisiä hei!
Syökää lusikallinen! Paitsi että myös lapset voivat olla rasisteja (muistan kuinka järkyttynyt olin 7-vuotiaana, kun luokkalaiseni tokaisi intiaisen kaverini kuullen, ettei minun kannata mennä hänen luokseen, koska “neekereiden kotona haisee aina”) on koko asetelma, kuten ks. elokuvan kommentissani ammoin sanoin, jo hyvin liki ennakkoluuloista ja taustalla oleva asenne niin kaukana tosimaailmasta kuin olla ja voi.
Kuka tarvitsee dokumentteja, joissa kerrotaan kahden eri kulttuuritaustaisen lapsen voivan olla ystäviä? Ilmeisesti ihminen, joka ei ole muiden kulttuurien keskellä koskaan elänyt ja jonka moinen pamfletti kuulostaa yhtä poliittisesti epäkorrektilta, kuin Jos rakastat -DVD:n kommenttiraidalla kuultava toteamus etiopialaisperheen skidien katsellessa Allu Tuppuraista televisiosta: “Ja siinä ihan tavalliset suomalaiset lapset katselevat Rölliä!”
Tuo “tavallisuuden” korostus puhuu mielestäni enemmän kuin tuhat sanaa. Samalla tavalla, kuin itselleni oli 6-9-vuotiaana täysin normaalia, että ympärilläni oli vietnamilaisia, mustalaisia, somaleita, venäläisiä, arabeja ja vaikka keitä muita, uskoisi ettei ennakkoluulottoman ihmisen pitäisi tehdä erilaisista tyypeistä ympärillään niin helvetin suurta numeroa. Aatos ja Amine näyttää myös, kuinka pahamaineisessa lähiössä on terrorista huolestuneita ihmisiä ja yrittää kertoa, etteivät kaikki muslimit tapa vääräuskoisia. Katos vaan, eivät muuten tehneet näin myöskään Vuosaaren Meri-Rastilassa, jossa monta vuotta lapsuudestani vietin! Tuossakaan kaupunginosassa suurin osa meistä lapsista ei katsonut muita ihmisryhmiä pelokkaasti tai halveksien: kusipäitä ja väkivaltaisia ihmisiä oli jokaisessa väestönosassa ja suurin osa lopuista oli neutraaleja tai hyviä tyyppejä. Hirveästi maailma ei tunnu muuttuneen ainakaan sen perusteella, että Hellsingin kaupungin asunnoissa asuvan tyttöystäväni pihalla kaikenväriset ja taustaiset lapset leikkivät yhä keskenään, ja näiden vanhemmat keskustelevat siinä sivussa omiaan.
Onko tämä niin mahdottoman ihmeellistä, että siitä tehty dokumentti pitää palkita? Kummasta tämä kertoo enemmän: meistä ihmisistä yleensä, vai joukosta elitistisiä esikaupunkialueiden hipstereitä tai syrjäseutujen sisäänpäinkääntyneitä tolloja, jotka vain eivät ole eläessään joutuneet kaupunkien vuokrakasarmialueille prolejen ja köyhälistön pariin katsomaan, millaista elämä siellä on, ja joille erinäköinen tai toisesta kulttuurista tullut henkilö on joko eksoottinen kummajainen joka pitää yrittää hyväksyä tai sitten mörkö?
Nyt helpotti. Palkitsen itseni kultaisella leijonanharjalla.
14.10. Pikkutunneilla (1916) (Teatteri/DCP)
Charlie Chaplinin esittämä porvari tuodaan taksilla kotiin joko baarista tai sitten tämä on vain vetänyt hyvän jurrin salaa jossain elokuvateatterin takarivillä tai isotädin cocktail-kutsuilla. Chaplin sekoilee kämpässään, joka näyttää enemmän eläinmuseolta tai ruumishuoneelta kuin kodilta, yrittää saada savukettaan syttymään ja kompastelee perseelleen kerran jos toisenkin. Itse huumori ei jaksa naurattaa, mutta parikymmenminuuttinen lyhäri tekee nerokkaita havaintoja siitä, miten vahvassa humalatilassa oleva ihminen toimii yön viimeisillä hetkillä.
