Kirjoitusvirheet teille tarjoaa Tumppu.
Tämän kertainen blokipläjäys tulee olemaan rautaa, sillä Tumppu ei vielä kaiva hautaansa, vaikka teksti ilmestyykin myöhässä. Riimitellään eteenpäin, sillä eihän tämä nyt voi mennä näin. Seuraavaksi luvassa annos tuttua ripulia, se alkaa itkettämään kuin pilkkoisi sipulia.
Arnold (2023)
Pilkotaan tämä kommentti sitten seuraavaksi, sillä katsoin kolmiosaisen dokumenttisarjan Isosta Arskasta. Sen ensimmäinen jakso pureutuu kehonrakennukseen, toinen keskittyy elokuvauraan ja viimeinen politiikkaan.
Kattavassa henkilökuvassa päästetään itse dokumentin nimikkohahmo kertomaan elämästään ja teoistaan, joka on hyvin rytmitetty kokonaisuus. Arkistomateriaalia ja haastatteluja mukaan sotkeva dokkari on viihdearvoiltaan loistava ja sisällöltään kiinnostava.
Aiheesta voisi kirjoittaa esseen, mutta osaamattomuuteni puutuu nyt peliin, enkä pysty tämän enempää asiasta tarinoimaan.
Blood (2022)
Tästä leffasta ei oikein voi kirjoittaa pidempään. Joten pidetään kommentti sen pituisena.
Blood on Brad Andersonin ohjaama kauhuelokuva jostain skidistä, joka muuttuu vampyyriksi. Aiheeseen ei oteta sellaista perinteistä lähestymistapaa, joka tekee elokuvasta kummallisen yhdistelmän draamaa ja kauhua. Huomasin aidosti voivani pahoin, kun verta imettiin letkuilla pusseihin, joista se syötettiin tuolle jollekin skidille.
Voisi jopa väittää käsikirjoituksen tuovan esiin aihioita menettämisen tuskasta ja kuoleman pelosta. Blood olikin yllättävän hyvä elokuva, mutta toisaalta Anderson on ennekin todistanut osaavansa tehdä minimalistisia elokuvia erikoisella teemalla.
Poistin Bloodin kirjaston armottomasta jonosta, koska katsoimme sen tällä kertaa Netflixin helvetillisestä suoratoistosta.
Nowhere (2023)
Erikoisella teemalla ja suoratoistohelvetillä jatketaa, kun rakas vaimo pakotti minut katsomaan jonkun Netflixin kansainvälistä tuotantoa olevan Nowheren, joka suinkaan liity yllä nähtävään Gregg Arakin elokuvan giffiin millään tavoin.
Juoni tiivistettynä minun tapaani: Joku raskaana oleva muija jää keskellä merta seilaavaan rahtikonttiin jumiin, kun samaan aikaan koko maailma on muuttunut sotatantereeksi.
Itse asiassa Nowhere alkaa ihan hyvin ja nostaa kiinnostumisasteen korkealla, mutta edetessään enemmän shokkiarvoilla leikittelevä kuvaus maailmanlopusta muuttuu puuduttavaksi. Tämä on nyt tätä, joten siirrytään seuraavaan kommenttiin.
Sly (2023)
Sillä leikittelevä on myös Tumppu, joka katsoi jo viikon sisään toisen kasarin muskelisankarista kertovan dokumentin. Siinä, missä Arnold oli sympaattinen kuvaus tuosta itävaltalaisesta moniosaajasta, on Sly aika pitkälti juuri Sylvester Stalonen näköinen. Heppoisesti rakennettu dokumentti ei pääse kovinkaan syvälle nimikkohenkilöönsä. Puoleentoista tuntiin on ahdattu kiinnostavia tarinoita Stallonen lapsuudesta, mutta tuon jälkeen keskitytään liiaksi Rockyyn ja Ramboon eikä niinkään Stallonen henkilökohtaiseen elämään.
Kokonaisuus onkin kuin keskinkertainen Stallone-elokuva, jossa hänellä on ollut liian paljon päätäntävaltaa lopputulokseen. Toisin kuin Iso-Arska, Sly väittää olevansa self-made-star. Juuri tällainen egoistisuus on aina ollut Syltyn perisynti, joka näkyy ikävällä tavalla tässäkin dokumentissa. Rahkeita paljon parempaan olisi ollut.
