Sisälmykset:

1. Pääkirjoitus tai jokusellainen..
2. Kuvaputken syntymäpäiväkutsut
3. Tumpun Kotiteatteri
4. Suoratoistosaatana
5. Minun täytyy palauttaa levyjä
6. Maailman ympäri 30 päivässä
7. Aasiaan markkinoilla
8. Kauhun riivaamat
9. Sienen muotoisen pilven alla
10. Marttakerho kokoontuu
11. Pimeyden tango: Törhötön
12. Tumpun Peliluola: Kauhua etsimässä
13. Kuvaputken virallinen soittolista
14. Sarjakuva: Kuviskerho sikailee

PÄÄKIRJOITUS TAI JOKU SELLAINEN…

Vuonna 2006 liityin Leffatykki.com -nimiselle sivustolle. Tämän jälkeen löysin listauksiin perustuvan Listal.com -sivuston, jonka toimivuus aiheutti heti alkuajoista asti päänvaivaa. Leffatykki muuttui myös aikojen saatossa liian kaupalliseksi, joten osa ”tykin” porukasta päätti perustaa Laajakuvan, sivuston, jonka idea oli kirjoittaa harrastelijoilta harrastelijoille. Miten tämä kaikki liittyy Kuvaputkeen? Minäpä kerron seuraavaksi, tällä omalla kapulamaisella kielelläni. Kuvaputki perustettiin alun perin vitsinä, koska Suomen elokuvajournalismi on puutostilassa. Kaiken maailman Filminurkat, Viihteen Olohuoneet ja Episodit voi niputtaa samaan kastiin, vaikka en tässä halua kenenkään taitoja alkaa ivata, sillä en itsekään ole mikään kirjoittamisen maisteri.

Yhtäkaikki, Kuvaputki on olemassa ja sen maskottina on jo kolmen vuoden ajan toiminut Iljettävä Mies. Alkujaan sivun idea oli koota kahden kauhukakaran, minun ja Kurkkuharjan, elokuvapäiväkirjat yhteen sivustoon. Ikään kuin Listal.com, mutta ilman kaikkea turhaa.

Nyt sivusto on kääntänyt uuden lehden ja edennyt erikoisempaan suuntaan tarjoten liki viihteen kaikki olomuodot. Ironista tästä kaikesta tekee se, että aikanaan yhdessä Kuvaputken toisen puoliskon kanssa halveksuimme sivustoja, jotka niputtavat yhteen kaiken viihteen ja taiteen väliltä.

Nautinnollisia lukuhetkiä kuitenkin kaikille lukijoille. Pidetään Kuvaputki hengissä, ja juhlitaan sen kolmivuotista taivalta pandemiasta ja sodasta huolimatta. Muistakaa pysyä terveinä!

Tumppi

Kuvaputki kokeilee tosiaan tästä kolmivuotispäivästään hamaan tulevaisuuteen uutta formaattia, joka on kerran kuukaudessa ilmestyvä lehti. Pyritään julkaisemaan seuraava numero vappuna, mutta koska olemme kaikkea muuta kuin rautaisia ammattilaisia, eli perheellisiä ja tätä hommaa töiden sekä opiskeluiden kaltaisten harrastusten ohella pelkästään omaksi huviksemme tekeviä puupäitä, mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Rahoja ei saa takaisin, koska tämä kärsimysnäytelmä on kaikille ilmainen.

Kuvaputkella ei ole päätoimittajaa, linjaa, laatukriteereitä eikä sotasensuuria. Olemme demokraattinen diktatuuri, koska kaikilla kirjoittajilla on tasa-arvoiset yksinvaltiaan oikeudet. Jokainen vastaa omasta oikoluvustaan ja laukomisistaan itse, eivätkä yhden kirjoittajan sanomiset edusta lehden yleistä linjaa, joka kylläkin on jo lähtökohtaisesti hyviä tapoja loukkaava, epäsovinnainen, mielenterveyttä vahingoittava ja anarkistinen. Kiero huumorintaju on julkaisun parissa suotavaa olla olemassa, sillä joku pahoittaa aivan varmasti vielä mielensä. Kuvaputki ei pyydä anteeksi tai lupaa tarjota kaakaoita.

Mukavia lukuhetkiä lehtemme parissa!

Koronakaranteenista,

Kurkkuharja

Kuvaputken syntymäpäiväkutsut: Ihmissusi Pariisissa (1997)

John Landisin kauhukomediaklassikon Ihmissusi Lontoossa niin kutsuttu jatko-osa viettää tänä vuonna 25-vuotispäiviään. Vaikka harva tuskin enää muistaa tämän monikansallisen jenkki-euro-tuotannon olemassaoloa, itselleni tuli vimmainen tarve verestää näitä television yläasteikäisen mieleen ampuneita kuvia, jotka kaiken kaikkiaan ovat haalistuneet harvinaisen hatariksi. Sen verran pystyin jo etukäteen päättelemään, että mistään mestariteoksesta ei missään nimessä olisi kysymys, mutta onko Anthony Wallerin (niin jaa kenen?) ohjaama huhuilu nykymittarilla jotain Anakondan tapaista, naurun kyyneleet silmiin tuovaa camp-sirkusta vaiko ihan vain ja ainoastaan silkkaa sutta?

Kolme jenkkipoikaa saapuu junalla Seinen helmeen, tavaten Eiffel-tornissa Julie Delpyn esittämän itsemurha-aikeissa olevan naisen, jonka viimeisen hypyn pääpallinaama estää pomppaamalla perään… benjiköyden kera. Tästä päästään parin mutkan kautta strobobileisiin, joista ihmissuden kirous jatkaa leviämistään kuin COVID-19 konsanaan.

Leffassa voisi olla jonkinlaista potentiaalia, ainakin teoreettisella tasolla. Pariisista on valikoitunut kiehtovia turistilokaatioita metallitornista kirkkoihin, kahviloihin ja toreihin, unohtamatta myöskään hautausmaata, jossa Jim Morrisonin viimeinen leposija on valikoitua kutusumpuksi. Vihreiden pensaiden koristaman metropolin öiset kadut on tallennettu tunnelman kera ja kohtaukset lukitussa, välkkyvien valojen pommittamassa kellarissa, maan alle jumiin jääneessä metrossa ja tunneliverkostossa ovat omalla tavallaan klaustrofobisia. Kalkkunasplatteriin olisi aineksia, jo mainitun hautarauhan rikkomisen ohella limboon jääneiden raadeltujen kaverien niistäessä ulos silmämuniaan tai kurkistaessa ravintolapöydässä hopeakuvun alta. Myös juoni ihmissusiseerumeineen on kuin suoraan C-luokan filippiiniläistuotannosta.

Ongelma on se, ettei tekijöillä ole ollut mitään käsitystä mausta, niin sisäisestä kuin ulkoisestakaan. Anteeksiantamaton huumori riivaa Ihmissutta Pariisissa alusta loppuun saakka, enkä puhu nyt siitä, ettei minua vain henkilökohtaisesti sattunut naurattamaan: kortsujen popsimiset ja munasillaan pusikosta pomppimiset kun ovat sitä samaa tasoa, mille teini-ikäisten poikien massat tykkäävät hihittää niiden ala-arvoisimpien jenkkihenkisten komedioiden parissa (heitä on muistettu myös Delpyn paljaalla rintamuksella). Paska komiikantaju onkin omiaan herättämään katsojan munille suuntaamallaan fudauksella todellisuuteen aina silloin, kun tämä alkaa antaa filmille jotakin anteeksi.

Anteeksipyydeltävää onkin visuaalisesti sitten paljon. Elokuva on näes toteutettu suurimmalti osin CGI:llä, joka tuskin on näyttänyt tämän paremmalta edes ilmestymisvuonnaan. Parempia susia on todennäköisesti esiintynyt oman aikansa Pleikkari-peleissä ja paitsi että näiden örrimörrien katselu saa vaivaantuneeksi, vie huono toteutus kauhukohtauksilta kaiken tehon, saaden ne perverssillä tavalla tuntumaan varsinaisiksi vitseiksi tarkoitettuja skenejä huvittavammilta. Zombien praktikaalimaskeeraus sen sijaan on melko onnistunutta ja pistää ajattelemaan, että vaikkei leffasta miksikään mestariteokseksi olisi ollut, silti sen toteuttaminen vanhanmallisena käsityönä olisi voinut taata lopputuloksesta melko viihdyttävänkin paketin. Näine hyvineen vammahuumoriin nojaava lopputulos on lähinnä oman aikansa nuorisoviihdettä termin pahemmassa merkityksessä.

Kurkkuharja

Niin paljon on aihetta lauluun:

13.2. David Naughton 71 v, Bo Svensson 81 v

The Tiger: An Old Hunter’s Tale (2015) [BD]

The Tiger on eeppisellä pituudella höystetty seikkailuelokuva, jossa metsästetään Korean vuoristossa lymyilevää yksisilmäistä ja valtavaa tiikeriä. Tässä historiallisessa elokuvassa Oldboysta tuttu Choi Min-sik esittää eläköitynyttä tiikerinmetsästäjää, jonka poika haluaa olla vähintään isänsä veroinen metsienmies. Luontoa ylistävä kuvaus, sotaa kritisoiva kerronta ja suhteellisen laadukas CGI kätkevät sisäänsä upean elokuvan. Tarina onnistuu tutkimaan ihmisen suhdetta luontoon ja sitä, kuinka kauaksi siitä olemme vieraantuneet. Upeat maisemakuvat pääsevät hyvin oikeuksiinsa Eurekan Blu-rayn ansiosta. Tätä voinee suositella kaikille, jotka nauttivat komeista maisemista ja kriittisemmästä elokuvasta, joka silti samaan aikaan säilyttää viihdearvonsa.

Takaa-ajajat (1998) [DVD]

Aina yhtä kiukkuinen ja takakireä Tommy Lee Jones palaa Takaa-ajettu -elokuvasta tuttuun takaa-ajajan rooliinsa. Tällä kertaa hän jahtaa Wesley Snipesin “pikkunilkkiä”, joka väittää olevansa syytön. Mukana menossa on Robert Downey Jr., joka näyttää olevan enemmän kokkeleissa kuin roolihahmossaan. Toimintaa on makuuni liian vähän ja yli kahden tunnin kesto tuntuu lähinnä pitkäksi venyvältä juonettomalta jonninjoutavalta puurolta. Itse DVD (jonka poimin taannoin kierrätyskeskuksen laarista) on vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen ihan kelvollinen. Harmillisesti elokuvasta ei voine sanoa samaa.

Mad Monkey Kung Fu (1979) [DVD]

Joskus on ihan hyvä palata näiden perusasioiden äärelle, kun kaivoin hyllyn perukoilta Shaw Brothersien R3-alueen DVD:n katseluun. Vanhan plokin ja roskaviikkojen muistoa kunnioittaen, Mad Monkey Kung Fu on sitä tyypillistä komean näköistä treenaamista, jossa talonpoika opettelee kung fun salaisuudet. Leffalla tosin mammuttimainen kesto, joka aika ajoin syö sen kiinnostavuutta. Silti visuaalinen ilme on sen verran kaunis, ettei juonen ohuutta tai pituutta jaksa sen enempää moittia. Elokuvaa voinee suositella kaikille genren ystäville.

Hyvä ja uskollinen palvelija (1987) [DVD]

Hyvä ja uskollinen palvelija on se aito ja alkuperäinen Hachiko. Elokuva perustuu tositapahtumiin, joissa Akita-rotuinen koira vielä omistajansa kuolemankin jälkeen saapui yhdeksän vuoden ajan odottamaan isäntäänsä juna-asemalle joka päivä. Surullinen tarina on hienosti tehty japanilainen draamaelokuva, joka saa kyynisemmänkin katsojan liikuttumaan. Lojaaliutta käsitellään varsin tunteikkaasti ja Tetsuji Hayashin tunnelmaan sopivat musiikit vahvista kokonaisuuden.

Myös tarinan länsimaalainen versio, jossa harmaakarismaattinen Richard Gere esittää nimikkokoiran omistajaa onnistuu olemaan miltei tasavahva elokuva tämän rinnalla. Allekirjoittaneen mielestä näitä on lähes mahdotonta laittaa paremmuusjärjestykseen. Kumman tahansa elokuvan päätätkin katsoa, tunne on silti sama eli surullinen.

Ebola Syndrome (1996) [DVD]

Huonosti käyttäytyvä Anthony Wong nussii alussa esimiehensä Shing Fui-Onin (tuttavallisemmin Hapannaaman) vaimoa. Kiukkuinen Hapannaama käskee vaimonsa kusemaan Wongin päälle, joka tästä vittuuntuneena päättää tappaa kaikkia ja paeta Etelä-Afrikkaan. Uudessa kotimaassaan Wong raiskaa ebolaa sairastavan naisen, ja alkaa itse kantaa oireettomana tautia.

Kuten tästä kursailemattomasta pohjustuksesta voinee jo päätellä, Ebola Syndrome ei noudata hyvää makua. Se on toki täysin absurdi törkykomedia, jota korostaa överiksi yltyvä näyttely ja alati rivommat vitsit. Ohjaaja Herman Yau shokeeraa katsojia myös tarpeettoman raaoilla tehosteilla ja muun mukavan ohella.

Loppuhuipennuksessa Wong juoksee pitkin Hongkongin katuja huutaen ebolaa ja sylkien vastaantulijoiden päälle. En voi muuta kuin väittää tämän olevan sairasta, mutta en voi myöskään väittää, ettenkö olisi nauranut kovaan ääneen tälle kaikelle.

Loppusanat: Elokuvahan on olemassa vain Kiinan tiukentuneen elokuvapolitiikan vuoksi, ja se on avoin keskisormen näyttö siihen suuntaan. Älkää ottako tätä elokuvaa vakavasti, mutta ottakaa vakavasti kommenttini siitä.

Yksi juttu vielä: Omistamani R1-DVD oli kaikesta huolimatta aluevapaa. Osa kohtauksista täytyi katsoa lisämateriaaleista, koska ne oli leikattu filmiltä pois. Kuuleman mukaan Yau itsekään ei enää tiedä, mikä on elokuvan viimeisin versio.

Blue Spring (2001) [BD]

Käytiin toimituksen kanssa Pienessä leffakaupassa, josta ostin siis läjän uutta katseltavaa. Sen enempää tietämättä Blue Springista, se tarttui mukaan kuin Ebola Zairesta. Parinkymmenen vuodentakaisessa japanilaisessa kouludraamassa käsitellään jengihierarkiaa ja rappiota. Elokuva ei oikeastaan sisällä mitään erityistä, mutta se on silti jotenkin pirun siisti. Eräässä vessakohtauksessa paskaa on kirjaimellisesti kädessä ja kusta vaatteilla. Iljettävyyksiin elokuva ei tuon enempää vajoa, mutta merkittävänä osana jengin toimintaa on harrastaa eräänlaista taputuskilpailua koulun katolla. Musiikkivalinnat ovat mainiot. Ei muuta sanottavaa.

Oldboy (2003) [DVD]

Essential watch!