14.10. Metsäjätti (2020) (Teatteri/DCP)
Pitkästä aikaa kuvaus rehellisistä työläisistä systeemin hampaissa – ja vieläpä Solar Filmsin tuottamana! Maailmasta liian karua ja todellista kieltään puhuva Metsäjätti on välistä lähellä nostaa tunteet pintaan, katsojan samaistuessa hahmoihin ja kokiessa vitutusta näiden puolesta. Yhtään niin helppoa ei ole astuminen (roolinsa sen ärsyttävyyden puolesta hyvin vetävän) Jussi Vatasen tulkitseman nousukkaan tai tämän vaimon pitsipöksyihin, vaikka ohjaaja Ville Jankeri toteuttaakin miehen osakseen saaman halveksunnan parhaimmillaan (eräässä kapakkakohtauksessa) hyytävästi. Tähän lienee suurinpana syynä se, ettei katsoja pysty sympatiseeraamaan ylikansallisille yrityksille oman leipänsä vuoksi työskenteleviä kusipäitä, ja Vatasen tulkitsemaan lobbariin voikin suhtautua ihmisenä vasta tämän muututtua henkisesti.
Poliittinen pelaaminen on tuotu sekin kainostelematta mukaan ja kohtauksessa, jossa valtuutettu esittelee itsensä vasemmistoliittoon kuuluvaksi on samaa aatteellista voimaa, kuin ammoisina aikoina. Lopulta leffan tehosta kertoo paljon myös se, että lopputekstien alkaessa on ällikällä lyöty, jotta loppuiko se muka jo nyt. Toki mistään mestariteoksesta ei voi puhua ja esimerkiksi kusirännikiekkokohtaukset ovat myötähäpeää aiheuttavia (ja toisaalta myös loppukohtausta voi pitää palopuheena kokoomuslaisen yrittäjyyden puolesta, siinä missä osuuskuntahenkisenkin), mutta on kyseessä silti valovoimaisesti parempi filmaus, kuin Miika Nousiaisen (jonka kynälmään elokuva siis perustui) toisesta romaanista valmistettu hävytön Vadelmavenepakolainen. Myös Q&A-sessio näytöksen jälkeen oli erittäin kiinnostava.
9.10. The Suckling (1990) (PC)
Tästä ilmestyy arvostelu Laajakuvan kauhuviikolle. Siksi elokuvasta ei ole kommenttia saatavilla. Käyttääkseni ylimääräisiä merkkejä ja heittääkseni aikaani hukkaan, julistan Kuvaputken ensimmäisen yleisökilpailun alkaneeksi! Tähän artikkeliin ensimmäiseksi kommenttinsa heittänyt on saava postitse elokuvataidetta, jonka sisällöstä ei ole lupaa protestoida. Tai noh, oikeasti tämä on vain testi siitä, puhunko henkisessä pakkopaidassani tyhjille seinille vaiko en.
Antaa paukkua!
15.10. Rebels of the Neon God (1992) (PC)
Criterion Channel antoi ukaasin, että he poistavat tämän leffan lokakuun lopussa, joten hätäännyin ja annoin sen sitten muuttua osaksi elokuvatietämystäni. Neonhohtoisessa taiwanilaiskuvauksessa ei ole varsinaista juonta, vaan se kuvaa muutaman nuoren ihmisen elämää suurkaupungin sykkeessä. Näihin tarinoihin kuuluu murtoja ja varkauksia, pahoinpitelyjä, kolikkopelaamista, veden valtaamissa asunnoissa nukkumista, riisinkeittimillä ajamista ja rullaluistindiskoja.
Hahmojen elämät tuntuvat toinen toistaan ankeammilta ja näiden henkiset suhteet muihin ihmisiin pitkälti kylmiltä, vajailta, ehkäpä oman pahoinvonnin tylsistyttämiltä. Tätä rikotaan lähinnä kohtauksessa, jossa poika pyytää tyttöä halaamaan hakattua veljeään. Ihmisten elämät jatkuvat, mutta kamera suuntaa kohti taivasta ikään kuin vilkaistakseen, näkeekö tai välittääkö kukaan. Taustalla soiva jumputus sulautuu kallon läpi aivoihin.
