Nyt painostetaan ja panostetaan oikein kunnolla. Ostin kaksi maskia. Kellot ovat menneet sekaisin, kun tällaista hulluutta pääsee tapahtumaan, mutta se onkin toinen juttu – nyt mennään suoraan asiaan, sillä leffat pyörivät lokakuun ruskasta huolimatta tai siitä johtuen. Anteeksi tästä sekavasta sepustuksesta, mutta nyt giffin kautta ytimeen.
Tai eipäs mennäkään. Tästä viikosta on tullut katastrofi. Olen ollut sairaslomalla nuhan takia, jonka vuoksi olen katsonut hävyttömän määrän epämääräistä tavaraa. Se johtaa kadotukseen ja ajatusten luisuun. Meininkiä ja menoa on luvassa. Nyt se luvattu gif.
4.10.2020 – 5.10.2020: Painostus (1973)
Sean Conneryn esittämä poliisi kyllästyy olemaan mukava. 70-luvun Britanniassa pahmaineiseksi lastenraiskaajaksi epäilty on saatu kiinni ja kuulustelutilanteessa Conneryn hermot pettävät totaalisesti.
Hyvin hidastempoinen, teatterimainen ja ohjaaja, Sidney Lumetille, tyypillinen elokuva tutkii ihmisen rajoja ja niiden rikkoutumista. Connery vetäisee uransa yhden parhaista rooleista armottomana kyttänä, joka rähisee mutta myös katuu rähinäänsä. Psykologisena tutkielmana ja moraalisena dilemmana leffaa voi suositella muillekin kuin Conneryn faneille. Harmillisen vähälle huomiolle jäänyt hiljainen mestariteos Lumetin katalogista.
5.10.2020: Borat (2006)
Suuri menestys! Miljoonia kertoja katseltu alapäähuumorin kautta ulostuva poliittinen satiiri, jota vaimo ei jostain syystä ollut vielä kertaakaan nähnyt. Sacha Baron Cohenin Borat-hahmossa on jotain, joka vetoaa massaan kuin myös kriitikoihin. Älämölöä ympärilleen aiheuttava mokumentti on edelleen piikki amerikkalaisten herkässä hipiässä. Vitsit eivät oikeastaan ole vanhentuneet ollenkaan, vaikka niiden toistaminen alkaa hiukan puuduttaa.
Aivan, aivan… Katsoimme tämän vain ja ainoastaan siksi, että salaa kuvattu jatko-osa ilmestyy vielä tässä kuussa. Odotan sitä innolla, sillä minua ainakin kutkuttaa nähdä, mitä Boratille kuuluu. Ehkä hänet on taas haastettu oikeuteen kunnianloukkauksista, kun niin monesti ennenkin. Nyt puhun jo tästä vuoden 2006 tapauksesta, joka aiheutti valtavan kohun vittuilemalla oikeastaan kaikille vähemmistöille ja muille vaarallisille järjestöille.
6.10.2020 – 7.10.2020: Tatuoitu loppuelämän (1965)
Kaksi veljestä pakenevat virkavaltaa johonkin kaivoskylään. Väkivalta seuraa heitä kaikkialle, mutta myös rakkautta onnistutaan saavuttamaan paikallisen kylän johtajan vaimon avustuksella. Yakuza-meininkiä on poikkeuksellisen vähän ja lähinnä kiinnostavan nimensä vuoksi leffa saattaa napata pahaa aavistamattoman tiirailijan matkaansa.
Eli tästäkin syystä näiden Seijun Suzukin leffojen pariin tulee aina silloin tällöin palattua, vaikka olen jo lukuisaan otteeseen todennut niiden olevan keskinkertaisen tylsiä. Tatuoitu loppuelämän ei tee poikkeusta tähän toteamaan, vaan sekin on hyvin suzukimainen teos, jossa on ajoittain visuaalista särmää, mutta kokonaisuus jää auttamatta tylsäksi. Sentään visuaalinen lopetus on komea. Mitään janoa katsoa lisää Suzukia ei kuitenkaan jäänyt tämän perusteella.
8.10.2020: Valvontakapitalismin vaarat (2020)
Eräällä tapaa olemme monet tatuoituja loppuelämän.
Sosiaalisen median ja toki vanhan median vaaroista toitottava dokumentti on ironisesti ilmestynyt striimipalveluun. Dokkarihan ei sikäli itselleni kerro mitään uutta paremmin tietäville, mutta suosittelen sen katsomista kaikille, jotka eivät ole ehkä asiaa aiemmin tulleet pohtineeksi. Puhuvat päät päästetään kertomaan valvonnan aiheuttamista haitoista. Algoritmit, jatkuva kasvu ja henkilönvalvonta ovat alituisia puheenaiheita, mutta saavat varmasti monien silmät auki.
Kontekstiin tuodaan myös vaivaannuttavan huonoja näyteltyjä tilanteita, joissa perheenjäsenet yrittävät epätoivoisesti elää ilman älypuhelinta. Näistä kohdista huolimatta dokumentti on hyvä ja varsin ajankohtainen kurkistus teknologian liialliseen kehitykseen.
Päätin pitää tätä viimeisenä pysäkkinä, pidempään suunnitteilla olleelle somepaolleni. Aion sulkea Facebook-tilini. Olen jo aiemmin syksyn aikana laittanut iltapäivälehdet bannaan. Suosittelen samaa kaikille muillekin. Kuvaputki kuittaa ja kiittää. Jatkan paskanjauhantaa täällä, mutta jakaminen jääköön korttipeleihin.
