8.6. Orgies of Edo (1969) (PC)
Toveri Tumppi totesi viimeisimmässä plokimerkinnässään kommunismin olevan aatteena kuollut (totalitaristisesta, valtiojohtoisesta neuvostomallista ei siis tässä puhuta, se ilmenemässään muodossa kun olisi saanut kadota jo sata vuotta sitten tuhoamasta hienoa aatetta), mutta tohdinpa väittää vastaan, sillä uskon meillä tänä päivänä pienellä yhteisöllisyydellä olevan – hyvinvointivaltion puitteissa – paremmat mahdollisuudet monessa mielessä olla sosialistisempia kuin koskaan ennen. Vaikkeivät punaliput enää liehu tai kansa osoita yhteisöllisyyttään kuin jääkiekkokisojen (…kuka mainitsikaan sanan ”juntti”?) yhteydessä, esimerkiksi kehittyneen tietotekniikan ja pienen verkostoitumisen puitteissa pystymme toteuttamaan itseämme paremmin kuin koskaan aiemmin – samoin kuin myös harrastuksiamme. Tai en tiedä teistä, mutta ainakin itse olen paitsi ollut aina valmis pyydettäessä auttamaan muita vailla odotusta muusta palkkiosta kuin siitä itsestäänselvästä asiasta, että tarvittaessa myös toiset jeesaavat minua. Tämänpä takia Teruo Ishiin hivenen vastenmielisen Orgies of Edonkin itse asiassa katseltavakseni sain, kun kerran niin kovasti eräille tahoille toin julki haluni sen näkemiseen.
Melko ikävä katselukokemushan tämä oli. Ei sillä, että Ishii oikeasti olisi kaapinut katsojan takaraivosta lastallaan jotain palauttamatonta, vaan ihan vain koska elokuva nyt lähinnä oli pariin episodiin jaettu kokonaisuus väkivaltaa, kidutusta ja raiskaamista, vailla sen suurempaa muuta tunnetta, kuin että katsonpahan tässä nyt eksploitaatiota. Tästäkin huolimatta olin repivinäni kokemuksesta irti ajatusta, että nämä tämän kaltaiset elokuvat ovat pohjimmiltaan kuvauksia ihmisen pahuudesta puhtaimmillaan ja juuri sen vuoksi ”kiehtovia”: niissä on paskan ympäriltä riisuttu Hollywoodin ja muiden unelmatehtaiden kaikenlainen kultakuorrutus ja muut alleviivatut opetukset ja arvot, ja asiat nyt näytetään sellaisina, mitä tosielämän näyttämöt ovat ne erilaisten – laillistettujen, tai laillistamattomien, ideologian nimissä tai ilman niitä toimivien – psykopaattien toimesta tarjonneet.
Ensipuolella olo on todella iljettävä. Taloudellista palvelusta tekevältä ja tämän vuoksi viihdytyspalveluihin nopeaa rahaa tekemään lähteneeltä tytöltä revitään väkivalloin ja nauraen yltään värikäs kimono, kohtauksen tuntuessa samalta, kuin jonkin kauniin elämänmuodon näkeminen nyljettynä, tapettuna vain siksi, että joku toinen näin päätti tehdä. Surullisimmassa välähdyksessä dumbataan ruumis aneluista huolimatta veteen, murhattua kaipaamaan jäävän itkiessä ja rukoillessa vieressä.
Tähän pessimismiin tulee viimein kolhu, kun jossain välissä geisha-talon johtajatar laittaa – surrealistisimmassa kohtauksessa – sirkuksesta palkatut kääpiöt yrittämään tämän raiskausta, vain voidakseen ruoskia näitä itse raa’asti. Syy tähän saadaan naisen vajottua hypnoosiin, jossa hän muistelee sitä, kuinka palanutkasvoinen mies piti häntä seksiorjanaan siihen asti, kunnes kylän äijät onnistuivat pelastamaan hänet, jolloin uhri pääsi kostamaan tekijälle niin verisesti kuin vain kykeni. Tässä kaikessa voisi olla mahdollisuutensa jonkinlaiseen tutkintaan sadismin lähteistä, mutta onhan tuo lopputulos nyt oikeasti puhdasta törkyä.
Seuraavassa osassa nähdään jotain patruunaa laittamassa härkiä seivästämään naisia areenalla sarvillaan, veren suihkutessa iloisesti kuin sampanja kokoomusnuorten pippaloissa. Sitten käy ilmi, että yksi tytöistä on masokisti ja ukkeli itse sadisti, ja suoraan sanoen jossain näissä kohdin keskittymiskykyni viimeiset rippeet katosivat sinne jonnekin kauas, kauas pois.