16.10. Kaksoisisku (1991) (Teatteri/35 mm)
Kino Rexonassa meni Jean-Claude Van Dammea, joten harhauduin vapaapäivänäni sitten sinne, peräti katsomaan kolmevitosta tuplanäytöksen verran. Kaksoisisku oli näistä kahdesta se tylsempi, joskin filmi esitteli kaksi JCVD:tä, jotka eräässä kohtauksessa myös pieksivät toisiaan. Taustalle laitetaan tarinaa tarpeesta kostaa isän murhanneelle kiinalaiselle ja muuta vastaavaa shaibaa. Oikeastaan tämä oli niin geneeristä ja puuduttavaa liukuhihnatuotosta vailla elokuvallista osaamista, että sen loppuunkatselu olisi vaatinut lähes teräsmiesmäisiä voimia, jollei viimeisiin hetkiin olisi lukeutunut Van Dammen videopelimäistä taistelua Bolo Yeungin kanssa, mikä nosti osakkeita hivenen verran kohti hormia. Lopputekstien biisikin oli ihan menevä.
16.10. Double Team – kova kaksikko (1997) (Teatteri/35 mm)
Toinen kerta kun tämä pyöri Suomessa filmiltä – wuhuu! Aikamoista törkyähän Double Teamkin oli, mutta suoraan sanoen viihdyin sen parissa silti koko keston edestä. Van Damme leikkaa irti sormenjälkensä, juonesta ei saa mitää tolkkua, Dennis Rodmanin hiusten väri vaihtuu joka ainoassa kohtauksessa (suosikkini oli sateenkaari), tiikeri ajaa takaa Jean-Claudea ja kumppaneita ja lopulta Colosseum räjähtää, mutta Coca-Cola suojelee.
17.10. Nainen Eeva (1941) (Teatteri/35 mm)
Panimosuvun poika tapaa paatilla korttihuijaririnkiin kuuluvan naisen ja romanssi leimahtaa. Häkellyttävän hyvä komedia ei toiminut siksi että se olisi naurattanut, vaan koska Barbara Stanwyckin hahmon ja hänen kätyreidensä juonia oli aidosti mielenkiintoista seurata.
Kerronta on parhaimmillaan utuista, enkä ollut pitkään toviin laittamassa seteliä likoon sen puolesta, oliko hevosratsastuksesta alkanut jakso totta vai kertomaa. Vaikka katsoja onkin siis hyvin varma että pari lopussa saa toisensa, jaksoi leffaa katsoa keskittyneenä sen vuoksi, ettei käsikirjoitus muilta osin ollut ennalta-arvattava.
Mutkattoman viihde-elokuvan ehkä mielenkiintoisin puoli on kuitenkin se, miten krouvisti James Cameron on Preston Sturgesin ohjausta Titaniciinsa kääntänyt: Charles Coburnin hahmo, joka toimii Henry Fondan henkivartijana, on ulkonäköä ja käytöstä myöten kuin ilmetty David Warnerin tulkitsema Titanicin Lovejoy, huijarista ja porvarista koostuva pariskunta nousee laivan keulaan kaulailemaan ja muutama otos laidan yli on kuin suoraan Cameronin eepoksesta. Kiitos vielä hauskasti animoiduille alkuteksteille.
17.10. Van Helsing (2004) (DVD)
Minä Kontti-kirppiksellä: “Heh heh… Tämä on kiehtonut mieltä jo pitkään… Noo… Ehkä tämä on vähän samanlainen sairas virhe, kuin ne Sinkkuelämää-elokuvat…”
Minä illalla elokuvan ääressä sen pyörittyä noin viisi minuuttia: “Voi vittu mitä paskaa! Vittu tää oli virhe! Pahempi virhe kuin uskoin! Ei jumalauta! Täähän on kuin videopeliä katsois! Musta tuntuu etten mä pysty tähän! Pitäsköhän tää vaan laittaa pois?”
Tyttöystäväni kommentti vähän tästä eteenpäin, kameran panoroidessa naispääosanesittäjän ahteria: “Siinä oli sitten perse.”
Minä yksin sohvalla hiljaisessa talossa kaksi tuntia myöhemmin:
18.10. Vain enkeleillä on siivet (1939) (PC)
Criterion Channel ilmoitti myös, että tämä pitkään katselulistallani ollut Howard Hawks -elokuva (jota työkaverini kommentoi: “Siinä vasta oli äijäilyä!”) poistettaisiin myös marraskuuhun mennessä, joten jouduin sitten katsomaan myös sen, vaikka kauhua olisi sairastavan mielen tehnyt mieli. Voinenkin nyt sanoa lopullisesti, etteivät nämä suuret 1930-40-luvun amerikkaliasohjaajat ole minun juttuni. Leffa tuntui vain junnaavan ja junnaavan, ärsyttävien henkilöiden uhotessa ja laukoessa toisilleen, ja aina välilä nähtiin lentsikkaa pujottelemassa taivaalla. Kestoa oli kaksi tuntia jossain kohdin mielenkiinto herpaantui täysin. Linnun osuminen ohjaamon tuulilasiin toi etäisesti mieleen Indiana Jonesin & Tuomion temppelin. Nimi ainakin oli yksi itseeni iskevimmistä seitsemännen taiteen saralla.