Park Chan-wookin (yli)arvostetuin teos Oldboy on kierolla tapaa hauska, koskettava, jännittävä ja toiminnan täytteinen sekoitus taide-elokuvaa. 15 vuoksi “ilman mitään syytä” huoneeseen lukittu Choi Min-sikin esittämä Dae-su Oh pääsee vapaaksi ja vannoo kostavansa vangitsijoilleen. Alkaa päätä huimaava matka kohti tuntematonta, josta erityisesti yksi toimintakohtaus jää pysyvästi katsojan mieleen. Väkivalta kuvataan korealaiseen tapaan kursailemattomasti, vaikka suurin osa pahasta tapahtuu kameran ulkopuolella. Sen enempää kertomatta juonesta tai mistään muustakaan – tämä elokuva kannattaa katsoa tarkkaan.

Tumppi

Inheritance (2020) [Netflix]

Patrick Warburtonin esittämä patriarkka kuolee ja jättää Lily Collinsin esittämälle tyttärelle perinnöksi maakellariin lukitun Simon Peggin. Tällä yllättävän kutkuttavalla juonella Inheritance saadaan pidettyä mukavana trillerinä, josta oltaisiin erityisen ylpeitä Saksa-Itävalta-akselilla. Kokonaisuutta kuitenkin vaivaa ennalta arvattavuus, joka voinee nakertaa kokeneemman katsojan innostusta etenkin loppumetreillä. Kaiken kaikkiaan kyseessä on vioistaan huolimatta ihan kelvollinen jännäri, jossa Pegg tekee poikkeuksellisen roolisuorituksen.

Joka miekkaan tarttuu (2019) [Netflix]

Luis Tosar on lähihoitaja, jonka hoivakotiin tuodaan vanhuudensairas huumelordi. Tosar tajuaa miltei heti, että kyseinen rikollinen on vastuussa hänen edesmenneen veljensä addiktiosta ja päättää tämän takia kostaa. Parhaimmin [Rec]-elokuvistaan tunnettu Paco Plaza on ohjannut elokuvan, jonka teemat ovat synkkiä ja kantaa ottavia. Koston hinta pohtiva käsikirjoitus on omiaan pitämään mielenkiinnon yllä. Myöskin roolisuoritukset osuvat nappiin ja Joka miekkaan tarttuu on taattua eurooppalaista rikoselokuvaa, jonka viimeiset kuvat ovat sydäntä särkevän lamauttavat.

Texas Chainsaw Massacre (2022) [Netflix]

Ikävä kyllä tällainenkin elokuva on nyt tullut Netflixin suoratoistohelvettiin. Mitään järkevää syytä uudelleen lämmitellä Leatherfacen moottorisahaa ei ole. Joku on vain keksinyt, että vedetään pienet fyrkat tälläkin nyt sitten pois ja niin edelleen. Itse elokuva sen verran karkea eikä mitenkään hyvällä tapaa.

Juoni käynnistyy, kun joukko idealisteja matkaa pitämään jotain tapahtumaa Texasin Harlowiin. He eivät vain tule ottaneeksi huomioon, että aavekaupungissa asuu edelleen jälkeenjäänyt Leatherface äitinsä kanssa. Tämä juoni nivotaan niin heikosti kasaan, että elokuvan ainoaksi tarkoitukseksi jää silmitön splattaaminen, joka sekään ei enää paatuneempaa katsojaa jaksa inhottaa tai saati innostaa. Ehkä ikävimpänä seikkana juoneen tuodaan moderneista Halloween-elokuvista apinoitu konsepti, jossa ensimmäisen osan uhri/selviytyjä palaa kostamaan nahkanaamalle kaikki nämä vuodet.

Pyydän nyt vilpittömästi, että tämän elokuvasarjan kaikki lukuisat jatko-osat, remaket ja rebootit voisi haudata.

No Exit (2022) [Disney+]

Joku nuori nainen pakenee katkaisuhoidosta, koska hänen äitinsä on viety äkilliseen aivoleikkaukseen. Lumimyrsky estää kuitenkin naisen matkan ja hän jää jumiin johonkin leirintäalueen mökkiin, jossa pihalla on paketti auto, jonka sisällä on kidnapattu tyttö. Epäilyksen verho vedetään esiin, kun mökissä on sekalainen joukko ihmisiä, joiden kanssa tietysti ensin pitää pelata paskahousua, jotta bluffaajat saadaan paljastettua. Suhteellisen hyvistä lähtökohdistaan huolimatta No Exit jättää kirjaimellisesti kylmäksi. Kaiken kaikkiaan suhteellisen ennalta arvattavasti etenevä juoni on kuitenkin hyvien roolisuoritustensa ansiosta kertakäyttöisen onnistunutta viihdettä.

Fresh (2022) [Disney+]

Jälleen kerran joku nuori nainen ihastuu väärään tyyppiin ja lähtee tämän kanssa viettämään mökkiviikonloppua. Mökille ei edes päästä, kun kundi päättää lukita deittinsä syrjässä sijaitsevan asuntonsa kellariin. Fresh on toisaalta hyvin ennalta arvattava kauhuelokuva, jota on maustettu hyvällä huumorilla sekä soundtrackilla. Ennalta arvattavuus ei kuitenkaan koidu sen surmaksi, koska itse narratiivi on hyvin otteessaan pitävä ja omaperäinen. Näyttelijät tekevät takuuvaramaa duunia rooleissaan, vaikka loppuhuipennus komediapiirteistään huolimatta ampuu isolla kädellä yli. Kaiken kaikkiaan kyseessä on elokuva, jonka kiero huumori jaksaa ilahduttaa ja kokonaisuus tarjoileekin aimoannoksen kulinarismia, josta Issei Sagawa kuin myös Armin Meiwes voisivat olla ylpeitä.

Tumppi

Phantom Thread (2017) [BD]

Daniel Day-Lewis esittää tässä jäähyväiselokuvassaan Reynolds Woodcockia, suorasanaista ja autistista, pukusuunnittelijaa. Paul Thomas Andersonin ohjaama Phantom Thread on hidastempoinen pukudraama, joka on täynnä näyttäviä asusteita ja ärsyttävän elitististä tyyliä. Day-Lewisin takakireä Woodcock on loistava hahmo, jonka sanat ovat kuin myrkkyä kuulijoilleen, mutta samaan aikaan niissä on totuuden siemen. Yli kahden tunnin kesto ei tunnu lainkaan liioitellulta tässä tapauksessa, ja elokuvan jaksaa katsoa mielenkiinnolla aina viimeiseen neulontaan asti.

Phantom Thread voitti parhaan puvustuksen Oscarin, jonka vuoksi se on osa allekirjoittaneen Helmet-haastetta.

The Florida Project (2017) [BD]

Mitään sen suurempia odottamatta, The Florida Project, onnistui olemaan yksi koskettavimpia filmejä, joita olen toviin katsonut. Kuusivuotias Moonie asuu yhdessä narkkariäitinsä kanssa Disney Worldin kupeessa sijaitsevassa motellissa. Disneyn taika on kuitenkin kaukana motellielämästä, joka koostuu lapsen silmin lähinnä loputtomista päivistä hauskanpitoa ja ilkivaltaa. Äitiä ei kiinnosta lainkaan, ja Moonie on alati heitteillä. Sympaattisen sivuroolin motellin kireänä managerina tekee loistava Willem Dafoe.

Päätän tämän jaarittelun sanomalla ja toistamalla itseäni, että elokuvan loppukohtaus on koskettava.

Le Mans 66 – Täydellä teholla (2019) [BD]

Mitään autourheilusta tai ylipäätään autoista tietämättä. Le Mans 66 kertoo Christian Balen esittämästä kusipäisestä automekaanikosta ja -kuljettajasta, joka saa tarjouksen osallistua maailman kuuluun Le Mansin 24 tunnin ajoon. Tavoitteena on olla parempi kuin Ferrari ja nostaa Ford tämän kuninkuusajon ykkössijalle. Leffalla ei kuitenkaan ole yhtään syytä kestää yli kahta ja puolta tuntia, vaikka siinä vauhdinhuumaa ja näyttäviä maisemia onkin.

Elokuvan katselu oli myös osa kauan sitten haudattua IMDb-projektia, jossa tarkoituksena on katsoa kaikki kyseisen sivuston top 250 listan filmit.

Irreversible – syntiset (2002) [BD]

Gaspar Noén kostoelokuva alkaa kohtauksella, jossa Vincet Cassel etsii Lapamatoa rektumista. Käänteisessä järjestyksessä etenevä Irreversible on alkuun hyperaktiivinen, täysin mielipuolisesti kameraa heilutellen kuvattu adrenaliinitykitys, joka puolenvälin jälkeen (lue: raiskauskohtauksen jälkeen) tasaantuu ja muuttuu vahvaksi dialogipainotteiseksi draamaelokuvaksi. Elokuvan voima piileekin sen käänteisessä kerronnassa, joka antaa katsojalle pala palalta enemmän ymmärrystä tapahtumien kulkuun.

Night Visionsin julkaisema Blu-ray sisältää myös oikeinpäin kerrotun version tarinasta, josta seuraavaksi lisää. Tämä versio ei oikeastaan tuo juuri mitään uutta, ja mielestäni se on pelkkää turhaa uudelleen lämmittelyä. Toki sen voi nähdä tehostavan avainkohtauksia eri tavalla, kuten esimerkiksi pitkän raiskauskohtauksen pystyy näkemään toisessa valossa, kun tietää raiskattavan jo tässä vaiheessa olevan raskaana. Loppukohtaus (eli alkukohtaus) on kaikesta huolimatta tehokas.

Arvaa kuka tulee päivälliselle (1967) [BD]

Muistellaanpa hetki Sidney Poitieria (1927-2022).

Arvaa kuka tulee päivälliselle on amerikkalaisen suvaitsemattomuuden kustannuksella vitsaileva komedia, joka ei ainakaan allekirjoittanutta naurattanut. Poitier esittää menestyvää lääkäriä, joka haluaa mennä naimisiin valkoisen naisen kanssa. Naisen vanhemmat ovat pitäneet itseään suvaitsevaisina, mutta tajuavat Poitierin tullessa päivälliselle, ettei asia ole niin yksinkertainen. Elokuva on itselleni vain pelkkää turhaa dialogia ja pönötystä, vaikka voin jollain tapaa ymmärtää sen paikan klassikoiden joukossa. Tällaisen suomalaisen keskivertokansalaisen näkökulmasta elokuvan sanoma jää kuitenkin etäiseksi.

Karalahti (2021) [DVD]

Osana Helmet-elokuvahaastetta.

Poimin tämän dokumentin kirjaston työntekijän suosituksesta, koska Suomi on jääkiekkomaa. Karalahti on dokumenttina varsin sensaatiohakuinen ja nimikkohenkilöönsä villaisesti pureutuva kokonaisuus. Kaikki alkaa, kun nuori Jere Karalahti haluaa pelata jääkiekkoa, mutta sekaantuu Tapulikaupungissa vääriin porukoihin, huumeisiin ja alkoholiin. Puhuvat päät kertovat, kuinka Karalahti on aina ollut haastava persoona, jolle kaikki töppäilyt annetaan anteeksi, koska hänessä on jotain selittämätöntä vetovoimaa. Solar Filmsin tuottama dokumentti kestää miltei kaksi tuntia ja se käsittelee nimikkohenkilönsä uran ylä- ja alamäet. Haastateltavien kirjavassa joukossa on möllimäisiä lapsuudenystäviä, Jari Aarnio, jääkiekkomaailman vaikuttajia, Karalahden sukulaisia ja aivan yhtäkkiä myös pulisonkisankari Veijo Hietala.

Dokumenttia tuskin voinee suositella sellaisille, joita lätkä ei kiinnosta, vaikka Karalahden tarina toisaalta on myös sen verran julma, että myös hyvistä henkilökuvista kiinnostuneet voivat siitä jotain saada irti.

Boss Level (2020) [BD]

Frank Grillo esittää jotain mölliä, jonka jokainen päivä on kuin murmelilla. Ensiksi joku tyyppi yrittää tappaa hänet machetella, sitten helikopterista ammutaan minigunilla ja lopulta selviää, että koko homma on kuin jotain videopeliä. Eli toisin sanoen, jos kuolee joutuu aloittamaan alusta. Boss Level sisältää ihan kekseliään idean, josta otetaan jopa tarvittavan paljon irti. Huumori on ihan toimivaa ja toiminta mutkattoman viihdyttävää. Ikävä kyllä sikaria jokaisessa kohtauksessa poltteleva Mel Gibson ei kuitenkaan saa tarpeeksi psykopaattista vaihdetta päälle. Juonen syventäminen tuntuu myös hiukan turhalta, koska tässä on kyse melko pelkistetystä viihdepläjäyksestä. Takavuosien kovin potkumuija, Michelle Yeoh, tekee täysin turhan ja mitään sanomattoman roolin. Siinä kaikki tältä erää.

Henry Lee Lucas – sarjamurhaaja (1986) [BD]

Night Visionsin julkaisema Henry Lee Lucas – sarjamurhaaja on edelleen hemmetin hieno elokuva. John McNaughton ohjaa miltei dokumentaarisella otteella tämän elokuvan. Muistan joskus menneinä vuosina McNaughtonin sanoneen, että hänelle annettiin rahaa kauhuelokuvaa varten, ja idea syntyi artikkelista, jossa puhuttiin Henry Lee Lucasin hirmuteoista. Ohjaajan mukaan hän ei ollut koskaan lukenut mitään niin kauheaa, ja siitä se idea sitten lähti. Elokuvan nimikkoroolin vetää varsin kylmäävästi Michael Rooker ja hänelle hyvää tukea antaa sekopäisemmän rikoskumppanin, Ottis Toolen, roolissa kotonaan oleva, Tom Towles.

Suhteellisen löyhästi hahmojensa todelliseen historiaan perustuva elokuva on kuitenkin poikkeuksellinen kuvaus sarjamurhaajan silmin, joka jättää katsojallaan varsin inhottavan ja nihilistisen fiiliksen.

Henry II: Portrait of a Serial Killer (1996) [BD]

Jatko-osassa Rooker on korvattu jollain pöhöttyneellä tyypillä, kun Lucas alkaa hanttihommiin jossain teollisuusalueella ja siinä samalla tekee tuhopolttoja vakuutuspetosten toivossa. Henryn jatko-osa ei enää tavoita ensimmäisen osan dokumentaarista nihilismiä, mutta on silti ihan kelvollinen rikoselokuva, jonka roolisuoritukset eivät enimmässä määrin ärsytä. Mitään kovin järkevää syytä elokuvan olemassa ololle ei ole, mutta näin kertaalleen katsottuna se on ihan ok.

Strigoi – Karpaattien vampyyrit (2009) [DVD]

Strigoi – Karpaattien vampyyrit on brittiläinen elokuva, joka sijoittuu nykyajan ränsistyneeseen romanialaiseen kylään. Alussa kyläläiset järjestävät oman tuomioistuimen, jossa kaksi syyttömyyttään vannovaa tapetaan. Myöhemmin joku lekuriopiskelija palaa takaisin Italian matkaltaan ja alkaa ihmetellä, miksi paikallisen ruokakaupan takahuoneessa vartioidaan kuollutta ruumista.

Komedian elkein etenevä filmi on kuiva ja kaipasi verevämpää huumoria. Silti jollain tapaa aiheeseensa jopa kiehtovasti pureutuva leffa ei mässäile vampyyrimytologialla, vaikka miljöönä on Draculan kotimaa. Verkkaisesti etenevä juoni on kuitenkin haukotuttavaa ja jopa unettavaa seurattavaa, jonka takia huumori, omituinen koheltaminen ja juonikin jää vajaaksi.