9.6. Beware of Yeti! (1961) (PC)
Katsottu puolaksi ilman tekstejä. Mainitsen tästä lyhyesti isojalka-artikkelissani.
9.6. Plus Minus (1967) (PC)
Eino Ruutsalon nopeasti ohi sujahtava lyhytanimaatio miehestä ja naisesta.
9.6. The Golden Bat (1966) (PC)
Taas yksi hyvä kysymys esitettäväksi itselleen soinnussa ”mitä minä taas katson ja miksi?”. En itse asiassa ole vielä tätä kirjoittaessanikaan täysin aivan, mutta ilmeisesti tässä Sonny Chiban tähdittämässä C-luokan scifi-elokuvassa avaruusörkit olivat hyökkäämässä maahan, mutta onneksi supersankari Kultainen lepakko pelasti päivän. Tehosteet olivat hämmentäviä, suoraan sanoen niin hämmentäviä, että kestää kauan saada tolkutetuksi itselleen, että kyllä tuossa nyt ihan hirviö on, ei se ole ihminen joka kohta kiskaisee hupun naamaltaan. Missään ei ole myöskään vaihteeksi yhtään mitään järkeä tai sitä vähääkään logiikkaa, mitä näissä vastaavissa tavallisesti tarjotaan. Kokonaisuus olisi kuitenkin toiminut paremmin jossain hyvien ystävien (=ei Night Visionin ärsyttävien tyhjännaurajien) kanssa pidetyssä leffaillassa, toisin kuin iltapäivällä yksin mökin terassilla muutenkin täyden ohjelman puitteissa katsottuna. IMDb:n ensimmäiset tagit ehkä kertovat meiningistä jotakin: kaiju | superhero | atlantis | mummy | alien invasion…
Vaikka ei tämä kyllä kaijua ollut.
10.6. Sininen meri – valkoinen kuolema (1971) (PC)
Ilmeisesti ihan uraa uurtavassa, scopena kuvatussa dokumentissa joukko sukeltajia seilailee halki trooppisten merien hamuamassa mahdollisuutta kuvata ensikertaa valkohaita filmille. Luontodokumenttina tämä on kiehtovaa, mutta ryhmän suhde luontoon on suurin piirtein yhtä kehittymätöntä kuin Jacques Cousteaun ensimmäisessä elokuvassa, tutkijoiden haukkuessa eläimiä raakalaisiksi, läpsiessä ja repisessä kaloja ja pelästyttäessä hylkeen sekä nauraessa räkäisesti pakoon pötkivän eläimen perään. Maailman suurinta petokalaa kutsutaan suurin piirtein uivaksi tappokoneeksi ja valaiden teurastaminen haiden houkuttelemiseksi iljettää, muttei toisaalta yllätä: miksi ihminen välittäisi planeetan toisiksi fiksuimmasta elämänmuodosta, jos omaakin lajia lahdataan erilaisten syiden puitteissa tai ilmankin liukuhihnalta mielin määrin?
Dokkari meni katseluun oikeastaan siksi, että se sattui löytymään Quentin Tarantinon suosikkielokuvien listalta. Vähän vaikea sanoa, mikä herraa juuri tässä on viehättänyt: ehkä ne pari valokuvaa hain pureskelimista ruumiista vai onko nyt vain ylipäänsä joskus lapsena sattunut Sinisen meren – valkoisen kuoleman näkemään ja kokenut sen tämän vuoksi nostalgisena?
10.6. Our New President (2018) (PC)
Venäläisistä tv-uutisista koottu dokumentti Putinin, Trumpin ja median suhteesta haiskahtaa aluksi epäilyttävälle, sillä ruudulle tuodut informaatiot tuntuvat sangen järkeviltä: uutiset Hillary Clintonin ympärillä kuolleista ihmisistä tuovat jotensakin mieleen esimerkiksi syyskuun 11. terrori-iskuista vaihtoehtoisia selitysmalleja tarjonneiden äkilliset itsemurhat (olenko muuten ainoa, jota Hannu Yli-Karjanmaan traaginen kuolema veneturmassa Lapin erämaassa jotenkin ihmetyttää?), puhumattakaan siitä amerikkalaisesta tuomarista, joka todettuaan, ettei pelkästään teoreettista velkarahaa saanut ihminen ole velvoitettu lain mukaan maksamaan lainaajalle takaisin kun ei kerran mitään tältä ole saanutkaan, löytyi samaan tapaan henkensä menettäneenä.
