Uusi vuosi alkaa lupaavasti, eli tekemällä kovasti mieli lopettaa tämä ploki toistaiseksi, koska en yksinkertaisesti jaksaisi kirjoitella kaikista katsotuista elokuvista tällä hetkellä mitään tässä päiväkirjamaisessa ja pakonomaisessa muodossa. Siispä päätän nyt uudistaa systeemiä ja kerään tähän Kuvaputken alkuperäiseen tyyliin kasaan kaikki ne filmit, joista en löydä paria sanaa enempää iloa kirjoittaa ja rustailen muista sitten erikseen. Katsotaan, onko tässä mitään järkeä ja kuinka nopeasti idea kuivuu kokoon, mutta siihen asti mennään näillä. Bon Appetit!
Kävin uuden vuoden alkajaisiksi kaverillani saunomassa ja katsoimme tätä ennen pari elokuvaa. Näistä ensimmäinen oli Ylen Areenasta löytyvä Alejandro Jodorowskyn El Topo (1970). Olisihan tämä toki hyllyssäkin ollut, mutta kun Yleisradio kerran moisen kulttuuriteon suoritti ja antoi mahdollisuuden nähdä tämä surrealistisen kulttielokuvan mestariteos suomenkielisillä tekstityksillä, en voinut vastustaa kiusausta. Kaikkien aikojen viiden parhaan elokuvan listalla yhä, monta kertaa aiemmin jo nähty. Tämän jälkeen vilkaisimme vielä DVD:llä mukana kiikuttamani elokuvan Boondok Saints: Etelä-Bostonin enkelit (1999), jossa kaksi amerikanirlantilaista tyyppiä alkaa tappamaan mafiosoja Willem Dafoen esittämä homosteleva poliisi kantapäillään. Leffa näyttää visuaalisesti todella amatöörimäiseltä ja sen huumori tappajien vierellä mielikuvissaan heiluvan Dafoen, gangsterin niskaan tiputetun vessanpöntön ja ilmastointikanavasta jengikokoukseen rysähtävän kaksikon tapaisten juttujen osalta on todella vaivaannuttavaa, lopputuloksen tuntuessa lähinnä tekoviileältä kotivideolta kera parin isomman tähden. Tässä oli mukana myös Ron ”Siili” Jeremy, joka kuuleman mukaan odottelee tällä hetkellä mahdollista satojen vuosien vankeustuomiota mm. pinosta raiskauksia. Onneksi myös Boondock Saintsin jatko-osa löytyisi hyllystäni, mistä lie saa ottaa -laatikosta sinne päätynyt…
Tammikuun toinen päivä alkoi jo syksyllä alkaneen professori Brian Coxin juontaman avaruusaiheisen tv-sarjan Aurinkokunnan ihmeet (2010) viimeisen jakson päättämisellä. BBC:n tuottamaa kiehtovaa minitiedesarjaa oli ollut tapana katsoa kiireettömämpinä aamuina syömisen yhteydessä. Illemmalla pitsan paistumista odotellessani katsoin Areenasta Elina Talvensaaren mainion dokumentin Neiti aika (2019). Ohjaaja oli perheineen muuttanut asuntoon, jossa yhä oli ollut yksinäisyydessä kuolleen edellisen asukkaan tavaroita ja ryhtynyt selvittämään tämän tarinaa. Elokuvassa kiehtoi moni asia: kaiken katoavaisuus mukaanlukien se, miten meille ja läheisillemme tärkeät elämät äkisti menettävät merkityksellisyytensä unohduksen myötä, millaisia kertomuksia vanhoihin esineisiin sekä kuviin liittyy (syyni rakastaa museossa käymistä), kuinka jo poistuneen ihmisen elämä luettiin kokonaisuudessaan kuin kirjana, josta tietää vain viimeiset sivut ja jolla lopulta palautetaan persoona jo poistuneelle henkilölle. Unohtaa ei sovi myöskään mystisen tunnelmallisia musiikkeja ja leffan kauniita kuvia, joista ainoastaan lopun saippuakuplien puhaltaminen jätti kiusaantuneen olon.