Old (2021) [BD]

M. Night Shyamalanin “laatutakuulla” leimattu Old on idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan varsin paska. Näin nätisti ilmaistuna.

Joukko ihmisiä lähtee lomamatkalla rannalle, koska paikallisen hotellin omistaja suosittelee tätä kaunista miljöötä heille. Kukaan ei vain tule kertoneeksi, että siellä aika kulkee nopeammin, ja vuorokausi vastaa suurin piirtein yhtä ihmiselämänkaarta.

Tosiaan tämä idea on kutkuttava, kun rannalta ei voi poistua, mutta se toteutus on ohjaajan nykyvireeseen soljuvaa. Näyttely on kautta linjan niin vaivaannuttavan huonoa sekä kerronta epätasaista ja järjetöntä, että on pakko ihmetellä, kuinka näin hyvä lähdemateriaali on saatu paskottua. Lopussa on tietysti ohjaajalleen tavanomaiseen tyyliin twisti, joka yrittää ottaa jotain kantaa lääkefirmojen epäeettiseen toimintaan.

System crasher (2019) [DVD]

Benni on yhdeksänvuotias tyttö, jolla on vihanhallintaongelmia. Äiti on hylännyt hänet, lastensuojelussa ei tiedetä, miten asian kanssa pitäisi edetä ja sijaisperhettä ei tunnu kovasta yrittämisestä huolimatta löytyä. System crasher on realistinen kuvaus pahoinvoinnista nyky-yhteiskunnassa. Järjestelmän polttopisteisiin pureutuva elokuva on tukahduttavan koskettava, ajoittain jopa toivoa luovan kaunis ja lopulta raa’an realistinen kuvaus siitä, kun systeemi kusee. Kaiken kaikkiaan kyseessä on tästä laiskasta kommentistani huolimatta yksi viime vuosien parhaita elokuvia, jonka katsomista suosittelen vahvasti kaikille.

Tumppi

Maailman ympäri 30 päivässä

Kuvaputki teki pienen koronamatkan niin ikään tämän pienen pallon ympäri. Rämisevä peltinen hauta-arkkumme kesti nippa nappa kasassa lähes loppuun saakka, kunnes Keski-Aasian arojen yllä viimeisetkin pultit irtosivat ja loppureissu oli taitettava paikallisen Loopie Louien lainaamalla kaksitasolla. Kulttuurikierroksella kun olimme, ensisijaisesti kartutimme valokuva-albumejamme paikallisten elokuvateatterien suojissa.

Matka alkoi pikaisella visiitillä Isoon-Britanniaan, jossa pistäydyimme vilkaisemassa Jane Ardenin käsikirjoittaman ja niin ikään tämän aviomiehen Jack Bondin ohjaaman Separationin (1968). Koska muistiinpanoja ei tullut tehtyä ja matkaraporttikin kirjoitettua vasta jälkijunassa, on tämän leffan kunnollinen analysoiminen turhaa. Vieraannuttavassa elokuvassa saadaan maistiaisia eroavan naisen elämän ahdistavuudesta oman aikansa Briteissä. Surrealistisen kieputuksen aikana on helppo ajautua tarkastelemaan psyyken hajoamista suoraan mielen sisäpuolelle asetetulta epämukavalta puupenkiltä. Ardenin elokuvalliset manifestit päättyivät hänen itsemurhaansa 1982.

Seuraavaksi Kuvaputki poikkesi pikaisesti Kanadassa katsomassa Bruce Willisin tähdittämää Breachia (2020). Vaikkei toimitus ollut kuullut leffasta aiemmin tuon taivaallista, on scifi-paukulla ollut kunnia pompata tuoreudestaan huolimatta suoraan IMDb:n bottom 100 -listalle. Sikäli tästä ansiosta voi olla useampaa mieltä kuin mitä pussista löytyy peikkoja, sillä Breach ei oikeastaan erotu käppätehtaiden suoltamien halpahallituotteiden alelaariannista millään konstilla. Alien-rip-off ei loista mielikuvituksellaan tai CGI-tehosteidensa laadulla, muttei myöskään alittamattomalla surkeudellaan. Tällaista perus yhden tähden unohdettavaa sontaa, jonka pääosissa nähtävän Willisin kasvoilta välittyy lähinnä tunne, että jollakin ne velat on maksettava ja sen viimeisen olisi voinut ehkä säästää myös aamuksi.

Brasiliaan pysähtyessämme oli vuorossa Macunaima (1970), Mario De Andraden romaaniin perustuva surrealistinen oudoke tuolloin sotilasdiktatuurin alla olleesta valtiosta. Erikoisesta juonesta on vaikea ottaa mitään tolkkua: nainen synnyttää mustan lapsen, joka onneksi taikatempun kautta muuttuu valkoiseksi (!) ja lähtee suurkaupunkiin. Täällä mm. hengaillaan terroristien kanssa ja kuksitaan pyörtynyttä naista, joka rakastuu raiskaajaansa. Yksi äijä pukeutuu naiseksi, jolloin joku isorikas yrittää kähmiä tätä, ennen kuin itse tipahtaa ainekseksi uima-altaaseen keitettyyn jättiläislihasoppaan. Lopussa piraijat vielä syövät sankarit.

Macunaimasta oli vaikea saada otetta, sillä sen kerrontatapa oli itselleni vieras eikä filmi liikkunut eteenpäin kovinkaan sulavasti, vaan tuntui pikemminkin sarjalta junnaavuuden keskelle upotettuja omituisia kohtauksia. Leffaa voinee syyttää myös rasismista ja misogyniasta, jollei tämä ole ohjaajan sensuurilta piilottamaa kommentointia aikansa yhteiskunnan alennustilasta. En ole perehtynyt Brasiliaan tarpeeksi hyvin voidakseni kommentoida asiaa suuntaan taikka toiseen.

Meksikon kulttuuriin tutustuimme hämmentävällä vuoden 1962 tieteiskauhufilmillä The Brainiac, joka oli naurattanut hirviötään esittävillä still-kuvilla meikämannea jo useamman vuoden. Vuonna 1661 Meksikossa inkvisitio tuomitsee paroonin kuolemaan syytettynä noituudesta ja nekromantiasta. Roviolla käristyvä mies (joka on tätä ennen poistanut telekineettisesti jalkarautansa, koska haluaa kuolla ilman niitä) huutaa palaavansa kostamaan teloittajilleen kolmensadan vuoden päästä. Tästä päästään “nykyajan” Meksikoon, jonka taivaalla näkyvä komeetta palauttaa maan pinnalle peikkomaisen, torahampaisen ja pitkällä kaksihaaraisella kielellä ja makaroneja muistuttavilla sorkilla varustetun demonin, jonka onnistuu vaihtamaan muotoaan normaaliminänsä ja tappamiensa ihmisten kesken lusikoimalla herkkurasiastaan aivoja suuhunsa.

Vaikka The Brainiac kuulostaa hauskalta, itse olen valitettavasti sitä sukupolvea, joka on varttunut huomattavasti viihdyttävämpien elokuvien parissa. Näissä oman aikansa tuotteissa tapahtuu yleensä aivan liian vähän huvittavia asioita, jotta lyhytkään leffa jaksaisi hörötyttää kovinkaan hyvin ja tämä pätee myös The Brainiaciin. Kaavana takaraivoon kieltänsä tunkeva mötikkä imaisee jonkun harmaat ajatussolut, muuttuu ihmiseksi, sitten keskustellaan drinkin äärellä siihen saakka, että hirviö ottaa taas ronskimman ulkomuotonsa ja sama kierre jatkuu, jatkuu ja jatkuu.

Lopussa koetaan onneksi kunnon mitä vittua? -tilanne kaiken ratketessa sillä, että kaksi liekinheittimin varustautunutta korstoa ryntää lopullisen välienselvittelyn näyttämöksi valikoituneeseen linnaan ja flambeeraa brainiacin kertaalleen poroksi. Liekö minulta mennyt jotain juonesta ohi, mutta sikäli on myös hyvä kysymys, kuinka aataminaikoina samassa kidutuskammiossa toimineen inkvisitioporukan jälkeläiset yhä hengailevat yhteisissä piireissä ja vieläpä varakkaissa asemissa – ehkä The Brainiac ottaa siis kantaa maan demokratiaan, samojen sukujen pyöriessä vallan kahvassa vuosisadasta toiseen?

Sitten Intiaani-Joonas käänsi koneemme puikot kohti Afrikan mannerta, rysäyttäen suoraan Addis Abeban pahamaineiselle lentokentälle. Täällä vilkaisimme Haile Geriman ohjaaman kaksi- ja puolituntisen taidefilmin Harvest: 3,000 Years (1975), joka oli kummitellut katselulistoillani jo pitkään. Vahvaan tunnelmaan ja sen osalta erityisesti psykedeelisiin unikohtauksiin panostava maanviljelyelokuva maistuu varmaan peruspaskiaisesta Maon Kiinassa tarjoilluilta jauhopalloilta, mutta itse nautin elokuvasta sen kaikesta raskaudesta huolimatta melko hyvin. Taustavoimina toimivat sorto, riisto ja vallankumouksen tarve. Leffa antaa myös käsittääkseni sangen dokumentaristisen kuvan elämästä Etiopian maaseudulla.

Indonesiassa pistäydyttiin katsomassa Sukarnolandiaan kiikutettua Cynthia Rothrockia latailemassa potkujaan suoraan videolle. Puliukkoa naurattavassa ja varmastikin Tarantinon viisaria väräyttävässä tarinassa Rothrockin esittämän naisen, Kathyn aviomies on ammuttu tämän viereen kirkon portaille ja on koston aika. Maailman ärsyttävimpiin näyttelijöihin selkeästi kuuluva Richard Norton on teosta vastuussa oleva rikollisliigan pomo Ludwig.

Perinteinen käsikirjoitus esittelee ensin Kathyn hakkaamassa jonkun kehässä ja heti perään epäonnistumassa maailman kankeimmassa salamurhayrityksessä, jonka jälkeen on aika nuolla haavoja ja treenata mykän papan sekä tämän kera asuvan pikkupojan kanssa, jotta lopussa voitaisiin lunastaa oikeutettu kosto. Tappelut eivät ole erityisen näyttäviä ja erityisen ärsyttävää on leikkaus, jossa esimerkiksi saman potkun osumista kuvataan uudestaan ja uudestaan noin kolmesti. Aluksi tämä tehoste kyllä naurattaa, mutta jatkuessaan vetävät kenobiittien suupieliin heitettämät koukut huulet kohti lattiaa.

Norton saa hatun kohoamaan ilmaan kuplien paineesta ja vaikka mukana on pari törkeydessään hauskempaa hetkeä, kuten mutapainivien naisten väliin lentävän riviroiston saama selkäsauna tai pahiksen katolta kuolemaansa pudottava lapsi, ei liukuhihnatuotoksessa lopulta ole minkäänlaista särmää. Robert Ginty vilauttaa pallinaamaansa alkupuoliskolla pikaisesti ja ohjauksesta vastaa jenkkiläinen eksploitaatiomaakari David Worth, jonka käsialaa ovat klassikot Kadonneen maailman soturi, Kickboxer ja Shark Attack 3: Megalodon.

Seuraava etappi oli Laos, jonka elokuva-annista vastasi laosilais-australialais-thaimaalainen yhteistuotanto The Rocket (2013). Kaakkois-Aasian valtion viidakkoiselle maaseudulle sijoittuvassa tarinassa kuvataan taikauskoisen mummon vihat niskaansa saavaa poikaa, jonka perhe joutuu muuttamaan kylästään, koska ulkomainen firma on rakentamassa sen tilalle tekojärveä. Paikallisten hätä ei paljoa hetkauta, vaikka kommunistihallituksen mahtipontiset vallankumousjulisteet taustalla muuta huutavat. Maa on täynnä jenkki-imperialistien kylvämiä räjähtämättömiä pommeja, joissa kytee sekä alituinen vaara että selkeä katkeruus niiden tiputtajaa kohtaan. Mukaan henkilökaartiin astuu myös pikkutyttö holhoojineen, joka on perso alkoholille ja ihailee James Brownia yli kaiken. Lopulta leffan keskiöön nousee rakettikilpailu, jonka tarkoituksena on saada sade lankeamaan kuivan maan päälle.

Vaikka The Rocketissa on kiinnostavat puolensa lähinnä sen osalta, ettei Laosilaista elämää elokuvissa ole hirveämmin kuvattu, on se läpeensä konventionaalinen ja pitkälti tylsistyttävä tarina. Lopulta pääosassa ei ole jokapäiväisen arjen kuvaus, vaan Hollywood-henkinen oman paikkansa todistelu, syrjityn pojan viimein väsätessä paukun, joka saa taivaan itkemään, isän uskomaan lapseensa ja jopa mummonkin heltymään. Ai että spoilasinko? Siinä tapauksessa koko Kuvaputken lukeminen lienee turhaa, sillä elokuvasta haistaa vähänkin taidemuotoa tuntevana heti rakettikilpailun käynnistyessä skaban lopputuloksen (ja ohjaajan ihan muissa kisoissa itselleen laskeskelemansa palkinnot). Jos kaikki olisi päättynyt “jännittävän ilmapiirin” varoittamalla tavalla ja poika olisi posahtanut palasiksi paukkunsa mukana, olisi taianomaisen satuilun korvaaminen realismilla ehkä muuttanut suhtautumistani radikaalisti. Valitettavasti on hyvin vahvasti aistittavissa, että filmin puikoissa on paikallisen sijaan ollut australialainen henkilö.

Kiinan osalta nähtäväksi jäi Jia Zhangken ohjaama Mountains May Depart (2015), joka alkaa vähintäänkin symbolisesti Pet Shop Boysin Go West -biisillä. Kolmeen periodiin – uuden vuosituhannen kynnykselle, vuoteen 2014 ja tulevaisuuteen -25 – jakautuvassa leffassa katsellaan muutaman ihmisen elämiä sekä romansseja muuttuvassa Kiinassa sekä siirtolaisina Australiassa. Kuten muidenkin näkemieni ohjaajan filmien tapaan, tässäkin tuntui pitkälti olevan kyse yksilön elämästä totalitaarisessa valtiossa ja ympäröivän yhteiskunnan pyörimisestä väittämiensä arvojen vastaisesti pitkälti samaan tapaan, kuin vaikkapa Jan Wong kuvailee muistelmissaan Punaisen Kiinan blues. Lopulta koira on ja pysyy.

Matkan toiseksi viimeinen etappi oli Kazakstan. Tämän Keski-Aasian tasavallan kulttuuritarjontaan tuli tutustuttua easternillä The Wild East. Vuonna 1993 ilmestynyttä teosta on kutsuttu viimeiseksi neuvostofilmiksi: syytä tähän en nyt jaksa alkaa metsästää, mutta voisiko IMDb:n luottaa sen verran, että asiaan vaikuttaisivat sekä Kazakstanissa että Kirgisiassa suoritetut kuvaukset että ks. elokuvasivuston originaaliksi väittämä venäjänkieli? Seitsemän samurain tarinassa joukko sirkuskääpiöitä joutuu moottoripyöräjengin terrorin kohteeksi, mutta saa turvakseen seitsemän rohkeaa hyypiötä. Mistään ihmeellisestä ei ole kyse, vaikka leffa onkin erittäin omituinen ja sisältää mm. kohtauksen, jossa viikatemies kaatuu epäonnistuneen stuntin päätteeksi prätkällään.

