Tämänkertainen elokuvaviikkoni, josta kirjoittaminen tuntuu muuten ajanpuutteen, runsaslukuisan paremman tekemisen ja ulkona paistavan auringon vuoksi sangen vastenmieliseltä, käynnistyi maanantaina katsotulla kirjasto-dvd:llä The Autopsy of Jane Doe (2016). Nimike sai samalla ajaa viimeisen (aiemmissa seikkailuissani mainitun) toteutumattoman leffaillan annista, sillä päätin palauttaa kaksituntisen ABCs of Death 2:n takaisin lainastoon sitä katsomatta. André Øvredalin ohjaus on kieltämättä harvinaisen kiehtova kaikessa limaisessa sleazeydessaan: käytännössä ainut tapahtumapaikka on yksityinen ruumishuone, jonka leikkauspöydällä alasti makaava naisen raato piinaa patologeja noitavoimillaan, minkä leikeltävänä olemiseltaan kerkeää. Alastomuutta ja gorea on siis riittämiin ja tunnelma kiristyy sangen kylmäksi valojen katkeillessa, enemmän tai vähemmän kokonaisten ruumiiden vaeltaessa käytävillä ja radion soittaessa ohjelmaa parhaaseen Evil Dead -tyyliin. Ongelmakohdiksi sen sijaan muodostuvat kliseet, turha selittely sekä erityisesti lopun liikahtava varvas – pieni mutta sitäkin ärsyttävämpi ele, joka oikeastaan yhä on ensimmäinen (ja hyvin raivostuttava) mielleyhtymä, joka päähäni Jane Doea pohtiessani pälkähtää.
Tiistaina ehdin töiden ohessa katsella toisella silmällä fasisti-Miliusin ideologiaa vahvasti viljelemän Conan barbaarin (1982). Aikoinani teini-ikäisenä filmin ensi kertaa nähtyäni en osannut ymmärtää sitä estetiikkaa, mikä sisältyi bodattujen, puolialastomien miesten äijäilyyn ja yhtä niukasti vaatetettujen naaraiden naarailuun mystisessä, kaukaisessa ja magian täyttämässä fantasiamaailmassa, kokien koko kohinan peräti irvokkaana, mutta onneksi näin kypsemmällä iällä ja kymmenien barbaarifilmien mittaisen koulun käyneenä voin onnellisena todeta kehittyneeni viisaammaksi. Onhan Conan kuitenkin paitsi genrensä perustuskivi, samalla sangen eeppinen, yleistuotannollisesti korkeatasoinen ja nykyisellä mittapuullani myös viihdyttävä elokuva typerillä käärmekohtauksilla, tylyllä meiningillä ja mahtipontisella musiikilla – samalla tosin iljettäen hevosrääkkäyksensä myötä myös ei niin positiivisella tavalla. Paljon pahuutta pystyy kokonaisuutta toisen ihmisen silmin punnitessaan jollain tapaa ymmärtämään, muttei kollektiivista kuvausryhmää, joka on valmis tuottajan käskystä kiduttamaan eläimiä tässä nähdyllä tavalla.
Keskiviikkona menin ja innostuin sitten Tintistä ja koska YouTubesta näkyi löytyvän luotettavaltahkolta taholta kehuja saanut Tintti ja aurinkotemppelin vanki (1969), peräti vanhoilla suomiteksteillä höystettynä, pitihän tuo sitten katsoa pois postin tieltä. Useampaa albumia (ainakin Seitsemää kristallipalloa ja Auringon temppeliä) yhdistävä juoni on kiehtova siinä missä upeasti piirretyt Etelä-Amerikan maisematkin. Animaatio nyt on kauniisti sanottuna hieman kankeaa ja enkkudubbaus laiskuudessaan samaa tasoa kuin erinäiset menneiden kulta-aikojen suomenkieliset piirretyt, mutta hyvä meininki säilyy loppuun saakka eikä tunnin ja vartin mittaista tarinaa ole turhia paisuteltu. Erityisesti painajaiskohta herää ranskalaisanimaatiossa hienosti henkiin. Tämän jälkeen tein virheen ja jatkoin iltaani vielä vuoden 1932 filkalla The Monster Walks, jossa ei lyhyestä kestosta huolimatta käynyt yhtään mitään, mikä teki elokuvatuokiosta yhtä helvettiä. Joukko herrasväkeä on jumittunut yöksi valtaisaan kartanoon, karvainen käsi käy kuristamassa ihmisiä sänkyihinsä loputtoman dialogin pauhatessa taustalla ja loppukohtauksen paljastan ihan vain siksi, etten usko kenenkään muutenkaan tätä törkyä katsovan: Twistinä pahis pitää kellarin häkissä simpanssia vankinaan ja ajaa tämän veritekoihin hakkaamalla eläintä ruoskallaan. Apina kuitenkin vetää paitsi herneen nenäänsä myös pieksijän luokseen lailla naisia hurmaavan Indiana Jonesin ja antaa tämän omalle kurkulle kyytiä pahemmin kuin topallinen vihreää norttia konsanaan. Alkutekstien niin ikään lupailemaa gorillapukuista tyyppiä ei nähdä ja simpanssin härnääminen piiskaa läiskimällä saa kyrsiintymään.