Lauantai-iltana laajensin vielä elokuvasivistystäni katsomalla D. W. Griffithin pahamaineisen Kansakunnan synnyn (1915), joka on kertomus onnellisen etelän suistumisesta sisällissotaan ja sen häviämisen jälkeen barbaarisena roskaväkenä esitettyjen mustien ja näitä hyysäävien valkoisten ikeeseen, kunnes kolmen koon pojat ottavat ohjat omiin käsiinsä ja pelastavat maan tältä tuholta (kuulostaa masentavan tutulta…). Pelottavintahan tässä elokuvassa on se, että äärimmäisen rasistisuutensa ja törkeytensä sekä sankarillisena sissiorganisaationa nähdyn Ku Klux Klanin uudelleen henkiinherättämisen ohella Griffithin teos on samalla äärimmäisen hyvin tehty ja tehokas. Mykkäleffalla on kestoa ne reilut 200 minuuttia, mutta tästä huolimatta ohjaajan kerronta on niin mukaansatempaavaa, että tuon ajan huomaa hetken sulattelun ja mukaan pääsemisen jälkeen hujahtaneen kuin siivillä. Tämän ohellahan elokuva oli myös teknisesti aikaansa edellä ja vaikka sen sisältämä propaganda on iljettävää ja pahan mielen aiheuttavaa, en epäile, etteikö tämä voisi olla poliittisesti tehokas ase mielipiteenmuokkauksessa myös eräiden Suomenkin ääriliikkeiden käsissä – mikäli noilla ihmisillä ja heidän paasauksensa möllikohderyhmällä nyt vain olisi tarpeeksi sivistystä Kansakunnan synnyn löytämiseen saati sen loppuun asti katsomiseen.
Sunnuntaina oli aika iloita lumesta pitkän kävelylenkin muodossa ja takaisin sisätiloihin päästyä sain katsottua ruoan laiton ja kirjoittelun ohessa pari dokumenttia, joihin tunnun tässä viime aikoina ihastuneen erityisen paljon. Näistä ensimmäinen oli brittiläisen Daniel Gordonin BBC:lle ohjaama A State of Mind vuodelta 2004. Dokkari kuvaa paria pjongjangilaista tyttöä, jotka valmistautuvat Pohjois-Korean Arirang Mass Games -juhlassa nähtävään voimistelutapahtumaan. Gordonin onnistui saavuttaa Kiminmaan johtajiston luottamus aiemmalla The Game of Their Lives (2002) -elokuvallaan, joka on dokumentti siitä, mitä maan Isossa-Britanniassa järjestettyihin jalkapallon MM-kilpailuihin matkanneelle ja yllättäen Italian lyöneelle jalkapallojoukkueelle kuuluu nykyään.
A State of Mind näyttää varsin kauniin kuvan elämästä eliitin asuttamassa pääkaupungissa, joskin väitteet sen propagandistisuudesta ovat pötyä. Gordon antaa pitkälti pohjoiskorealaisten itsensä puhua ja nämähän syyttävät hyvän suomalaisen kansallismielisen patriootin tavoin omista ongelmistaan kaikkia muita, tässä tapauksessa Amerikan imperialisteja. Elokuvassa nähdään sähkökatkot, joiden aikana jopa etuoikeutettu perhe istuu kynttilänvalossa, kokonaisen kanan hakeminen ilottomasta kuponkikaupasta ja jopa kuinka 11-vuotiaan, äärimmilleen rääkätyn pikkutytön hartain toive jää toteutumatta: kyseinen halu ei ole mikään sen kummempi, kuin että Rakas johtaja, jolle koko Guinnessin ennätystenkirjaan päätynyt massatapahtuma on osoitettu, tulisi katsomaan hänen esitystään. Suuresta pettymyksestä huolimatta nuori neiti on ymmärtäväinen ja kertoo tajuavansa hyvin, ettei Kim Jong Il ehtinyt paikan päälle. Missä lie ollut hurvittelemassa konjakin, Bondien ja viihdytysprikaattinsa parissa…
Dokumentin kuvaama elämä on kaikesta huolimatta kaukana tavallisen pohjoiskorealaisen arjesta. Keskiössä oleva perhe nauraa, tuntuu elämäänsä suhteellisen iloiselta ja syö hyvin. Sunnuntaina käydään piknikillä ja isällä on hyvä työpaikka. Heillä on suihku, Oravia ja siilejä lapsille esittävä televisio ja jopa pieni koira, jolle eläintä rakastavat mukulat syöttävät makupaloja – kuten myös vihattua imperialismia puhtaimmillaan edustava Mikki Hiiri -lelu kaapin päällä. Silti on äärettömän naiivia valittaa Gordonin dokumentin vaikenemisesta maan todellisuuden suhteen – sehän keskittyy esittämään matti ja maija meikäläisen sijaan maan ylemmän luokan elämää, johon siinä esitetyt asiat epäilemättä kuuluvat. Harvalle tuskin on epäselvää, ettei Pohjois-Korea ole taivas maan päällä, joten mitä tämän sanominen ääneen elokuvassa, jonka sensoriviranomaiset aivan varmasti katselevat, hyödyttäisi? Lähinnä se poikisi kiellon saapua maahan tekemään lisää filmejä. Vaikka Kim-dynastia rakastaa heistä ulkomaailmassa levitettyä ilosanomaa, edes kansa ei enää usko johtajien valheisiin, joten oikeaoppinen alleviivaaminen siitä mitä todella tapahtui lienee turhaa.