Viimeinen etappimme ennen kotia (ei sen voittanutta) oli Slovakia, jossa katselimme Juraj Jakubiscon Tsekkoslovakian aikoihin ohjaaman The Deserter and the Nomadsin (1968), joka oli osaltaan Italialaista yhteistuotantoa. Omituisella huumorilla vahvistettu surrealistinen elokuva on kaikkea muuta kuin koominen, kuvatessaan kolmeen aikakauteen, eli ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan sekä kolmannen jälkeiseen postapokalyptisen maailman melskeisiin sijoittuvaa tarinaa.

Yhdistävä tekijä stooreissa on kaikesta huulenheitosta ja pelleilystä huolimatta synkkä väkivalta. Rakastettuaan kuoliaaksi puukottava mustalainen sekoittuu leikkauksessa kedolla kieriviin pareihin ja neuvostojoukot teloittavat hupaisankin oloiset tapaukset “vakoojina”, surren lähinnä pilalle mennyttä hienoa nahkatakkia. Porvareja terrorisoivien bolsevikkien “hupsut” teot (joiden aikana vahingossa lapsikin ammutaan kuin ohimennen) ovat puistattavia sekä täysin vailla oikeutusta ja raiskauksiin syyllistyvät pelastajat onnistuvat loppuneen sodan jälkipyykeissä kyllä teurastamaan viattomia, mutteivät suojelemaan kylää seudulla piilottelevilta viimeisiltä natseilta. Nämä puolestaan tappavat housut kintuissa olevan gubben, joka kaataa maahan rojahtaessaan koko paskahuussin kumoon.

Ehkä karuinta etenkin katseluajankohdan kannalta on kuitenkin kesken toisen maailmansodan kuvausten tapahtunut Tsekkoslovakian miehitys. Elokuva kertoo, kuinka ryhmä joutui jatkamaan filmauksiaan saadakseen työnsä valmiiksi ja näyttelemään fiktiivisiä veritekoja samalla, kun veljellisten vapauttajien tankit oikeasti murhasivat ihmisiä kotimaassa. Samalla mielessä kyti myös karu ajatus siitä, tuleeko muuttuneessa poliittisessa tilanteessa kukaan koskaan edes näkemään valmista lopputulosta.

Väliteksti kommentoi, että tappaminen vihan vuoksi on hirveää, mutta vielä pahemmaksi se kehittyy alkaessaan muuttua mekaaniseksi suorittamiseksi. Jumalan todetaan luoneen ihmisen, joka puolestaan lopulta lahtaa herransa. Katsomani vcd:n karusta laadusta huolimatta upea, ajattelemaan laittava ja sodan vailla dramatisointia kaikessa alastomassa karmivuudessaan näyttävän filmin ainoaksi solmukohdaksi muodostui itselleni eläimiin kohdistettu raakuus.

Se oli sitten siinä. Oma maa mansikka, muu maa mustikka, totesi pieni hollantilainen vadelmavenepakolainen krokotiilinkyyneleet silmissään ja tunki sormensa…

Kurkkuharja

Aasiaan markkinoilla

Kuvaputki käväisi aasinsiltaa pitkin Aasiassa. Toreilta löytyi vaikka miten kidutettuja eläimiä lepakoista käärmeisiin ja kilpikonnista apinoihin, minkä ohella pelasimme mahjongia ja saimme koronan. Leikki sikseen ja keskittykäämme myös niihin muutamaan enemmän tai vähemmän kadonneeseen idän helmeen, jotka reissullamme bongasimme.

Japanilaisessa vuoden 1965 The Ghost of the Hunchback -filmissä krematoriossa tuhkatun miehen leski saapuu valtavaan kartanoon, jossa tapahtuu kummia. Miehen aaveen epäillään olevan läsnä ja talon kyttyräselkäistä palvelijaa, johon vihat kohdistuvat kesken aterian, käy pitkälti sääliksi. Mustavalkoinen goottikauhuelokuva on yllättävän rikas tunnelmaltaan.

Hongkongilaista laatua oleva Return of the Demon (1987) puolestaan piristi pitkästä aikaa oikein olan takaa olemalla sellaista sekamelskaa, jota ei lännen rajojen sisäpuolella juuri tavata.

Joukko aarteenetsijöitä vapauttaa unten mailla olevan demonin, minkä seurauksena katsoja yritetään ajaa pakkopaidassa pehmustettuun koppiin. Tyyppi vetää koiran verta ja karvaa naamaan ja alkaa sen jälkeen nuuskimaan hävyttömänä kaupungilla. Muu jengi kilpailee siitä kuka saa vahingossa juoda virtsanäytettä ja kidutuskammiossa yksi hemmo muuttuu karvaturvaksi (mikä lie hirviö… kenties ihmissusi? Koiraksi ne sitä taisivat kutsua?) Tämä alkaa jahdata takaa muuta porukkaa aivan saatanan pitkässä ja älyttömässä kohtauksessa, joka ei silti kaikessa mielipuolisuudessaan tuntunut tippaakaan liian venytetyltä. Sitten käydään vielä kummitustalossa, jossa äijä yrittää henkensä kaupalla olla osumatta aavenaisen lattialle kylvämiin kananmuniin – liekö kaverin iho allerginen moisille vai enkö vain ymmärrä kiinalaista kulttuuria, mutta hengenvaaralliselta se munakylpy kyllä vaikutti. En tiedä kuka näitä filmejä tekee, mutta minä taidan kyllä olla niiden potentiaalista kohdeyleisöä.

Heti Return of the Demonin jälkeen katsottu, vuosimallia 1986 oleva New Mr. Vampire alitti puolestaan odotukset – tai sitten ylitti, sillä Spooky Encounters: A Gwailo’s Guide to Hong Kong Horror -kirja ei tästä kovin mairittelevaa kuvaa antanut. Muutama heppu lähtee roudaamaan kiinalaista vampyyria arkussaan ties minne, mutta yksi paskapää päättää alkaa laittaa näille kapuloita rattaisiin. Sitten vampyyria salakuljetetaan hotellihuoneeseen, sotilasosasto tulee paikalle ja jossain kohtaa piru pääsee merrasta.

Tämän jälkeen kohelletaan ja sekoillaan ties miten pitkään vihreänaamaisen ja sokean terähampaan ajaessa paniikissa olevia takaa pitkin hotellia. Brutaalina yksityiskohtana mieleen painuu kohtaus, jossa yksi sotilas jää verenimijän kanssa jumiin hissiin, joka lähtee nousemaan yläkertaan kauhunhuutojen saattelemana. Erikoisen tästä epävirallisesta rahastuksesta tekee se, ettei vampyyri tällä kertaa hypi – tosin tämä etuisuus johtunee ihan vain siitä, että hirviön jalkoja ei oikeaoppisen tradition mukaisesti ole sidottu yhteen. Kokonaisuus tarjoaa muutamat naurut, muttei liiemmin kohokohtia. Enkkudubbi ja huono kuvanlaatu eivät tee plussaa kokonaisuudelle.

Seuraavana iltana katsotun Mr. Vampire 1992:n puikoissa oli onneksi jälleen alkuperäissarjan luonut Ricky Lau, mutta väsymys paistoi myös tästä elokuvasta, joka ei millään jaksanut kurottaa hervottomuudessaan Mr. Vampire 1-4:n kanssa samalle hyllylle. Yllättäen vuoden 1992 ohjelmistoa olevassa filmissä on toki levottomia juttuja, kuten jo pelkkä sillinhärski lähtökohta: alussa meille kerrotaan, miten abortissa kuolleiden lasten sielut eivät saa rauhaa, vaan haluavat yhä maailmaan tavalla tai toisella. Sitten kaksi mölliä menee puhuttelemaan jotain ruukkuja, joissa skidien haamut majailevat. Kakarat ottavat tilanteesta kaiken irti ja hyökkäävät pallinaamojen kimppuun, potkien näitä munille ja myös kusevat toisen naamalle. Sitä en tiedä, onko kultainen suihku sama kuin eteen leikatussa kuvassa pienestä pippelistä, mutta ainakin mielikuvat toimivat lopputuloksen osalta tekijöiden tarkoitusperiä vastaavalla tavalla. Sitten viilaillaan torahampaita ja jollekin kenraalille tarjotaan japanilainen ateria.

Valitettavasti tässä kohtauksessa tiivistyy Mr. Vampire 1992:n ongelma. Ukkopaha maistaa ensin wasabia, joka on niin tulista että tämä alkaa ulvoa ja meinaa laittaa sotaoikeuden käyntiin. Piruparka kuitenkin rauhottuu ja loput ruoat ovatkin oikein hyviä ja saavat osakseen äijän pään epävarmaa nyökkäilyä. Mikäköhän tämän lounassekenen tarkoitus siis oli? Se alkaa selkeänä “hah hah hah, nyt nauretaan Nousevan auringon maan safkakulttuurille” -törkyilynä, mutta ihan kuin joku olisi äkisti havahtunut välittämään, että mã de, tämähän saattaa vaikka pahoittaa jonkun mielen! Jotenkaan vain minkäänlainen korrektius ei ole se ensimmäinen asia, mitä liittäisin mihinkään Hongkongissa tuotettuun roskaelokuvaan. Tällainen sievistely jättää sekä kyseisen vitsin kohdalla että myös yleisesti olon, että jotain olisi jäänyt puuttumaan.

Mutta takaisin asiaan. Muistaakseni tyypit etsivät kenraalin sairaalle vaimolle parannusta vampyyrin hampaista tai jottain sinne päin. Yksi nainen on myös raskaana ja – ai niin, unohdin mainita sen demonisen flikan, joka leffan alkupuolella yrittää raiskailla miehiä saadakseen monsterilapselle kantajan. Joka tapauksessa tämä vampyyrilapsi saadaan sijoitetuksi käenpoikasena mahaan ja siitähän metakka syntyy. Ennen tätä kuitenkin idioottiduo tunkee tökeröt, jättimäiset piikkihampaat kitaansa ja soluttautuu vampyyrien taloon, jossa naarasimijä ihastuu toisen purukalustoon.

Vampyyrilapsi karkaa kohdusta ja kirmailee nurmikolla. Vähän ennen tätä läski vellihanuri yrittää ahdistella öisessä lammessa kylpevää naista, joka paljastaa tälle helvetilliset todelliset kasvonsa. Lopussa mätetään menemään, kunnes vampyyrilapsen haamu jää puremaan kynsiään ja yksi abortoiduista veijareista taapertaa nauraen viimeisillään olevan gimman vatsaan, korjatakseen äitinsä puolesta kokemansa vääryyden.

Nyt kun tämän kaiken kertasi, konsepti tuntuu oikeastaan huomattavasti hauskemmalta kuin itse katseluhetkellä. Ehkä tästä päästäänkin siihen ytimeen. Kaikenlaista tapahtuu ja periaatteessa menon pitäisi olla hervotonta, mutta silti lopputekstien alkaessa olo on hieman tyhjä.

The Joy of Torture (1968) oli taas sitä japanilaista elokuvaa, jonka haluaa katsoa vain sen vuoksi, että ajatus filmin näkemisestä saa tuntemaan olonsa hyvin likaiseksi ja syntiseksi. Ohjaaja Teruo Ishii teki uransa aikana useammankin vastaavanlaisen ultrasadistisen, kidutuksella, nöyryyttämisellä ja raiskauksilla provosoivan ja Aku Louhimiehen synkistelytuotannon tsemppaavaksi olkapään taputukseksi osoittavan hupailun.

En tiedä olenko paatunut sitten aiempien Ishiin katselmusteni, mutta tämä kappale tuntui jopa hieman kylmäksi jättävältä niiden jo nähtyjen rinnalla. Suurin osa goresta puskee Yakuza Lawin ja Inferno of Torturen tapaan heti alkuteksteissä ruudulle ja tämän jälkeen silmien eteen vyöryvä kama on pitkälti ruoskimista, ristiin sitomista ja vedessä uittamista – toisin sanoen materiaalia, jonka esittämiseen ei tarvita liian kovahintaisia efektejä ja joiden tuskallisuutta katsoja saa lähinnä itse mielessään puntaroida. Filmi kiertää epäkonventionaalisuudessaan kaukaa suurimman osan mainstream-kauhusta, sillä mitään juonta ei käytännössä ole – leffan ainoa idea on vanhoja asiakirjoja selaava mies, jonka lukemat ankarat rangaistukset ja näihin johtaneet tekijät kuvitetaan pienien tarinoiden varjolla katsojaa varten.

Vaikkei The Joy of Torture verta ja suolenpätkiä pahemmin tarjoa, saa Ishii rankimmilla hetkillä aikaiseksi suhteellisen mojovat empatiat elämän riepottelemia ja lopulta vielä valtion väkivaltakoneiston kurittamiksia joutuvia kohtaan – lähinnä kun nämä ovat yleensä joko syyttömiä ja/tai mielettömien lakien uhreja. Leffaa ei luonnollisesti ole mukavaa katsella, mutta samalla siinä hämmentää ettei eksploitatiivisesta aiheesta oteta graafisempia shokkitehoja irti.

Vaikka kokonaisuuden katselu on saa tuntemaan häpeää itseään kohtaan, voi armoa hakea loppukohtauksesta, jossa “kertoja” pistää pisteen iin päälle kyseenalaistamalla minkäänlaisen oikeutuksen kaikkea nähtyä kohtaan ja pohtimalla, onko kellään lopulta lupaa rangaista toista. Onko The Joy of Torture siis valmistusajan henkeen sopiva kritiikki siitä, mitä laki, oikeus ja järjestys voivat olla, vaiko vain taas yksi Ilsan tai Cannibal Feroxin tapainen vedätys, jolla perustella tämän saastan siirtäminen selluloidille – siinä pientä kotiläksyä pohdittavaksi itse kullekin säädylle.

Thaimaalais-jenkkiläinen Karaoke Girl (2013) vaikutti ihan kliffalta teokselta – vaikutti siksi, että katselukone päätti alkaa tämän aikana temppuilemaan, jolloin elokuva jäi lagaamaan noin 10-15-minuutin välein. Lopulta surina korvassa vei hermoni, iskin koko masiinan kiinni ja jäljelle jäänyt filmi piti katsella kahteen pekkaan pikkuläppärini ruudulta, mikä oli todella huikea kokemus. Elokuvassa kerrottiin siitä, miksi nainen muuttaa maalta kaupunkiin ja ajautuu baaritytöksi sekä kuinka muutkin alkavat pitää tätä huorana: onneksi kunniaa ei tarvitse myydä.

Father (1988) on japsituotantoa, josta ei äkkiseltään löydy mitenkään ihan liikaa tietoa. Komediallisia aineksia sisältävässä draamassa erään perheen faijaa käy ensin sääliksi kaikkien muiden solvatessa tätä, mutta pian kritisoijia alkaa ymmärtää heebon alkaessa käyttäytyä hyvinkin haukut ansaitsevalla tavalla. Sitten heitellään kenkiä vuorella ja muuta, kunnes lopussa isukki paljastuukin omalla karkealla tavallaan ihan rakastettavaksi persoonaksi.