Oli miten oli, lainatakseni erästä tuntemaani ihmistä, tämä dokumenti ”jauhottaa” (mistä vitusta tämä nykypopulaatio näitä ihoni kananlihalle nostavia sanojaan repii?) aika tavalla hänen itsensä kaltaiset ihmiset, jotka sanovat lännen median valehtelevan ja totuuden tulevan näiden kahden äärikonservatiivisen oikeistopöllön suusta. Totta pirussa valtavirtalehdistö kertoo asian oman lehtitalonsa omistajan ideologian mukaan, mutta onhan meillä lopulta kuitenkin melko hyvä sananvapaus – lueskelkaa Julkisen sanan neuvoston ohjeita, jos epäilette Suomen olevan journalistisesti läpimätä ja propagandan korruptoima maa.
Tai oikeastaan tunnen itseni jälleen idiootiksi: tarvinneekohan miten vakavasti ottaa ihmisiä, jotka kokevat entisen KGB-miehen tai McDonald’sin hampurilaisia aamiaisekseen vetelevän Diili-miljardöörin ajavan tavallisen kansan etua ja sananvapautta valemediaa paremmin: etenkin, jos toisessa maassa jo heidän oman televisionsa mukaan se riippumaton media on viimein tukahdutettu ja toinen syyttää ”kansallismielisten” tavoin jokaista eri mieltä olevaa valheiden levittämisestä. Eivätköhän näiden kahden valtion kannattajat todellisuudessa ole juuri niitä ihmisiä, jotka kannattavat konservatiivisia arvoja ja kokevat P:n ja T:n niitä heille tässä liberaalissa helvetissä tuovan. Jos olisin yhtään tyhmempi, sanoisin että menkää Saudi-Arabiaan, siellä sitä fundamentalismia, patriarkalismia, patriotismia, perinteisiä arvoja, sateenkaarikansan vastustamista ja homogeenisyyttä toteutetaan puhtaimmillaan. En kuitenkaan alennu samalle tasolle niiden poloisten kanssa, joiden mukaan vasemmalle kallellaan olevan olisi syytä painua vapaasta maastamme Pohjois-Koreaan.
11.6. I Stay with You (2014) (PC)
Pienimuotoinen merkkiteos Mehikosta. Neljä naista – kolme meksikaanoa ja yksi espanjatar – juttelevat kullien imemisestä ja lähtevät viettämään hauskaa, tequilan huuruista iltaa. Baarikeskustelut esitetään kakofonian vuoksi tekstitettyinä ja joissain kohtauksissa gimmat molottavat tuijottaen hivenen ohi kameran, koska puhuvat juuri siinä kohtaa istuvalle ystävättärelleen (ah, miten rakastan tämän kaltaisia yksityiskohtia!)
Ilta etenee ja neidit menevät pahamaineisen alueen kapakkaan, jossa macho-mies tarjoaa yhdelle paukun. Mimmi vie äijän näiden autoon panolle, mihin pian tämän toveritkin ilmestyvät. Aisamies sidotaan kiinni, lyödään tajuttomaksi ja ajetaan talolle, jossa alkaa sen ihmeemmin mitään pohjustamatta armoton ja raaka kidutus-show.
I Stay with You toimii niin hyytävästi siksi, ettei se ole perinteinen, barbaarisesti oikeutettu rape and revenge -filkka, jossa tarkoitus (=eläimellinen kosto) pyhittää keinot, vaan enemmänkin The Last House on the Leftin alkupuoliskon mieleen tuova, komiikalla ryyditetty kauhupätkä, jossa sidottua miestä kidutetaan ja raiskataan mitä hirveämmin tavoin. Häntä alistetaan ja nöyryytetään, tämän nännit leikataan irti ja Jesus Francon Lulu’s Talking Assista varastetussa sairauden huipentumassa hänen perseeseensä työnnetään Oscar-patsas (teon suorittajan teennäinen kyynelehtiminen ja puheenpito ennen hirmutyön suorittamista on aivan yhtä voimakasta parodiaa Amerikan puhtaan kaupallista elokuvateollisuutta vastaan, kuin Francon filmissäkin) tuskanhuutojen sattuessa korviin ja nesteiden valuessa maahan. Lopulta hidalgo kääritään vilttiin, viedään erämaahan ja ammutaan. Naiset jatkavat venähtänyttä yötään rupattelemalla aamiaisen ääressä.