Visuaalisestihan leffassa esitetyt taidenäytökset ovat henkeäsalpaavan upeita osoituksia siitä, mihin ihmiset äärirajoillaan kykenevät. A State of Mindissa kiehtoo myös ylipäätään sen esittämä materiaali suhteellisen suljetusta maasta ja siinä sivuttu nähty suojautuminen SARS-epidemialta on kiinnostavaa kamaa nykyisen korona-pandemian valossa. Kritiikkiä voi löytää rivien välistä, kun jopa Pjongjangin väestö näkyy elävän suurin piirtein samaan tapaan, kuin köyhempi väestö Suomessa. Huomattavaa on myös se, ettei parahin diktaattori vaivaudu näkemään edes sen verran vaivaa, että saapuisi katselemaan paratiisin lasten hänelle esittämiä ohjelmanumeroita – edes julkisivunsa kiillottamisen nimissä tapahtuvana PR-temppuna.
Toinen sunnuntain dokumentti oli Suomen Zeitgeist-liikkeen talkootyöllä toteuttama ja vapaasti internetissä katseltavissa oleva Ajan henki (2011). Reilut kaksi- ja puolituntinen elokuva istuttaa puhuvat päät, joukossaan muiden muassa rap-artisti Jontin, puhumaan siitä, ettei rahaa ole olemassa, kuinka pankkieliitti huijaa ihmisiä, miten meille myydään ruokana myrkkyä – ja että muutos on mahdollinen. Yleissävy ei siis kaikesta synkkyydestä huolimatta ole pessimistinen, vaan filmi kertoo meille, että voimme yhä halutessamme suht helposti hylätä elämäntapamme ja rakentaa yhteiskunnan uudelleen.
10 vuotta myöhemmin sisältö ei tuntunut itselleni kovinkaan uudelta, mutta dokkari on silti edelleen valitettavan ajankohtainen, koska muutosta ei yllättäen vieläkään ole tapahtunut. Osa kuvista saa voimaan hyvin pahoin, kuten roska-autoon jätteenä heitettävän elävän koiran tapauksessa. Munamies Riku Nieminen käy Ismo Leikolan kanssa heittämässä sketsiä maailmanmenosta, Yrjö Kallista kuullaan mukaan editoidussa arkistomateriaalissa ja lukijaksi on saatu näyttelijä Annika Poijärvi. Dokumentin rehellisyyttä on myös syytä kehua, sillä se ei yritä tehdä itsestään salonkikelpoisen korrektia, vaan antaa esimerkiksi erään haastateltavan suoltaa suustaan törkyä vihansa keskellä estoitta. Toki kriittistäkin silmää on hyvä luoda: ainakin öljyprofetia, jonka mukaan vuonna 2018 kaikki maailman öljy valuisi pelkästään Kiinaan ja Intiaan jäi toteutumatta ja moni varmasti pahoittaa mielensä siitä, ettei naisia nähdä sepustamassa kameralle – myös lopputekstien aikana kuultava räppibiisi on hivenen verran vaivaannuttava.
Todetaan vielä sen verran, että maanantaina katsoin muiden muassa vuoden 1973 upeasta Laukaus tehtaalla -mestariteoksesta muistettavan Erkko Kivikosken lyhytdokumentin Metsuri (1979). 7-minuuttisessa filmissä kuvataan ristiin keittiönpöydän ääressä istuvaa sätkää polttelevaa miestä kaljapullojen keskellä ja metsätöitä tehokkaasti tekevää suurta työkonetta. Välistä otetaan lyhyttä kuvaa nurkassa pölyyntyvästä moottorisahasta ja seinälle liimatusta vanhasta valokuvasta, jossa kyseinen mies seisoo perinteisissä vanhan ajan metsurihommissa kahden työkaverinsa kanssa. Sitten lisää masiinaa toimessaan. Sitten miehen silmästä valuvaa kyyneltä. Sanaakaan ei sanota, mutta katsoja ymmärtää silti mistä on kysymys: töiden katoamisesta tehokkuuden ja kapitalismia palvelevan koneistuksen nimissä, jossa tavallisen duunarin sielu katoaa siinä missä se vihreäksi kullaksi kutsuttukin modernin teknologian edessä. Tämän Kivikosken proletaarilyhäri esittää hienosti.
Katsotaan miten tämä plokin ulosanti etenee, sillä jo nyt alkaa tuntua hölmöltä. Toisaalta tässä nyt ollaan muutenkin sekaisin kuin Jokisen eväät, joten hällä väkiä ja vaihtelu virkistää, sano unikeon päivänä jorpakkoon nakattu.