Hämmentävintä Fatherissa oli täysin käsittämätön sivujuoni, jossa isä esittelee äkisti perheelle englantilaisittain nimetyn brasilialaisen mustan miehen, jonka hän on tuonut maahan aikomuksenaan tehdä kaverista laulukisojen voittaja. Iloinen jannu paitsi puhuu hyvää japania, myös laulaa kielellä todella ison kavalkadin erilaisia veisuja, ennen kuin vetäisee kielletyn rallin, saa raivon valtaan joutuneen papan kimppuunsa, vetää tätä takahuoneessa hädissään turpaan ja katoaa elokuvasta. Seuraavaksi isä on unohtanut koko jutun ja on jo mukana katuruokabisneksessä, sitten Hawaijilla kannustamassa hula-hula-tyttöjä heiluttamaan lantioitaan.

Kuka helvetti tuo japaniksi laulanut afroherra oli jää arvattavaksi, sillä lopputekstit tai IMDb eivät häntä kreditoi, ellei totuus löydy kaurapuuron sijaan japanilaisista kirjainmerkeistä. Joka tapauksessa haiskahtaa hieman siltä, että koska jostain tällainen kaveri nyt sattui löytymään käytettäväksi, oli hänet myös pakko tavalla tai toisella kirjoittaa mukaan leffaan.

Takaisin Hongkongiin. Devil Sorcery (1988) on sitä perussettiä, jota Black Magicit, Hexit, Witch from Nepalit ja lukuisat, lukuisat muut honkkarikauhuilut ovat jo aiemmin tarjoilleet. Suoranaista juonta tässä Cat III -leffassa ei ole: noidan oppipoika päättää yrittää kuksia mestarinsa vaimoa ja ajautuu tästä kärhämille. Hänen naamansa alkaa mädäntyä, mikä ei estä tyyppiä vokottelemasta naisia ja langettamasta näiden päälle sen jälkeen kirouksia. Oikeastaan kaiken voisi kiteyttää sillä, että pari maagikkoa istuskelee kuviensa keskellä heittäen loitsuja toinen toisensa niskaan.

Lukuisia kohtauksia on lainailtu muualta, kuten tuhatjalkojen oksentaminen tai sisälmyksineen lentelevät irtopäät – joilla ei oikeasti ole mitään funktiota – minkä ohella suihkuttelukohtauksiin lisätyt optiset sensuroinnit piristävät elokuvaa. Kun kaikki on niin ikään jo nähty, eikä kokonaisuudessa ole shokkiarvoa tai ilahduttavaa huumoriakaan, seurailee toimintaa lähinnä uneliaasti käsi poskella, aina välillä hieman silmiään raottaen. Ne Hongkong-mäiskeen fanit jotka eivät saa tarpeekseen tällaisesta, katsovat rainan silti vaikka pitkin vampyyrinhampain. Lopun armoton raakalaismaisuus hengiltä palavan pahiksen anellessa armoa ja “hyvien” katsellessa tämän kitumista vierestä, on harvoja tunnetasolla oikeasti koskettaneita hetkiä.

Kurkkuharja

Sekalaista kauhuelokuvaa on tullut jälleen katseltua. Tällä kertaa keskitymme muiden muassa kärsimään kirjaston modernista suuren makkaratehtaan CGI-lörssistä: kepsutti on tämän pikaruoan kohdalla jätetty vähemmälle, mausteen virkaa hoitavan, epäilyttävän paljon vauvojen elimistönkierrosta muistuttavan sinapin hoitaessa etomisen tunnetta kera Sosa-Solan.

Paholainen (1976) eli originaalinimeltään God Told Me To, edustaa ok-tasoista Larry Cohen -tuotantoa, jonka ei onnistu yllättää suuntaan taikka toiseen, vaikka leffan jaksaakin katsella suht iisisti loppuun saakka. Suurkaupunkia piinaavat omituiset murhat, joiden tekijät toteavat aina kiikkiin jäätyään jumalan käskeneen heitä toimintaan. Kahta naista pyörittävän reppanapoliisin onnistuu penkoa taustoja esille ja pian käy ilmi, että kaiken takana on jonkinlainen antikristus, joka on lentävään lautaseen abduktoidun kohdun hedelmä.

Elokuva käynnistyy massamurhalla, jossa äijä ammuskelee ihmisiä tornista. Sitten räiskitään paraatissa, puukotellaan ja kirjoitetaan verellä seinään jumalaisia viestejä. Jossain kohtaa mukaan tulee myös telekineettisiä voimia, joilla laitetaan gangsteri tappamaan kaverinsa ja leikkaamaan auki oman kurkkunsa. Viimein kohdataan valoa ympärilleen säteilevä kaiken pahan alku, kunnes ympyrä on valmis sulkeutumaan.

Mielettömät joukkoteurastukset, lentävät lautaset, eipäilyttävät hipit (sekä teoreettisesti Charles Mansonin) ja eräällä tapaa myös saatanan yhdistävä tieteiskauhuelokuva ei sikäli ole mitenkään ihmeellinen, mutta toisaalta se on ohjattu ja rytmitetty sen verran huolella, että kokonaisuus tuntuu C-luokan roskan sijasta säännöllisine shokkimateriaaleineen ja ylilyönteineen raatelukynsissään kestonsa ajan vaivatta pitävältä pikku välipalalta. Kovin graafiseksi meno ei ylly muutamista veripanoksista huolimatta ja homoeroottisen loppukohtauksen vatsasta cronenbergilaisittain avautuva vagina on lähinnä huvittava. UFO-kohtaukset jaksavat ilahduttaa.

It Comes at Night (2017) edusti meikäläisen makuun yllättävän hyvää nykykauhua, vaikkakin esimerkiksi Kuvaputken toimittaja Tumppu näkyy yhden tähden pisteytyksensä perusteella vihanneen sitä sydämensä pohjasta. Korona-aikaa ennakoineessa postapokalyptisessa filmissä rutto on tuhonnut sivistyksen. Keskiössä oleva ydinperhe on linnoittautunut koirineen suureen, metsän keskellä olevaan taloon ja päästää heti alkukohtauksessa tartunnan saaneen isoisän kärsimyksistään. Juonenkäänne seuraa öiseen eteiseen tunkeutuneen miehen jäädessä kiinni ja tuodessa pienen selvittelyn jälkeen myös oman naisensa ja lapsensa asuttamaan samaa taloa. Aluksi leppoisana sujunut yhteiselämä alkaa kuitenkin pian saada säröjä pintaansa.

Filmi on kiinnostava erityisesti pandemia-aikaa elävän näkökulmasta. Yhteiskunnan romahtaminen on saanut ihmiset suhtautumaan muihin reviirejään puolustavien villipetojen tavoin, lähimmäinen koetaan ensisijaisesti uhkana eikä ketään huvita ottaa kontaktia tuntemattomaan ilman maskia ja käsineitä. Jäljelle jääneet ovat toisilleen susia, ajattelevat ainoastaan omaa etuaan ja ovat valmiita tappamaan vesikanisterin vuoksi.

CGI-möröt ovat paitsiossa, suurimpien hirviöiden muodostuessa vainoharhaisten henkilöiden omissa päissä. Painajaisten ja unettomuuden riivaamiin hahmoihin alkaa samaistua, jolloin katsoja itsekin kiinnittyy roikkumaan jokaiseen uuden ihmisen epäilyttävään tekoon tai sanaan. Mysteereitä ei avata ja niin pussiin puhumisen, metsään kadonneen hurtan kohtalon kuin auki jääneen oven joutuu tulkitsemaan kuten itse parhaiten haluaa. Epävarmuus piinaa hamaan loppuun, eikä katsoja enää ole lainkaan varma, mikä on totta ja mikä mielikuvitusta.

Ennen kaikkea läsnä oleva tunne on yksinäisyys. Ketään ei näy missään eikä niihin vähiinkään kohtalotovereihin ole varaa luottaa, vaikka nämä voisivat tuoda iloa ankeaan elämään. Omaehtoisessa karanteenissa olevilla on läsnä krooninen pelko, joka on omiaan ajamaan jopa lapsen murhaan. Katsoja saakin kysyä itseltään, onko tällä tavoin elossa pysyvien henki enää elämisen arvoinen? Samalla leffa myös kyseenalaistaa myytin fyysisesti heikompien suojelijan roolin ottavasta, järjen ääntä tunteen sijaan kuuntelevasta alfaisästä, lopputuloksen ollessa painajaismainen.

James Wanin tuotannosta on vaikea löytää hyviä hetkiä, joskin Kirottu oli tietokonepaskastaan huolimatta osittain hyytävähkö yritys. Riivattu (2011) puolestaan on PG-13-ikärajoineen lastenkauhua, jossa amerikkalaisperhe muuttaa jälleen kerran sellaiseen jättikartanoon, josta suurin osa maan ihmisistä voi vain haaveilla. Pikkupojan tipahtaessa tikkailta ja vajotessa koomaan alkaa varjoja näkyä käytävillä ja sitten meedio jo kertookin, että juniori on eksynyt astraalimatkallaan, paikalle osuneen demonin kärkkyessä tyhjää kuorta parempiin käyttötarkoituksiin.

Wanin leffa on kirjaimellisesti suunnattu nuoremmalle väelle. Pelottaviksi tarkoitettuja hetkiä koetaan uneksimisen, suuren pimeän talon käytävillä harhailemisen ja skidejä takaa-ajavien hirviöiden muodossa. Verta ei pahemmin näy, vaikka 1950-luvun idylliä parodioivassa ja tivolin kummitustalomaisuudessaan elokuvan toimivimmaksi pomppaavassa jaksossa nähdään irvokkaasti hymyilevä tyttö lahtaamassa samalla tavalla irvistävää perhettään olohuoneen sohvalle. CGI on rumaa, örkit sorkkajalkainen Darth Maul etunenässä kaikkea muuta kuin pelottavia ja jännite rakennetaan lähinnä sen varaan, että katsojalle tehdään selväksi jonkin aaveen kohta iskeytyvän ruutuun kovan ääniefektin saattelemana. Lopulta paikalle kutsutun Haamujengin viljelemä huumori pistää toivomaan tekijöiden katoamista limboon – näyttelemisestä mitään ymmärtämätön Patrick Wilson tosin sai tuon menolipun kouraansa jo leffan alkutaipaleella.

Wanin “Conjuring-universumiin” kuuluva Nunna (2018) on hieman parempi yritys, luodessaan hirttäytyvine sisarineen, paholaisen riivaamine luostareineen ja ylösalaisin kääntyvine risteineen todella roskaisen tunteen jonkinlaisen modernin nunsploitaation katsomisesta. Juonesta ei tarvitse kertoa sen enempiä, kuin että itsemurhan tehnyt mustakaapu saa Vatikaanin lähettämään pari hyypiötä ja näiden oppaaksi ilmoittautuvan seikkailijan linnaan, jossa käydään taistelua ikuisen hyvän ja pahan välillä ja blaa blaa blaa.

Vaikka satanistinen materiaali pitää jollain tapaa otteessaan, on hölmöjä kohtauksia aivan liiaksi (tai mitä sanotte papin naamalle hyppäävästä tietokonekäärmeestä, joka saa tämän tipahtamaan avoimessa haudassa odottavaan boksiin, joka katoaa maan uumenin äijää varten jätetyn nimikkokiven varjoon?), tehosteet ovat perkeleellisen rumia, ranskishahmon heittämä huuli pyllystä ja erityoisesti loppumaraton jumalan selän takana aivan silkkaa lantaa. Kohtauksia varastellaan sieltä sun täältä, mutta aidosti hämmentävää oli bongata yksi suoraan Lucio Fulcin City of the Living Deadista käännetty kuva, jossa lapio iskee suoraan arkussa makaavan henkilön kasvojen viereen.

Annabelle: Creation (2017) jatkaa seking Conjuring-elokuvien loputonta sarjaa. Tässä esiosassa seurataan paholaisnuken syntyprosessia, johon liittyy auton alle jäävä pikkutyttö, avun pyytämistä vääriltä voimilta ja orpokotimeininkiä. Katselin näitä Waniin tavalla tai toisella liittyviä elokuvia yhtenä viikonloppuna maratonluonteisesti yksi toisensa jälkeen ja olisiko se ollut tässä kohtaa, kun aloin jo liki nauramaan sille, miten samaa kaavaa toistettiin filmistä toiseen ja kuinka tapahtumat ja säikäytykset pystyi jo luettelemaan hyvissä ajoin kuin ennustajan pallosta konsanaan. Aina jos joku katsoo yhteen suuntaan ja kääntää päänsä, voit olla varma että siinä on sitten hirviö, aina jos taustalle jätetään tarpeeksi tilaa, sinne ilmestyy örkki, jos siimaa nakkaa pimeyteen, sen saa vedettyä takaisin ainakin yhden kerran, ennen kuin alkaa nykiä, et cetera et cetera.

Kliseitä riittää ja teemoja sekä kohtauksia on varastettu vanhoista kauhuelokuvista aina hieman harvinaisempiakin nimikkeitä myötä. Esim. päätään roikottava linnunpelätin muistuttaa kovasti vuoden 1981 tv-leffasta Dark Night of the Scarecrow. Viimeinenkin virta shokkikoneesta häivytetään jälleen kerran huonon maun viemisellä uudelle tasolle, tietokonegrafiikalla toteutettujen mörököllien ja erikoistehosteiden (mitäpä olisi moderni kauhufilkka vailla niskojen naksauttelua ja/tai hämähäkkikävelyä?) ollessa nolottavan lapsellista moskaa.

Sitten oli vuorossa Itkevän naisen kirous (2019). Meksikolaisessa legendassa (jonka voi kontekstissaan ja penikkataudissa toki kokea rasistiseksi, tuleehan kauhu jälleen etelästä) kaunotar kostaa petolliselle rakastajalleen hukuttamalla näiden yhteiset lapset ja tekoaan kaduttuaan lähtee itkien etsimään itselleen uusia nulikoita. Tämä hyytävä kertomus paljastuu Conjuring-universumissa todeksi, hunnutetun CGI-morsiamen lähtiessä jahtaamaan poliisietsivän jälkikasvua.

Tämä leffa sai jo suuttumaan sen puolesta, miten lahjakkaasti näinkin ihon kananlihalle nostattavat puitteet on munattu. Syitä voi löytää aiempien Conjuring-tekstien lomasta ihan riittämiin. Ylipäätään näistä tuotannoista tuntuu olevan mahdotonta saada irti yhtään mitään: niiden tunnelma on pilalla toiston vuoksi, ne luottavat kyseisen tunteen luomisessa liikaa asioiden näyttämiseen hirviöiden panttaamisen sijaan, eivätkä praktikaalimiestä ilahduta edes tehosteryöpytys, efektien ollessa luvalla sanoen sitä kuraa, josta ainoastaan oraalivaihetta potevat pienokaiset haluavat kauhoa suuhunsa. Viimeinen oljenkorsi olisi esimerkiksi porvarillisen kristillisyyden herjaaminen, mitä oli ammennettavissa Nunnasta (mutta, kuten tavanomaista, lopulta vain tuon uskonnon voimaa korostavasti), mutta mitään rienaavaakaan ei Itkevän naisen kirouksesta löydy. Täysin turha elokuva, ei enempää, ei vähempää.