Torstaina duunissa istuskellessani oli vaihteeksi sen verran luppoaikaa, että ehdin tutustua surrealisti Man Rayn pariin taidonnäytteeseen. The Starfish (1928) oli mainio välähdys, jossa runon ympärille on rakennettu epätarkan, märkää ikkunaruutua muistuttavan kuvan kautta erikoisia näkyjä mm. lattiatasosta kuvatusta pomppivasta balettitanssijasta, meritähdistä etc. Taustalle istutettu, alkuperäisestä mykästä puuttunut musiikki toimi osana kokonaisuutta täydellisesti. Tämän jälkeen oli vuorossa Emak Bakia (1927), kuvasarja jossa naisen luomiin on maalattu silmät. Ei ihan edellisen tasoista psykedeliaa, mutta pidin silti. Kotona jatkoin saunan jälkeen Tintti-teemalla katsomalla Tintin Haijärvellä (1972), albumeita vesilinnulla heittävän “itsenäisen” animaatioelokuvan, joka oli juuri niin kamala, kuin mitä jo ala-asteiässä pelkäsin. Kun jo Hergen sarjakuvat menivät edetessään aina vain huonommiksi ja sovinnaisemmiksi, voisi tätä sillisalaattia kutsua viiden viimeisen albumin hirvittävimpien puolien summaksi, potenssissa kymmenen. Sarjiksista tutut hahmot on pitänyt liki kaikki tunkea tökerösti samaan pakettiin, uudet tuttavuudet ovat sietämättömiä, juoni vatsaavääntävän tylsä ja huumori syvältä peräsuolesta. Kaiken kruunaavat musikaalinumerot, jotka ovat paitsi vaivaannuttavia, myös aivan väärässä kontekstissa. Kaukana ollaan niistä ajoista, jolloin matkattiin neuvostojen maasta löytyvässä kummitustalossa tai räjäytettiin sarvikuono dynamiitilla afrikkalaispoika Lumipallon rakkaassa isänmaassa, Belgian Kongossa.
Tuli perjantai, muttei viikonloppu sanan varsinaisessa mielessä. Työnteon väliin osuneina luppohetkinä viihdytin itseäni tsekkaamalla Rene Clairin surrealistisen ja riemukkaan lyhytelokuvan Entr’acte, vuosimallia 1924. Huippukohdissa mies ammutaan katolle, tämän hautajaisissa taisi näkyä kameli ja lopulta arkku lähtee hurjaa vauhtia karkuun suruseurue perässään. Vauhdikkaan montaasin, jossa kamera kieppuu mm. vuoristoradassa, jälkeen vainaja nousee ylös arkustaan ja taikoo häntä pällistelevät tollot huitsin hemmettiin. Koska tämäkään ei riitä, pompataan vielä konkreettisesti loppuplanssin läpi.
Vastapainon Clairin ilonpidolle tarjosi jälleen saunaillan päättänyt masentava leffahetki, napattuani vanhempieni hyllyyn pitkän stoorin kautta päätyneen Täydellisen sotilaan (1992) kouraani ja onnistuttuani kaiketi varovaisen, pyytävän katseen myötä saamaan naisystäväni suostumaan filmin katsomiseen. Koska näin ollen olin vastuussa ruudulle pyörimään lähtevästä toimintapaketista, oli kiusaantuneisuus ja häpeäntunne pian melkoinen, sillä en sentään ihan näin vaivaannuttavaksi kahden apinamiehen, Van Dammen ja Lungrenin rumble in the junglea uskonut. Pallinaamat tappavat toisensa Vietnamissa, minkä jälkeen näistä tehdään erikoistehtäviä suorittavia mekaanisia tappajia Yhdysvaltain teurastusvoimille. Jokin menee kuitenkin vikaan ja hyvä puolisko (Jean-Claude) ryhtyy ajattelemaan sydämellään sekä kävelemään alasti pitkin motellin pihaa, minkä jälkeen ilkeämpi (Dolppa) kaappaa yksikössään vallan ja hyökkää kauppaan ampumaan poliiseja sekä ripustamaan Tommy ‘Tiny’ Listerin ruumiin kylmiön lihakoukkuun. Van Damme myös kylpee jääpalapussien keskellä ja heittää lopulta Lundgrenin silppuriin. Huumoriakin on tarjolla todella ärsyttävästi kirjoitetun toimittajanaisen höpistessä kaksimielisiä kankijuttuja lihaskimpuista kiltimmän kanssa huoltamon ovien takana ja jälkimmäisen kieltäydyttyä maksamasta ruoastaan (tippiä näin töykeästä palvelusta nyt ainakaan ei tarvitse heittää) ja tämän jälkeen saadessaan “I have no moneylle” hyväksynnän hakkaamalla kuppilan kovimmat jätkät lattiaan. Koska lopulta Täydellisellä sotilaalla ei ole tarjottavanaan mitään kiinnostavaa juonensa, toimintakohtaustensa, tunnelmansa tai minkään muunkaan suhteen, fiilis pysyy puutuneena koko keston ajan. Jatko-osia tuli kuitenkin viisi…