19.10. Ihmissusi Lontoossa (1981) (DVD)
Ihmissusi Lontoossa on elokuva, joka on katsottava aina säännöllisin väliajoin: ei siksi että se olisi kauhukomedian mestariteos tai niin pirullisen vaikuttava, vaan ihan vain koska elokuvan parissa viihtyy sen puutteista huolimatta tolkuttoman hyvin.
Kaksi jenkkipoikaa vaeltelee Brittein nummilla, saa Teurastettu lammas -majatalossa kolkon varoituksen pysyä tiellä ja vältellä täysikuuta sekä joutuu ihmissuden hyökkäyksen kohteeksi.
Alkujaksoon on saatu mitä mainioin tunne siitä, että nyt ollaan todella sateisella ja synkällä säällä liikenteessä. Valoisa pubi onnistutaan esittämään liki samanlaisena, millaiseksi lapsena koin tätini talon, jolle jouduin tarpomaan jokusen askeleen pimeältä mökkityömaaltamme. Osio suurkaupungissa on puolestaan klaustrofobinen, asettaessaan raivohullun ihmispedon tiheään asutettuun keskukseen, puhumatta tietenkään painajaisjaksoista (erikseen täytyy mainita ovikelloa soittavat natsihirviöt), joissa on aitoa unenomaisuutta mukana.
Tästä huolimatta koko leffa on enemmän parodiaa, eikä kauhuakseli pyöri komedian omaa nopeammin, vaikka nuorempana filmi hieman jännittävä olikin. Myös lykantroopin toteutuksen yksinkertaisuuden pystyy nyt huomaamaan paremmin, eikä se enää tuntunut yhtä uskottavalta kuin skidinä. Silti on nostettava hattua sille, miten yksinkertaisilla asioilla illuusio sudeksi muuttumisesta on luotu, kuin myös ylipäänsä koko tuotantoprosessille, joka on päätä huimaava olosuhteet huomioon ottaen. Jos Painajainen Elm Streetillä 4 oli Renny Harlinin paras filkka, Ihmissusi Lontoossa kukittaa samasta puolestaan John Landisia. Soundtrack on huippuluokkaa, erityisesti Bad Moon Risingia on tullut kuunneltua jo vuodet jos toisetkin.
20.10. Bates Motel (1987) (PC)
Tämä olisikin muuten pitänyt katsoa jo ennen Psyko IV:ää. Toteutumattoman tv-sarjan pilotissa Norman Bates on kuollut ja saatanan ärsyttävä pallinaama raahaa tämän tuhkia motellille, jota alkaa kunnostaa pikaruokaketjun mainostipuksi palkatun misun kanssa. Mitään syytä olemassa ololle ei ole, minkä myös tuottajat huomasivat, joskin liikaa aspartaamia kulutettuaan päättivät uudella vuosituhannella joka että toteuttaa sarjan. Anthony Perkins ei onneksi tähän saastaan lähtenyt mukaan. Loppukohtaus pääkallonaamaisen “äidin” hortoillessa lihaveitsi kädessä portaikossa voisi olla hyytävä, ellei sitäkin olisi pilattu huonolla ohjauksella ja tv-sarjakerrontaan istuvalla “tarinaa jatketaan seuraavassa jaksossa” -käsikirjoittamisella.
Toisin sanoen Sinulta, parahin lukijani, ei kysytä haluatko nähdä mitä ostin vai et. Laitan ne tähän joka että, koska kuinka muuten pitäisimme Tiibetiläisen kuolleiden kirjan mainitseman hamstrausvillityksemmä käynnissä, kuin brassailemalla hankinnoistamme.
Koska Boris vie britit pois EU:sta, tein halloween-kampanjan innoittamana tilauksen Arrow Filmsille:
Hinta on, hih hih hih, salaisuus. Ostin myös kasan Shin’ya Tsukamoton leffoja ja kaikkea muuta kivaa jokin aika sitten, mutta nämä ovat maksumuurin takana, joten en voi kertoa niistä teille enempää tässä.
Voikaa paksusti,
Isäntä