Yhdysvaltain syvään etelään sijoittuvan The Skeleton Keyn (2005) lähtökohdat ovat mehukkaat, mutta lopputulos ainoastaan himpun verran Wanin juttuja parempi. Neworleansilaiseen jättitaloon henkilökohtaiseksi avustajaksi muuttava tyttö alkaa epäillä sängyssä epämääräisen halvaantuneena makaavan ukon, oudosti käyttäytyvän emännän ja lukitun ullakkohuoneen liittyvän hoodoohon ja pianhan huolestuttavat merkit alkavat lisääntyä kuin hiiret kissattomalla tilalla. Vaikka eksoottinen miljöö suurine Mandingo-henkisine tiluksineen ja jazz-kaupungin kujineen kiehtoo ja vanhalle levylle tallennettu kolkko manaus saa ihokarvat viittä vaille nousemaan pystyyn vielä pitkään katselun jälkeen, ovat kauhugenren konventiot läsnä milloin tunnelmaa latistavasti, milloin suorastaan ärsyttävästi. Lopun twisti on pöhkö.

Lights Out (2016) ei ansaitsisi huomiota lainkaan. Mörkö, joka on yhteydessä sairaalaan unohdettuun tyttöön, sammuttelee pikkupojan valoja ja piinaa muutenkin jengiä. Pahistytön lavastetussa kämpässä on kauhujulisteita (voi hurja, voi hurja) ja äeteellä lusikkansa salaisuuksien sopassa. CGI-otus pomppii silmille perinteisissä äkkisäikäyttelyissä ja niin juoni kuin yksittäiset tapahtumatkin lipuvat pois mielestä huomaamatta lailla aavelaivan. Suosittelen siinä tapauksessa, että haluat aivan välttämättä heittää puolisentoista tuntia elämästäsi hukkaan. Mitään hyvää tai edes sinne päin olevaa on Lights Outista perkeleellisen vaikeaa löytää. Puikoissa tuottajan ominaisuudessa kukas muu kuin James Wan.

James Wankerin kusituotannon ja muun modernin paskan jälkeen katse kääntyi kohti Italiaa ja maestro Claudio Fragassoa, jonka ainoat hyvät tuohon asti näkemäni ohjaukset olivat yhteistöitä Bruno Mattein, tuon valkosipulisen Ed Woodin kanssa. Innolla odottamani La casa 5 alias Beyond Darkness ei kyllä sekään vakuuttanut ja sai minut jopa pohtimaan, oliko The Best Worst Movie -dokumentin (siitä hieman lisää myöhemmin) innoittama Trollien hommaaminen sittenkään hyvä idea.

Nimi La casa tulee hyvinkin luontevasti siitä, että kahta ensimmäistä Evil Deadia levitettiin Italiassa tuolla nimellä. Vaikkei kummitusten parissa touhunneilla “jatko-osilla” ollutkaan mitään tekemistä Sam Raimin filmien kanssa, ohjasivat Umberto Lenzi ja Fabrizio Laurenti 1988 julkaistut La casa 3:n ja 4:n. En nyt kuin eilistä noita männävuosina katsomiani leffoja muista, mutta väittäisin näiden kahden italoeksploitaation muodostavan Fragasson vitosen kanssa ihan tiiviin trilogian.

Aavetalojuttuja Manaaja -rip-offiin yhdistävä juoni kertoo papista, joka muuttaa perheineen isoon kartanoon. Sitten radio alkaa sekoilemaan ja pian huppupäiset ja huonovointisen näköiset hahmot jo kävelevätkin talon käytävillä. Kaiken takana on elokuvan alussa lapsenmurhasta sähkötuolissa paistettu noita, jonka henki on päättänyt ottaa revanssia. Perheen jälkikasvua kiidätetään rajan tuolle puolen, joka eräässä kohtauksessa näyttäytyy tiilisenä kujana, jolta poistuvan auton sisältä nyrkillätapettava kiljuu, milloin ei sitten maata sängyssä pyhien miesten manatessa samalla perkelettä ulos keuhkoista.

Mehukkaista(ko?) aineksistaan huolimatta eksploitatiivisyys jää ideoiden ryöstelyn tasolle, eikä omia oivalluksia, Hollywoodin sovinnaisuussäännöstöstä irrottelua tai gorea ole mainittavaksi asti. Näyttely on luokatonta ja mennäänpä varastelussa niinkin pitkälle, että “helvetistä” palaavan lapsen silmät muuttuvat valkoisiksi samaan tapaan kuin Lucio Fulcin The Beyondissa. Onkin ehkä vain surkuhupaisaa, että lokaationa on sama talo kuin Fulcin leffassa ja Linda Blairiakin yritettiin saada mukaan La casa 5:n pääosaan.

Onneksi Monster Dog oli hulvattomampi tapaus. Vuoden 1984 luokkaa olevan elokuvan aikana Alice Cooper oli sen verran aallonpohjalla, että lähti mukaan Fragasson juttuihin peräti pääosan antisankarin roolissa. Ihmissusiaiheinen halpis yhdistää rokkikukon vaivaannuttavia musiikkivideoita kokonaisuuteen suurin piirtein samalla logiikalla, jolla pikkulapsi yrittää tunkea pyöreää palikkaa sisään neliönmuotoisesta reiästä. Juonesta – ei siitä sen enempää, kuin että käsikirjoituksen laatinut Claudio vaimoineen on selkeästi nähnyt ainakin Ihmissuden Lontoossa ennen omaa pätkäänsä, mikä näkyy ennen kaikkea antikliimaksipäätöksessä.

Monster Dog on todella typerä tekele ja juuri siksi se ihastutti itseäni keskitasoa koreammin. Tarina ei pysy kasassa edes purukumilla, perämetsän juntit ovat karanneet aikuistelemaan Aku Ankasta ja oikeastaan joka ikisen hahmon avatessa suunsa katsojan keskittymiskyky väännetään saman tien nollille, niin kiinnostavia nämä seitinohuet imbesillit ovat. Splatteria on jonkin verran ja se on jopa näyttävää Cooperin ryntäillessä ampumassa pahiksilta esimerkiksi päitä syltyksi. Suurimmat naurut tarjoaa silti lopun susihukaksi muuttuminen, jossa toden totta on tavoiteltu John Landisin klassikkoa – samalla kun lopputulos tuo mieleen jotain Howlingin kämäisimpien jatko-osien ja The Beast Withinin ilmapalloihmisminkälien välillä. Cooperin kornit esiintymiset (“välistä mä oon Jack the Ripper, välistä mä oon Sherlock Holmes…”) kaatavat punaviinikastiketta mikropasta-aterian päälle. Suositellaan

Kanadalaisen tapauksen Superstition (1982) kohdalla huonoin juttu oli se, että olin nähnyt täysin vastaavista lähtökohdista yrittäviä esityksiä kauhugenressä viikon sisällä jo ainakin pari kipaletta. Porukkaa menee jälleen taloon, jonka lammikkoon noita on inkvisition toimesta 1600-luvulla hukutettu. Yllättäen trullilla on myös kostoaikeita, joita toteutetaan lahtaamalla sieluttomia ihmisenkuoria.

Superstitionissa on piirun verran sinne suuntaan olevaa tunnelmaa (vaikkei jännittävästä atmosfäristä suinkaan ole kyse) ja mieleen jääviä veritehosteita, esimerkiksi irti leikatun pään alussa posahtaessa mikrossa tai toisen jantterin leikkaantuessa kahtia ikkunan välissä. Kaapuun sonnuntautunut aave on jopa hitusen hyytävä ja männävuosien legenda tyypistä, joka on lammesta poistetun ristin myötä nyt vapaa kulkemaan, on askel kohti kauhufilmiä jonka itse tekisin (pitäisikö viimein kirjoittaa se päässä muhinut tarina paperille?). Hahmot ovat lähinnä sieltä suolen exit-puolelta, esimerkiksi mykän ja ladonovihartioilla varustetun pojan edustaessa kliseeaittaa, askeleen edellä olevan eukon ollessa vielä pahempi ja paikkakunnan sheriffin… ei mennä siihen.

Kauhufilmejä laajemmalla skaalalla viime aikoina katsottuani oli tosiaan mielenkiintoista huomata, kuinka kapea lajityypin aihepiiri todellisuudessa on. Ristiinsitomisen olin nähnyt The Joy of Torturessa, 1600-luvulla tapetun ja takaisin palanneen velhon The Brainiacissa ja kummitustalon sekä Sweet Homessa että La casa 5:ssä – jossa siinäkin noita kosti kuolemansa mananmajojen ikkunasta käsin.

Kurkkuharja

Sienen muotoisen pilven alla

Venäjän pistettyä uskon tulevaisuuteen niin sanotusti koetukselle, oli aika kokoontua Kuvaputken Italian kirjeenvaihtajan (jonka matkaraportti toivoakseni ilmestyy numerossa 2/2022) kera niin sanottuun maailmanlopun elokuvailtaan.

Aloitimme ehtoon katselemalla joskus aikoinaan Pienestä leffakaupasta kiikuttamani, “omituinen Aasia” -teeman alle sopivan Warning from Spacen vuodelta 1956. Suurin osa tarinasta meni ohi siksi, että muutaman euron hinta selittyi mitä selkeimmin julkaisun karmivalla laadulla. Ei siinä mitään, että kuva oli vhs-tasoa, mutta kun enkkudubista ei meinannut saada mitään selvää eikä tekstityksiä ollut tarjolla, oli kärryillä pysyminen todella haastavaa.

Ilmeisesti avaruudesta saapuvat isokokoiset meritähdet varoittavat ihmisiä maailmanloppua enteilevästä meteoriitista. Näiden aiheuttaman paniikin takia yksi tähdistä muuttaa itsensä ihmismuotoon ja alkaa levittää hätäsanomaa eteenpäin. Lopussa alkaa köyhän miehen katastrofi tulvineen ja muineen, mutta onneksi kaikki lopulta saadaan kuntoon pommilla ja jälleen ihmiskunta on pelastettu. Meritähdet ovat elokuvan sielu, mutta kestoon nähden niitä esiintyy aivan liian vähän. Kaikki muu on puolestaan tappavan tylsää.

Nuclear Holocaust -kahvit nautittiin toiseen kertaan nähdyn Atomic Cafen (1982) parissa. Amerikkalaisista uutiskuvista, propagandasta, dokumenttipätkistä ja Bert the Turtle -piirretystä (se ohjelma, jossa animoitu kilpikonna opettaa lapsia suojautumaan atomipommilta Duck and Cover -laulun tahdissa) leikelty, pommin historiaa ja ydinsotaan valmistautumista käsittelevä dokumentti oli erityisen hyytävä näinä aikoina, jolloin tankit vyöryvät Tsernobyliin ja joukkotuhoaseiden käytöstä sekä maailmanlopusta käydään julkisissa puheenvuoroissa ihan vakavaa keskustelua.

Mukana ovat niin pommin Neuvostoliittoon edesauttaneen Rosenbergin pariskunnan teloittaminen, 50-luvun yhdysvaltalaiset kommunistien noitavainot, pommin testaamista eläviin sikoihin ja paljon muuta vastenmielistä, jonka jälkeen usko ihmiseen ei ole kovin korkealla. Naiivin propagandamateriaalin ja nationalismin nimissä suoritetun aidon väkivallan yhdistäminen tragikoomisiin toimintaohjeisiin posauksen sattuessa (piknikillä oleva perhe pomppaa suurin piirtein suojaan eväsvilttinsä alle), poreilevia drinkkejä tarjoileviin maailmanlopun kahviloihin ja vaikkapa Bikinin atollin ydinkokeisiin saa aikaan ristiriitaisen cocktailin paikoitellen hyytävästi naurattavaa painajaista.

Lopuksi pelasimme 1980-luvun Trivialia, joka sai lähinnä vihaiseksi, ja päätimme samalla illan asiaankuuluvaa kamaa taustalla pyörittäen. Kun kerran ensin oli käyty läpi maailmanlopun varoitukset ja sitten ihmisten omat suhtautumiset mahdolliseen joukkotuhoon, oli viimeinen leffa tottakai sitten sitä jälkipyykkiä. Postapokalyptinen italialais-espanjalainen Vain yksi voittaja… (1984) on geneerisen tusinaohjaaja Tonino Riccin käsialaa. Joku karpaasi jahtaa uraania ja FIx-kasetin takakannen mukaan tässä olisi pitänyt olla jokin juonikin. Tokkopa tuo nopan heittely ja täydellisen epäloogisten vastausten kehittely kysymyksiin niin hirveästi huomiota muualle vei, sillä suurimmassa osassa kohtauksia lähinnä joko ajeltiin erilaisilla bensasyöpöillä (lopussa myös junalla) pitkin joutomaita tai ammuskeltiin sinne tänne viiden liiran toimintakohtauksissa.

Niin oli eräs lauantai-ilta pulkassa, eikä ainakaan vielä seuraavana aamuna verhot ikkunan edestä vetäistessäni eloton aavikko toivottanut minulle hyvää huomenta kera ydinsäteilyn. Toivotaan päivien alkavan näin myös jatkossa.

Kurkkuharja

Marttakerho kokoontuu

Tämän otsakkeen alle koottakoon epäpuhtaimmalla hesarismin tyylillä lyhyenlännät kommentit niistä katselluista filmeistä, joista en joko muista mitään tai yksinkertaisti vain keksi sen suurempaa sanottavaa.

Mirror for a Hero (1987)

Perestroikan ajan Neuvostoliitossa tehdyssä fantasialeffassa muutoksen tuulia edustava nuori mies riitelee isänsä kanssa ja huomaa yks kaks kesken kävelyn päätyneensä aikatunnelin kautta vuoteen 1949, jossa äijät ryhtyvät elämään samaa päivää murmelityyliin aina uudelleen ja uudelleen. Meininki stalinistisessa Neuvostoliitossa on rankkaa, hiilikaivokset likaisia ja lopulta henki lähellä lähteä kansanvihollisena oman perheenjäsenen toimesta. 1980-luvun lopulla vallitseva henki ja paraatissa eteenpäin raahustavat veteraanit alkavat näyttäytyä uusin silmin protagonistille, joka ilmeisesti tajuaa menneiden sukupolvien kokemukset tämän jälkeen kaikessa karuudessaan. Aikamatkustusta ei selitellä ja tunnelma kiehtoo, mutta kestoa 140-minuuttisella kuvaelmalla on aivan pirusti liikaa.

Daddy, Father Frost is Dead (1991)

Neuvostoliiton viime hetkillä julkaistu surrealistinen mustavalkoinen kauhuelokuva, jossa biologi matkustaa maaseudulle kokemaan kummia. Tässä oli ruumiita, wurdalak ja kohtaus, jossa tyypit ahdistelevat päähenkilöä talossa hyvin epämiellyttävällä toonilla. Nekrorealistinen leffa luottaa pitkälti outoon tunnelmaansa, joka ei tällä kertaa oikein minuun toiminut.