I Stay with Youn sanomaa ei ole vaikeaa tajuta. Huonomaineiselta alueelta mukaan otettu uhri on puettu kartelligangsterin vaatteisiin, joten oletettavasti tarkoituksena on kääntää asetelma päälaelleen ja tehdä syylliselle se sama, mitä maailman naiset joutuvat kyrpäkukkojen taholta kokemaan. Toisaalta laajakatseella siunattu ihminen kokee leffan – kohteeksi joutuvan ”oletetusta” (ovatko tämän vaatteet ja käytös lopulta yhtään sen oikeutetumpi syy tapahtumiin, kuin verkkosukkahousuihin ja minihameeseen sonnustautuneen naisen raiskaus asenteella ”itsepähän se sitä huorahtavalla pukeutumisellaan pyysi”?) taustasta huolimatta – yhtä ahdistavaksi, kuin Cravenin 1970-luvun mestariteoksen. Aivan samalla tavalla et halua suoda moista pahuutta tapahtuvaksi kellekkään ja toivoisit sen loppuvan, vaikka todellisuudessa tiedät varsin hyvin, mihin kaikki tulee päättymään.
Näyttelijäsuorituksissa olisi toivomisen varaa. Vaikka espanjatar on välistä lähes uskottava, ei samaa voi sanoa muusta katraasta saati jouluvaloilla ja mitaleilla strippaustolppaan sidotusta miehestä. Samoin tämän jalkojen väliin tungettu dildo näytti vain ja ainoastaan tyhmälle (toivottavasti en tällä kommentillani tee itsestäni tietämättömyyttäni vielä pahempaa…), mutta näitä samoja asioitahan löytyy myös ”ajattelevan” eksploitaation klassikoista, joten ehkä kaikki tämä menee halvan budjetin piikkiin.
Elokuva on kerrottu hyvin kevyesti ja välinpitämättömästi. Kidutetun, raiskatun, päällekustun ja teurastetun tunteita ei pysähdytä miettimään ja tämä heitetään viimein pois kuin tiskirätti. Samaan aikaan paholaismainen toiminta tuntuu spontaanilta, mutta tyttöjen päättäväisen sitomishalun myötä vähintään yhteisen suunnitelman mukaan toteutetulta: väitän kyseessä olevan vertaus joko Meksikossa naisille(kin) tapahtuviin, ihmisjärjen ylittäviin hirveyksiin tai sitten poikaporukoiden suorittamiin raiskausmurhiin ylipäänsä.
Ehkä eniten elokuvan tehosta kertoo se, että sillä on IMDb:ssä (anteeksi, että jauhan tästä uudesta päivyrisivustostani jatkuvasti) noin neljä tähteä kymmenestä, samaan aikaan kuin vaikkapa The Last House on the Left nauttii yli kahta pojoa korkeampaa pistemäärää. Ihan tekisi mieleni kysäistä, johtuuko tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että tällaisen ”väkivaltasaastan” potentiaalinen maskuliininen katselukunta on kokenut itsensä loukatuksi, ehkä jopa uhatuksi? Meneekö elokuva liian pitkälle siinä vaiheessa, kun joudut kokemaan sen henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi itseäsi, et tyttöystävääsi, ystävääsi, vaimoasi tai äitiäsi kohtaan?
Veikkaan että kyllä. Niin moni nainenkin on alkanut pajavasarallaan päätäni esimerkiksi seksististen (=vähäpukeisia naisia tarjoavien) elokuvajulisteideni tai ”taas näiden elokuvien” takia takomaan. Eivätpä raukkaparat kuitenkaan ymmärrä, mitä pahaa vaikkapa seksistisillä stereotypioilla esteettömästi mässäilevässä tosi-tv-viihteessä olisi. Ehkä siksi ystäväpiiriini onkin kuulunut kaikenlaisia ihmisiä anarkisteista natseihin ja porvareista shamanisteihin, etten lopulta itse koe minulla olevan oikeutta muiden tuomitsemiseen (vaikken paljoa Kokoomusta niljakkaampaa tiedä, oli vuosi sitten kuolleen ja 60-vuotisen elämänsä ajan tätä puoluetta henkeen ja vereen kannattaneen rakkaan ystäväni poismeno minulle tähän astisen elämäni suurin suru, minkä lisäksi olimme erilaisista näkökulmistamme huolimatta loppuun saakka läheisiä ja aina toisemme suvaitsevia). Vaikka olen jotain agnostikon ja ateistin väliltä, tulee mieleeni Jeesuksen oppi siitä, miten voit huomata rikan lähimmäisesi silmässä, jollet pysty näkemään hirttä omassasi. Siinä oli perimätietojen mukaan hieno imminen ja joku voisi väittää, että tämä pätee puolin ja toisin aika hyvin myös tuoreimpaan George Floyd -keskusteluun.
Ihmistenaikainen unillepano muuten meni harakoille: en ole tämän mökkireissun aikana kertaakaan näin myöhään valvonut. Tämän vitun vapaaehtoisharrastuksen ja hereillä pysymisen takia lärviin kipatun bisheshofenin vuoksi olen yhä täällä.