Koska huomaan kyllästyneeni tähän kirjoittamiseen, käyn loput elokuvat läpi pikavauhtia olankohautuksella. Lauantaina näin töissä sosialistisista puolalaisista huopa-animaatioista koostetun version Tove Janssonin kirjasta, Muumi ja punaisen pyrstötähden (2010), joka oli oikeastaan ihan hauskaa vaihtelua jaappanilaisten tunnetummalle tv-sarjalle samanaiheisine elokuvineen. Itselleni ainakin tuli yllätyksenä, että Puolan kansantasavallassa tuotettiin Muumeja vuosikymmeniä ennen nousevan auringon maata ja näitä nykyisiä tietokoneraiskauksia. Tämän jälkeen oli vuorossa neljä Tex Averyn piirrettyä vuosilta 1953 ja -55, Droopy apulaisseriffinä, The First Bad Man, Cellbound ja T.V. of Tomorrow, jotka onnistuivat naurattamaan kaikessa epäsovinnaisuudessaan ja surrealistisessa törkeydessään. Lastenohjelmien sijaan siis selkeämmin aikuisten kamaa, väkivallan ja kieron maailmankuvan ohella kun vitsitkään tuskin aukeaisivat skidimmille (tai tiedä häntä, muistan itsekin pienenä katselleeni vanhempieni kauhuksi jotain videopätkistä, jossa sotilas-Repe ammutaan tykillä Berliiniin, jossa hän lyö Hitleriä nuijalla päähän…). Illan suurin ilonaihe oli kuitenkin tieto työpaikan intran kautta löytyvästä portaalista saitille, jossa pystyi katselemaan vanhoja digitoituja vhs-kasetteja. Niinpä vilkaisin vielä viikinkileffan Norseman – barbaarien kuningas, joka oli vuoden 1978 tylsyyttä Amerikassa intiaaneja vastaan hidastettuna tappelevista Pohjolan partasuista. Täydellisen sotilaan tapaisista actionpläjäyksistä aivan uudenlaista menoa ja meininkiä ammentava filkka olikin sitä tasoa, ettei sitä kannata suositella oikein kellekkään, ellei sitten koe jotain sairasta fetissiä muhkeasarvisia muovikypäriä kohtaan.
Illalla nähty Richard Linklaterin ohjaama, Philip K. Dickin (hö hö… öhö hö…) kirjaan perustuva Hämärän vartija (2006) kuvaa lähitulevaisuuden yhteiskuntaa narkkareineen, mutten kirjoittele siitä sen enempiä, koska nyt alkaa vitutus tätä blogia kohtaan taas nousta melko suureksi. Sanottakoon vain, että voisin kuvitella leffan animaation väännetyn kuvattujen ihmisten päälle, mikä toimii ajoittain, toisinaan taas ei ja että kaikessa kunnianhimoisuudessaan teeman – nistien ja näitä jahtaavan yhteiskunnan metodien – käsittely jää melko pinnalliseksi ja epäuskottavaksi. Myös elokuvan välkkypuku ärsytti. Sunnuntaina aloitin Conanin innoittamana pienimuotoisen barbaarimaratonin, josta tämän viikon puolella sain katsotuksi leffat Stormquest (1987) ja Hawk the Slayer (1980). Edellinen oli Cormanin kaverien viimeinen Argentiinassa kuvaama elokuva, jossa naisten hallitsemassa fantasiamaailmassa pieni joukko kapinallisia ryhtyy ajamaan oikeuksia myös miehille. Katsomani versio oli dubattu mitä ihanimmin ranskaksi, mutta tapahtumien tasalla pysyminen ei ollut kovin vaikeaa tarantellojen ryömiessä kiljuvien ruhojen päällä, nelinkontin haukkuen juoksevien ja häkissä säilytettävien ukkojen ajaessa jengiä puuhun ja feministi Saara Särmän näköisen sadistisen kuningattaren käskiessä jätkät portaikkoon makaamaan ja sitten lyllertäessä riemuiten näiden ylitse kolminumeroisella elopainollaan, askelensa ihmismattonsa haaroväliin tähdäten. Elokuva muuten kiellettiin Suomessa 1989, eli hurjaa menoa ollut myös sensorintoimiston mielestä. Hawk the Slayer puolestaan oli asteen verran Stormquestia viihdyttävämpi fantasiaseikkailu, jossa Jack palancen tulkitsema pahis ja tämän sankariveli kisaavat lentävästä taikamiekasta. Matkaseurakseen jälkimmäinen saa kumikorvaisen menninkäisen, ponilla ratsastavan kääpiön ja lekaa heiluttavan jättiläisen. Siinä välissä, kun Patrick Mageen esittämä kulttipappi nähdään pomppimassa rannalla Hawkin edessä hupsu ilme kasvoillaan ja ääntään hassusti vääntäen, voi vain raapia päätään, miten ylpeä tämä pitkän linjan näyttelijä oli uransa (ja samalla elämänsä) viimeisistä kilometripylväistä.