Veld (1987)

Lisää perestroikan havinaa Neukuista, tällä kertaa Uzbekfilmin toimesta. Ray Bradburyn tarinoihin pohjautuvassa tieteiskauhuelokuvassa ei juuri kauhua ole, mutta lastenhuoneesta avautuu ovi leijonien keskelle savannille ja kaduilla partioivat koronan hengessä jonkinlaiset ruttosotilaat. Sikäli mielenkiintoisista aineksista ei taaskaan saa liiemmin otetta.

Best Worst Movie (2009)

Viihdyttävä dokumentti Troll 2:n ympärillä pyörivästä kulttisuosiosta innosti sen verran, että tilasin lopulta Eurekan julkaisemat leffat omaankin hyllyyni blu-rayna. Dokkari käy läpi originaalin leffan pääosassa nähtävän hammaslääkäri George Hardyn nykyistä elämää, filmin ympärillä järjestettäviä fanitapahtumia ja muuta vastaavaa. Claudio Fragasso lennätetään Italiasta Jenkkeihin kunniavieraaksi tilaisuuteen, jonka jälkeen tämä mutisee raivoissaan ihmisten nauraneen täysin väärissä kohdissa. Troll 2:n mainospöytä ei myöskään saavuta suosiota vakavammilla kauhuelokuva- ja scifi-festareilla Star Warsien ja muun mainstream-mannan keskellä, mutta lopulta tokkopa tuolle on tarvettakaan – pitäähän alkuperäinen fanikunta kuitenkin hyvää menoa yllä. Uudelleennäytellyt kohtaukset ovat hieman vaivaannuttavia ja Fragasson lupaus Troll kahden jatko-osasta (!) paljastuivat palturiksi.

Sotaleikit (1983)

Tulipa katsottua Sotaleikit tähän väliin tämän kolmannen maailmansodan inspiroivan ilmapiirin kunniaksi. Tylsistynyt teinipoika hakkeroi itsensä äärimmäisen epäuskottavasti Yhdysvaltojen puolustusvoimien epäpyhimpään ja ryhtyy pelaamaan ydinohjuspeliä supertietokoneen kanssa. Jossain välissä hänelle selviää, että kyse ei välttämättä olekaan leikistä. Hyvin hollywoodmaisesti kerrottu leffa ärsyttää konventionaalisuudellaan ja paikoitellen myös typeryydellään (esimerkiksi hyperturvallisesta sotilastukikohdasta pakeneminen tuuletuskanavan kautta ja tutustumisretkelle saapuneeseen kouluryhmään soluttautumalla ei mene läpi enää edes vitsistä). Itse aihe piti kuitenkin otteessaan, elokuvan onnistuessa rakentamaan melko kuumottavan ilmapiirin maapallon ehkä viimeisistä päivistä siinä muodossa, kuin sen olemme oppineet tuntemaan. Toivotaan että tämä katastrofin pelko näkyisi sotaherrojen laskettua joskus ydinsauvansa myös konkreettisina ilmasto- ja ympäristötekoina.

Blood diamond – veritimantti (2006)

Sikäli kiinnostava elokuva Afrikan konfliktitimanteista, mikä pitkään kestoonsa nähden myös etenee sulavasti, mutta voi jumanvita etten voi sietää Hollywoodin tapaa kertoa tarinaa: joka ikinen asia vedetään dialogissa rutiinilla rautalangasta (lukuun ottamatta tätä Leonardo DiCaprion hahmon mahdollista HIViä…), että tyhmäkin varmasti tajuaisi missä mennään, minkä ohella joka ikinen tunne pitää syöttää katsojalle dramatisoinnin kautta lusikalla suoraan suuhun… prrr prrr prrr, taisteluhelikopteri tulee! Hieman myös epäilyttämään jäi filmin antama kuva maanosan arjesta heittoineen: “Jumala on jättänyt Afrikan.” Mitä nyt itse olen kuullut ja lukenut, kaikesta kurjuudesta huolimatta tuonnekkin mantereelle mahtuu aika lailla myös iloisia ja jopa ihan normaalia elämää eläviä ihmisiä. Jumalaan uskovien mukaan tämä tuskin on hylännyt Eurooppaakaan, vaikka Ukrainassa soditaan. Mutta hyvä joka tapauksessa, että näillä teoksilla popularisoidaan sotatoimialueiden arkea ja sitä, mistä luksustuotteesi saattavat tulla.

Return to Frogtown (1992)

Sam Hell palaa postapokalyptisessa sammakkomaailmassa takaisin Frogtowniin. Edeltäjäänsäkin heikomman ja atmosfääriltään lähinnä koko perheen tv-halpista muistuttavan hutaisun ilahduttavin asia on sankariosaan palkattu paahtoleipänaama Robert Z’dar.

Ensimmäinen yhteys (1997)

Robert Zemeckisin kaksi- ja puolituntisessa tieteiselokuvassa nähdään suureen torniin kohdistuva, uskonnollissävytteinen terrori-isku neljä vuotta ennen WTC:tä ja Bill Clinton puhumassa avaruuden vieraista. Aluksi alkoi vituttaa, kun tässä jeesusteltiin uskonnollisuudesta, mutta onneksi enkeliltä lopulta leikattiin siivet. Ihan kelpo scifiä.

Driven (2001)

Teimme kaverillani makkaraperunoita, joimme kaljaa, lämmitimme saunan ja katsoimme pari Renny Harlinin elokuvaa (“Ei helvetti! Ei noita!”, oli hänen kommenttinsa kun kaivoin DVD:t repusta). Sylvester Stallone ajaa formulaa Rockyn kiilto silmissään ja väitän erikoistehosteiden kestäneen tässä jännittävässä elokuvassa aikaa yllättävän hyvin.

Cleaner (2011)

Kymmenen vuotta myöhemmin Samuel L. Jackson siivoaa ruumiita ja tajuaa, että jokin on nyt pielessä. Ei ehkä yhtä pahasti kuin Drivenissä, mutta silti.

Harry Dean Stanton: Partly Fiction (2012)

Tapahtui pari pikku virhettä, mutta paskat siitä.

Osaa jengistä ahdistanee “seksistinen” huulenheitto, kun ikäloppu äijä vetää röökiä, kittaa viinaa ja sanoo että nussiminenhan se aina on mielessä – etenkin kun järki vielä toimii kuin ananas pitsassa. Jos kyse olisi samanikäisestä teräsleidistä, saman sakin mielestä tämä puolestaan olisi vahva ja lokeroimaton persoona. Itse en siedä tekopyhyyttä ja kunnioitan Harry Dean Stantonia, joka on hyvä näyttelijä sekä hieno esimerkki siitä, etteivät kaikki lopeta elämäänsä hoivalassa vaipat jalassaan ja kaali yhtä turvonneena, kuin se keittooni päätynyt vihannes.

Kurkkuharja

Pimeyden tango: Törhötön

Elokuvaharrastajana tulee ajautuneeksi mitä ikävämpiin tilanteisiin omaa intohimoaan toteuttaessaan. Milloin sitä on ajanut kello kaksi aamuyöstä kaupungin toiselle puolelle maksaakseen kellojen siirtohetkellä tapahtuvasta yllätysnäytöksestä, milloin puolestaan aloittanut aamunsa Serbian Filmillä tai porno-E.T.llä, unohtamatta tietenkään väkisin valvottuja öitä EKEKissä tai Night Visionsissa saati mitäänsanomattoman Hollywood-paskan tuijottamista liukuhihnalta vain siitä syystä, että satuin saamaan nämä leffat jostakin ilmaiseksi, enkä monesti kehtaa roudata niitä katsomatta divariin.

Suurimmat tuskat ovat kuitenkin tulleet erilaisten maratonien muodossa. Eräs pääsiäinen katsoimme 30 Jesus Francon elokuvaa putkeen, eräs toinen viikonloppu puolestaan kaikki Uuno Turhapurot. Rauni Mollberg -viikonloppu oli heikko ajatus ihan vain siksi, ettei kyseisiä elokuvia ainakaan ole tarkoitettu tsekattavaksi perä perään kaveriporukassa. Olemme pitäneet isojalkamaratoneja, vilkaisseet jäljelle jääneet Ere Kokkosen ohjaukset (liian monta) alta kerralla, kaikki Johnny Weissmullerin Tarzanit ja suurimman osan Russ Meyerin tuotantoa kahden illan aikana. Onneksi jälkimmäisten aikana sai valkovenäläisiä.

Kaikesta huolimatta tätä kirjoitusta paluumatkalla Tampereen linja-autossa aloitellessani ehdottomasti huonoimmaksi ideaksi on valikoitunut Lauri Törhösen elokuvataiteeseen keskittynyt Törhötön, jonka vaikutukset tuntuvat mielessäni ja kehossani vahvasti samaan tapaan, kuin olisin kiskonut intialaista pontikkaa koko viikonlopun. En haluaisi edes muistella näistä filmeistä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ainuttakaan enää ikinä, mutta koen silti velvollisuudekseni kirjoittaa niistä edes jotakin. Pidetään tämä siis kevyenä matkaraporttina, jossa törkyilyistään kiinni jäänyt, palkittu taiteilijaprofessori ei saa sen osakseen sen enempää vakavaa pohdintaa kuin mitä näyttää ansaitsevan.

Aloitimme katselmuksen Laten ensimmäisellä teatterielokuvalla Palava enkeli (1984). Sikäli yllättävää oli, että tässä tekeleessä oli vielä jonkinlaista yritystä – joskaan ei mainittavaa osaamista. Ainakin tämän päivän katsojan näkökulmasta tarina mielisairaalan hoitajasta, joka lopulta hiljalleen alkaa muuttua itse hulluksi (käännekohtana tässä filmissä on potilaalle annettu ja polttoitsemurhan mahdollistanut sytkäri) tuntuu tylsältä kliseeltä. Näyttelijät ovat myös suurin piirtein niin huonoja kuin nyt voivat, mutta joillakin alueilla on onnistuttu. Esa Vuorisen kuvaus on näyttävää ja pari kuvaa oikeasti hienoja. Myös Hectorin musiikki pelastaa jotakin. Silti kultainen kosketus välittyy jo tästä, kohtausten leikkaantuessa päämäärättömästi kuin seinään ja osan tapahtumista ollessa suorastaan raivostuttavan järjettömiä, esimerkiksi palaneen pedin auton ikkunasta näkevän hoitsun seotessa täysin. Hyvä kysymys on myös, miksi eräässä tuiki tavallisessa asunnossa on sairaalasänky – ettei vain houkutus kuvata kohtausta lasaretin toisessa siivessä ajan säästämiseksi ollut liian suuri? Jo tästä filmistä lähtien nähdään Törky-Törhösen pieneksi tavaramerkiksi muodostunutta, täysin tarpeetonta naisalastomuutta.

Seuraavaksi oli vuorossa todellinen hämmentäjä, säännön vahvistava poikkeus: Riisuminen (1986) kun oli oikeasti hyvä elokuva. Vähän tosin veikkaan, ettei tämäkään lykästäminen ole ohjaajansa, vaan enemmänkin hyvän työryhmän ja alkuperäislähdeteoksen ansiota. Näytelmään perustuva juoni demariministeristä, joka kekkuloi munasillaan maailmaan ja aatteisiin pettyneen, yhtä lailla tupsut sun muut paljaana vipeltävän ex-taistolaisen nuoruudenrakastettunsa kanssa hotellihuoneessa, pitää pihdeissään tavattoman hyvin. Näyttelijäsuoritukset ovat laadukkaita ja 60-70-luvun radikalismin vanavedessä seurannutta opportunismia sekä krapulaa käsittelevä kiivas dialogi sai jopa oikeasti hiljentymään ja keskittymään leffaan.

Hectorin musiikit soivat taustalla asiallisina ja äänitys on kunnossa – mitä tosin olisi pitkälti voinutkaan kusta, johtuen tiiviistä kuvista ja lokaationa olevasta sviitistä, jotka minimoivat taustahälyn ja mahdollistavat mikin sijoittamisen lähelle puhujan suuta. Televisiossakin pikkuroolissa vilahtavan Törhösen suojelija Jörn Donnerin tuottajanpallilla istuminen on saattanut sekin vaikuttaa lopputulokseen. Alastomuutta on mukana enemmän kuin yhdessäkään Törhösen elokuvassa, minkä ohella Riisuminen aloitti leffasta toiseen seuranneiden rasististen letkautusten sarjan, Eeva Elorannan huutaessa “Vie sitä kaurapuuroas Etiopian mutakuonoille!”

Kolmas elokuva oli Tropic of Ice – Jään kääntöpiiri (1987), joka edusti jo sitä Törhöstä itseään, ollen todella epätoivoinen yritys tehdä kansainvälisesti merkittävää suomalaista elokuvaa. Filkka kertoo likaisesta myyntimiehestä, joka kaupittelee jotakin sekä Ameriikkaan että Neukkulaan. Rallienglanti pauhaa ja lokaatioita on Savonlinnan oopperajuhlilta Lontooseen sekä hieman hämmentävästi jopa Moskovaan (lieneekö jälleen tuotannosta vastanneella Donnerilla ollut osuutta kuvauslupien saamisessa?) ja jonkinlaista jännitystä yritetään kehitellä köyhän miehen bondeiluineen ja pyssynpaukutteluineen.

Lopulta kuitenkin kaikki tuntuu kertojaäänestä (mitä… mikä… miksi?!) huolimatta käsittämättömän sekavalta, kohtauksissa ei vaikuta olevan järjen hiventä eikä monia eksoottisia kuvauspaikkoja selitellä juonen varjolla mitenkään (esimerkiksi kohtaus Yrjönkadun uimahallissa olisi voitu kuvata missä tahansa muuallakin… paitsi… ai niin…). Sovinismi kukkii dialogissa, rasismiakin löytyy ja täysin turhaa naisnakuilua nähdään ilmeisesti ihan vain siksi, että päästäisiin katselemaan kameran edessä riisuutuvia misuja. Ns. poliittisen kieroilun ja korruption teema jatkui myös tässä, täysnilkin bisnesmiehen saadessa rangaistuksen sijaan lopussa palkinnon. No, ainakin näemme kuvissa sekä Neil Hardwickin että ensiroolinsa vetävän Billy Carsonin.

Kun läpi oli käyty suomalaisen mielenterveystyön laatu, kelkkansa kääntäneet ja omaa etuaan tavoittelevat vasemmistoherrat ja rikollisella toiminnalla sekä opportunismilla rikastuvat liikemiehet, olikin aika päästä kasarin juppikulttuurin pariin. Valitettavasti olin nähnyt Insidersin (1989) jo kerran aiemmin – Törhösen porsastelujen paljastuttuahan Yle veti kannanottonaan elokuvan tv-esityksen takaisin, vain näyttääkseen sen parin kuukauden päästä kohun laannuttua. Leffassa joukko iljettäviä nousukkaita pumppaa rautaa, on tietämätöntä maailmanmenosta ja rakastaa itseään, Törhösen tehdessä oikeastaan kaikkensa näyttääkseen, miten vastenmielisiä, henkisesti tyhjiä ja omaa napaansa tuijottavia nämä ihmiset ovat.