Locked In (2023)
Rahkeita olisi tarvittu, sillä Locked In on sellaista paskaa, että sen muistelu tässä kohtaa vituttaa. Yleensä en katso elokuvia, joista en tiedä, mutta nyt tein vaimon toiveesta poikkeuksen, koska hän ehdotti tätä paskakasaa perjantain ratoksi, jossa joku nainen on koomassa ja hänen hoitajansa alkaa selvittää, mitä todella tapahtui. Sitten kerronta kulkee takaumien kautta, joissa botox-naamainen Famke Janssen näyttää ummehtuneelta ja juoni on kuin jostain huonosta Tunteita ja tuoksuja -jaksosta. Missään ei tunnu olevan järjen hiventä ja koinkin paremmaksi sopia treffit Nukkumatin kanssa. Ihan aidosti yritin katsoa tätä ensimmäiset puoli tuntia, mutta se oli viimeinen niitti.
Zom 100: Bucket List of the Dead (2023)
Vaimo pelkäsi, että sopisin uudelleen Nukkumatin kanssa treffit, koska Zom 100 kesti yli kaksi tuntia. Kieltämättä lopussa minua alkoi vähän väsyttää, mutta se ei nyt liity mitenkään itse elokuvaan.
Juonesta seuraavaksi tiivistelmä, joka on jälleen tapojeni mukaan sekoilua: Joku japanilainen tyyppi saa unelmiensa työpaikan firmassa, jossa töitä tehdään vuorokauden ympäri. Esimies on täysi mulkku ja meininki muutenkin hanurista. Sitten zombipandemia valtaa tuon saarivaltion, ja tuo joku japanilainen tyyppi iloitsee, koska töihin ei enää tarvitse mennä.
Tästä edes tämä mangaan perustuva kauhukomedia rullaa hyvin eteenpäin ja naurattaa ihan kiitettävästi. Japanin omassa Zombielandissa tehdään niin sanottu lista asioista, joita halutaan tehdä ennen kuolemaa. Huumoria saadaan revittyä paljon ja lopussa nähdään kohtuullisen hyvin tehty zombihai. Sekoillaan eteenpäin, mutta pidetään hyvä maku pois kirjoittajan sormista.
Vares – yksityisetsivä (2004)
Sekoilua ja huumoria saadaan revittyä myös ensimmäisestä Vares -elokuvasta, joka on eräällä tapaa tarpeellinen uusintakatselu. Aleksi Mäkelän roskatuotannon eli Aleksploitaation kulmakivi on tullut nähtyä moneen kertaan, ja Juha Veijonen on ainoa oikea Vares. En nyt jaksa alkaa kertaamaan tämän juonta enempää tähän, koska suosittelen kaikkia katsomaan enemmin elokuvan kuin lukemaan tätä paskaa yhtään pidemmälle.
Paskaa? Onko täällä jossain paskaa?! Mä tapan koko Tapanilan yön Timot. Eiköhän tämä ollut tässä. Hyvää iltapäivää teille toivottaa juonenkuvauksen uskomaton lahjakkuus, jota jotkut kutsuvat Tumpuksi. En ole Miesmann, vaikka haluisin olla. Jorma Tommila oppi uuden kielen jumalan teatterista, jossa haisee pahalle.
Nyt ihan oikeasti laitan tämän tajunnanvirran tauolle. Loppusanoja ei tule, vaikka Sorkkaherra on aina läsnä.
V2 – jäätynyt enkeli (2007)
Sorkkaherra on täällä, koska minä valehtelin teille. Yksi juttu vielä kuin Columbo sen sanoisi.
Katsoimme sitten myös V2:n vaimon kanssa, koska sekin on hyvin tarpeellinen uusintakatselu. Mikä vittu teitä porilaisia oikein vaivaa, totesi Vares, kun Porissa kävi.
Homman nimi on aika pitkälti sama kuin ensimmäisessä osassa. Mäkelä toteuttaa omaa eksploitaatiotaan ja vierittää ruudulle melkoisen näyttelijäköörin. Jasper Pääkkönen esittää Dante Hell, Kari Hietalahti on transu, joku tyyppi, jonka nimeä en koskaan muista, kertoo totuuksia median vallasta massojen aivopesuun ja samaan suonenvetoon päätän tämän kommentin.
Mutta enpäs päätäkään, koska Hannu-Pekka Björkmanilla oli ruma tupee, Vesa Vierikko ampui aivonsa pellolle ja jonkun naisen nänni oli lävistetty. Eräässä kohtaa taustalla soi Turmion Kätilöt. Nyt ihan oikeasti lopetan tämän, toteamalla, että V2 on huippuhetkeä kireän Kari Väänäsen ja Jussi Lammen ansiosta.
Ei loppupuhetta.