Leffa on rytmitetty aivan päin veetä. Ensin nähdään tutkivaa kommunistijournalistia penkomassa rikkaiden asioita, sitten tämä unohdetaan ja seurataan biletystä aikansa, äkisti mukaan tulee murhajuoni ja journalisti repäistään takaisin jostain ja niin edelleen. Tappajan henkilöllisyys lienee kaikille selvä heti kättelyssä ja satunnaiset kohtaukset, kuten alasti kokaiinia vaahtokylvyn ääressä vetävä lesbotrio, saavat vain pohtimaan kysymyksiä syviä. Naisten pohjimmaista likaisuutta pohditaan jälleen (mm. kohtaus, jossa naaras kuoleman kielissä kädet kaulansa ympärillä vielä korahtaa sikaäijälle viimeiset kiristysvaatimuksensa) ja näiden paljasta pintaa nähdään kuin pehmopornofilmissä. Rasistinen heittokin saadaan kuulla. Täysin irrationaalisen meiningin sinetöi naurunpurskahdukset päräyttävä loppukohtaus, jossa mereen syöksyneen ja pinnan alle hiljalleen uppoavan auton viereen heitetään pelastusrengas.

Insidersin jälkeen oli aika käydä muutamaksi tunniksi nukkumaan. Huonosti koisattujen yöunien jälkeen huomasin auringon nousseen jo korkealle, joten isännän duunipäivän ajaksi suuntasin kengänkärkeni kohti kartsaa ja kävin sekä poimimassa Viiden tähden elokuvadivarista vaihdossa pussillisen melko kyseenalaista kamaa että ihmettelemässä museotarjontaa niin työväenperinteen kuin Lenin-sedän parissa. Iltaa kohti astelimme vielä kaupungissa käynnissä olleiden elokuvajuhlien varjotapahtumaan, ylioppilastalolla järjestettyyn Trash & Underground Film Festival TUFFiin, jossa oli tarjolla findie-tekijöitä ja heidän harrastemielessä kuvaamaansa törkyä. Emme myöskään kyenneet vastustamaan seireenien kutsua, vaan suuntasimme pääpirujen kera kohti videopeliaiheista kellarikapakkaa, jonka virvokkeita nautimme oman aikamme kiistellen pöytäseurueen kera siitä, onko Nicolas Cagen Mandy täyttä sontaa.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, joten oli aika antaa periksi armottomalle kellolle ja suunnata pienessä hassussa takaisin kohti vankilaa ja sitäkin kurjempaa rangaistusmateriaalia. Tiedä häntä miksi, mutta olin nähnyt myös seuraavan elokuvan, Ameriikan raitin (1990) joskus ala-asteikäisenä (tuolloin siitä jäivät mieleen lapiolla jalkaan sohaisu ja alastomat naiset). Antti Tuurin Pohjanmaa-juttuihin lukeutuvassa filmissä juntit lähtevät veroja ja Liikasta karkuun aina lämpimään Floridaan saakka: huutaahan niin jo elokuvan toinen julistekin melkein itse nimeä isommalla fontilla.

Ameriikan raitti alkaa olla edellisiin filmeihin nähden jo väsynyt vitsi. Jenkeissä ihmetellään kun ihmemaa ei olekaan sitä mitä luvattiin ja jopa raksalla hilluu kommareita, sitten alligaattorit uivat uhkaavina kuin Jesus Francon viidakkoseikkailuissa ikään ja lopulta kuitenkin palataan takaisin kylmään pohjolaan. Pälvikalju, lihava ja viiksekäs mies antaa kaikkensa seksismin, rasismin ja umpikalloisuuden saralla, punaisen langan ollessa tavallistakin pahemmin hukassa. Tissejä ja häpykarvoitustahan tässä ainakin oli, sekä ahdistavan innostuneena tämän kaiken keskellä röhkivä suomalaisen elokuvan kosmopoliitti Åke Lindman. Jääpähän tämä ainakin historiaan Yhdysvalloissa kuvattuna kotimaisena, meriitti sekin.

Ameriikan raitin päätyttyä alkoi keskittymishäiriö esiintyä jo vähän turhankin vahvana. Hylätyt talot, autiot pihat (2000) jäi mieleen lähinnä paskana sotaelokuvana, jossa etsittiin jonkinlaista sovitusta aiempien elokuvien poliittiselle kyseenalaistamiselle ja haluttiin näyttää, että oikeasti ihan isänmaallinen mieshän se Lauri on. Rukajärven tien menestys ei varmasti vaikuttanut tämän syntyyn millään lailla. Käpykaartilaiset ovat joka kolosta ryöstö ja raiskaus mielessään kimppuun ryömiviä pirulaisia, joskaan rintamakarkureita suuremmitta oikeuksitta kujalla teloittavat sotapojatkaan eivät paljon parempaa kunniaa saa. Sota on helvettiä, sen tiesi jo Törhönen. Kyllä, myös naisia vailla rihman kiertämää nähdään mm. saunomisen varjolla. Tässä oli myös kohtaus, jossa pappi vihkii pariskunnan järkyttävän pommituksen keskellä ja uunituoreen avioparin kävellessä ovesta ulos vaikuttaa ympäristö kuin sunnuntai-iltapäivältä uneliaassa puistokaupungissa.

Cafe Late olisi voinut olla hyvä nimi mahdolliselle Törhösen puolidokumentaariselle sarjalle kirpputorin arjesta, ellei joku olisi päättänyt antaa tälle jälleen mahdollisuuden näyttää kyntensä teatterikankaalle heijastettavan valon kautta. Raja 1918 (2007) taisi olla jopa ihan muutamia hyviä ajatuksia sisältänyt teos Suomen itsenäisyyden surullisimmasta ajasta, sisällissodasta. Loppukohtauksesta voisi maratonin perusteella kirjoittaa lähes akateemisen tutkielman: jo nähdyistä elokuvista irrallisesta perspektiivistä alasti riisutut, juoksemaan käsketyt ja järkyttävässä kohtauksessa miesten toimesta hengiltä ammutut naiset voisivat herättää erilaisia mielleyhtymiä, kuin kaiken tähän asti kokemamme ja tietämämme jälkeen. Tässä välissä näiden leffojen julisteet muuten muuttuivat myös visuaaliseksi liitutaulun raaputtamiseksi.

Sitten Varekset tulivat ja itse päätin, etten edes yritä muistaa tästä elokuvallisesta kiirastulesta mitään sen erittelevämpää. Näitähän duunailtiin aikaan ties montako per vuosi (Törhösen toimesta se pari kappaletta yhtä auringonkiertoa kohti), joista ainakin yhden kylkiäisenä pystyi ostamaan Hexburgerista myös nimikkoaterian. Juha Veijonen on vaihtunut Antti Reiniin, mikä jo lähtökohtaisesti häiritsi itseäni siksi, että penikkana näkemieni parin ekan osan jälkeen tuntui uusi naama ruudulla jo lähtökohtaisesti huijaukselta.

Vares: Huhtikuun tytöt (2011) olin nähnyt jo joskus ammoisina nuoruuden villeinä aikoina Tomi Mengeleen sohvalta eräs sunnuntaiaamu krapulassa herättyäni. Elokuva oli jo tuolloin perseestä, mutten silti muista toisenkaan kerran jälkeen mitään yksityiskohtaa, jonka voisin varmana liittää juuri tähän. Ainoa merkittävä asia on tahattomasti tai tarkoituksella Anssi Mänttärille vittuileva/kumartava julisteen slogan: “Huhtikuu on kuukausista julmin”.

Vares: Sukkanauhakäärme (2011) oli ensimmäinen maratonin elokuva, josta en löytänyt edes sitä vähääkään oikeutusta yhden tähden ansaitsemiseen ja jonka katselu satutti minua sekä fyysisesti että psyykkisesti. Katsojansa niin kaiken kaikkiaan aliarvioivaa ripulia, jonka parissa työskentelemisen riemu paistaa välistä myös näyttelijöiden silmistä. Oliko tämä se osa, jossa joku karkasi Turun keskusta-alueella sijaitsevasta Kakolasta ja sitten ajoi selkeästi hyvin pitkän matkan, ennen saapumistaan vanhaan pääkaupunkiin? Eikun perkele, se olikin vasta seuraava. Tämä oli se osa, jota varten oli katsottu vähän amerikkalaista vankilaleffaa… lemmikkihiirtä puurossa ja niin pois päin… Kovaksi keitetty dialogi ja hahmojen nimet tuovat mieleen Mikki Hiiri -sarjakuvat.

Vares: Pimeyden tango (2012) oli siitä tärkeä filmi, että tähän oli kiinnitetty yhteen päärooliin huippulahjakas Lola Odysoga, jonka näyttelijäntaidot ovat niin ikään samaa luokkaa omieni kanssa. Odysoga myös kysäisee yht’ arvaamatta Vareksen autossa, haluaisiko tämä kuulla hänen uuden biisinsä, jonka jälkeen kappale pistetään soimaan. Kaikesta päätellen palkkioon on siis kuulunut myös se, että tästä takavuosien missistä ja Seiskan myyntiartikkelista on yritetty leipoa myös pop-tähteä. Mukana on myös jokaisen teinijuntin sankari, Jussi Lammen tulkitsema Veikko Hopea, joka kuolee kotimaisen elokuvan historiaan kiistatta jäävässä CGI-räjähdyksessä, joka saa Trash Videosin tehosteet näyttämään vakavalla naamalla tehdyiltä. En jälleen muista oliko tämä se episodi, jossa jonkun otsassa oleva ampumahaava oli toteutettu tietokoneella tehdyllä tarralla, joka ei meinannut pysyä mukana jätkän kaatuessa. Olen kuitenkin iloinen että Suomessa tuotetaan nykyään tällaista kaupallisesti kannattavaa viihdettä kansan syville riveille, eikä mitään kommunistista Jouluksi kotiin tai Laukaus tehtaassa paatosta.

Vares: Uhkapelimerkki (2012) vei hermot lopullisesti, sillä paitsi että tätä paskaa oli joutunut tässä välissä katsomaan jo sen kolmen osan verran, alkoi nyt taistelu myös aikataulua vastaan, jotta ehtisin kotiin vievän bussin kyytiin ajoissa. Törhösen mahdollisesti viimeiseksi jääneessä elokuvataiteen timantissa Vares viimein rakastuu, vain menettääkseen naisensa saman tien yhtä miehekkäästi, kuin John Rambo omansa Vietnamin viidakoissa. Lokaationa toiminut lintutorni oli sen luona syksyllä käydessäni poltettu, mutta muuten näiden elokuvien ainoiksi hyviksi puoliksi voisi sanoa tuttuja maisemia. Vaikka totta puhuakseni niidenkin näkeminen tässä kontekstissa sai aikaiseksi hieman epämiellyttävän olon Turkkuseen palaamista ajatellen. Varesten tarkoituksena on viihdyttää (en ole tarpeeksi nihilisti uskoakseni, että Solar Films kuitenkaan kusisi maksavan yleisönsä naamalle), mutta itselleni tuli niistä olo kuin minut olisi hakattu, kissaani kidutettu ja perhettäni uhkailtu. Olihan tämän sarjan ohjaamiseen osallistuminen Törhösen uralle jo aikamoinen alennustila.

Epilogi: Kysytte varmaan, hyvät viisi miljardia lukijaani, mitä tästä maratonista jäi käteen? Koska en ole jaarittelevaa sorttia, totean suoraan, että heti viikonlopun jälkeen kummallekin siihen osallistuneista puhkesi korona (voin hiljalleen jo paremmin), minkä ohella palava intohimon liekkini kaikkea seitsemänteen taiteeseen liittyvää kohtaan sammui hetkeksi samaan tapaan kuin jossain sydänkohtauksessa. Kiitos tästä, tehkää perässä.

Kurkkuharja

Tumpun Peliluola: Kauhua etsimässä

Aika ajoin tulee aloitettua jokin uusi peli, jonka kanssa sitten vietän aikaa useita iltoja putkeen. Tällaisena kauhuhulluna koen selviytymiskauhupelit parhaana mahdollisena viihteenä hämäriin iltoihin. Tässä artikkelin tyngässä tullaan käsittelemään Shinji Mikamin The Evil Within -pelin PS4-versiota, joka on tässä vaiheessa maailmanhistoriaa jo ehtinyt yli 7 vuoden kypsään ikään.

Aloitetaan vaikka siitä, että kuten tuossa esipuheessa totesin, ovat kauhupelit minulle jonkinlainen pakkomielle ja tapa kuluttaa aikaa. Harva peli kuitenkaan enää onnistuu pääsemään kuivan ihoni alle, mutta The Evil Within onnistuu tässä tehtävässä.

Tarina alkaa, kun etsivä, Sebastian Castellanos, ajautuu hulluuden syövereihin erään poliisioperaation jälkeen. Juonta on miltei mahdotonta avata tätä enempää, koska peli on nimensä mukaisesti pahuuden sisällä. Mikami ei päästä pelaajaa helpolla, kun ruudulle vieritetään mitä kieroimpia paholaisia ja Sorkkaherran apureita.

Itse pelimekaniikka on hiottua laatua, vaikka ohjattavuus on genrelle tyypilliseen tapaan hitusen kankeaa. Kenttäsuunnittelu noudattaa alkuun Resident Evil 4:n tyylisiä miljöitä, joissa etenemismahdollisuuksia on aina avoimesta räiskinnästä, huolellisuutta vaativaan hiippailuun. Harmillisesti peli hylkää edetessään hyvän kenttäsuunnittelun ja sitä kautta myös hiiviskelyn potentiaalin. Pidemmälle edetessään Mikamin luoma painajainen koostuu enimmässä määrin nopeatempoisesta räiskinnästä ja kujanjuoksuista. Ajattelulle ei jätetä aikaa, joka on harmi.

Peli on myös hyvin julma ja äkkikuolema vaanii miltei jokaisen kohtauksen tai nurkan takana. Siksi onkin mainiota, että vaikeusastetta voi vaihtaa kesken pelaamisen, ettei ohjainta tarvitse paiskata päin näyttöä tai mielenterveyttään menettää jonkun turhan vaikean pomotaistelun vuoksi.

Mikami onkin onnistunut luomaan magnumopuksestaan hyvän teoksen, jonka vaikeusaste on siis pelaajasta itsestään kiinni. Lukuihin jaettu peli etenee verkkaisesti. Yhden luvun suorittaminen kestää puolesta tunnista pariin tuntiin, riippuen hyvin paljon luvun sisällöstä. Lukujen välissä pääsee niin sanottuun “turvatilaan”, jossa hahmoa voi kehittää lievillä roolipelimäisillä elementeillä. Eli hahmon aseita ja kestävyyttä voi päivittää pisteillä, joita saa tappamalla vihollisia ja keräämällä näistä liuenneet mönjät talteen. Samaa purkitettua mömmöä löytyy myös arkuista ja niin edelleen. Hahmon kehittäminen on tärkeä osa pelin mekaniikkaa, koska tarinan edetessä viholliset voimistuvat ja juoksukestävyydelle kuin myös pidemmälle elämäviivalle ja tehokkaammille aseille on käyttöä.

Pienistä vioistaan huolimatta The Evil Within on mielenkiintoinen ja mukaansatempaava kauhupeli, jota hiukan laihaksi jäävä juonikaan ei haittaa. Peli aiheuttaa aitoa ahdistusta ja kauhua, johon kovinkaan moni peli ei enää näinä päivinä kykene.

Pelille on tehty myös jatko-osa, josta myöhemmin lisää myöhemmässä tynkätekstissä.

Tumppi

Tumppi