8.10.2020: Free Solo (2018)
Alex Honnoldilla ei ole kaikki kotona. Hän diggaa kiipeillä vuoria ylös ilman vaijeria. Tunneälyltään Honnold on lähes kuollut autistinen persoona, jolle ainoastaan vuorelle kiipeäminen merkitsee itsensä ylittämistä. Free Solo tutkiikin hyvin ihmisen tarvetta seikkailuun hinnalla millä hyvänsä. Hiukan hitaasti tehdyt pohjustukset eivät jaksa innostaa, mutta lopussa nähtävä kiipeäminen pyhälle vuorelle on toteutettu kämmeniä hikoiluttavan hyvin.
En silti pysty käsittämään mitä iloa tällainen itsensä vaaraan asettaminen voi tuoda ihmiselle, vaikka mantelitumakkeet kuinka kertoisivat, ettei tämä kaveri tunne pelkoa.
Hengaillaan kohti viikonloppua
9.10.2020: The Fan – Pelko iskee (1996)
The Fan on sen paremman Scottin tuotantoa. Kaikesta näkee, että kyseessä on aito 90-luvun Tony Scott -elokuva, joka on paljon mainettaan parempi. Robert De Niro esittää superfania, joka innostuu vähän liikaa, kun Wesley Snipesin pesäpallon pelaaja ostetaan hänen suosikkijoukkueen tähdeksi. Snipes kärsii pahoista pelivaikeuksista, joka ajaa superfani-De Niron tekemään likaisia temppuja.
Kummallisella ääniraidalla kuullaan järkyttävä määrä Rollareita ja vastapainoksi Nine Inch Nailsia. Soppaan heitetään Hans Zimmerin sentimentaalista sävellystä. Kaikkia korostetaan Scottille tyypillisellä valistuksella, kuvakulmilla ja De Niron mainiolla rähinällä. Meininki on niin aikakautensa esimerkillinen tuote, että tällaisen mörököllinkin on pakko rakastaa sitä. Loppuhuipennus on järisyttävän yliampuva ja siksi aivan tajuttoman hieno!
9.10.2020: Sotilas Jane (1997)
Ridley Scott yrittää epätoivoisesti olla veljensä. Sotilas Jane huokuu vaivaannuttavan huonoa Tony Scottin kopiointia, joka ei jaksa kiinnostaa pillun vertaa. Vasta joskus puolentoista tunnin kohdalla hommaan tuodaan ihan mielenkiintoista poliittista keskustelua armeijan tasa-arvottomuudesta. Sitä ennen Demi Mooren esittämää naissotilasta on muun muassa yritetty raiskata, koska miehet ovat sikoja.
Kokonaisuus jää vähän epäselväksi, mitä Ridley on halunnut elokuvallaan sanoa. Onko naisen paikka kotona vai rintamalla? Hahmoilla tuntuu olevan siitä vähintään yhtä ristiriitaisia näkemyksiä kuin Ridleylla.
9.10.2020: The Invisible Man (2020)
Koska lokakuu on niin kutsuttu kauhukuu, niin silloin hyvä katsella iltojen hämärtyessä kauhuelokuvia.
The Invisible Man on ajatukseltaan ihan kiehtova ja vanhaan vitsiin uutta puhaltava leffa. Aihetta käsitellään alkuun psykologisemmasta näkökulmasta, kun ex-miestään pakeneva nainen saa kuulla tämän kuolleen. Kaikki ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista, sillä exä on ollut superhyvä linssien kanssa ja taitaa tällaiset silmänkääntötemput mennen tullen.
Jotenkin nyt ei juuri irtoa mitään, kuten varmaan huomaatte. Sepustelut sikseen! Pohtivan psykologian lisäksi kaksituntinen elokuva hyödyntää paremmin näkymättömyyden tavoittelussa teknologiaa. Muutamalla mojovalla yllätyksellä tästä pätkästä on saatu varsin kekseliäs modernisointi.
10.10.2020: Luunkerääjä (1999)
Umpitylsässä trillerissä Denzel Washington selvittää murhasarjaa New Yorkissa. Mukaan saadaan Angelina Jolien esittämä poliisi, joka auttaa sairaalasängyssä koko leffan makaavaa Washingtonia tässä elämäntyössä. Meininki on hyvin ysärimäistä jännityselokuvaa, joka imitoi laiskasti paremmin tehtyjä virkaveljiään. Loppuhuipennuksessa Washington on niin kova jätkä, että hän sairasvuoteessa maatessaankin onnistuu voittamaan murhaajan.
Parempi kerätä nämä luut kasaan ja jatkaa eteenpäin. Meillä on vielä paljon koettavaa.
10.10.2020: Don’t Kill It (2016)
Tästä tulee pidempää juttua Laajakuvan kauhuviikolle. Kemisti on hieno mies. Minä pidän hänen elokuvistaan, vaikka hymy hyytyisi.
11.10.2020: Varamies (2000)
Sam “American Ninja” Firstenbergin elokuvassa Ronn Moss esittää valepresidenttiä, huolestunut Ice-T näyttää koiralta, Michael Madsen seuraa tapahtumia kadunvarresta ja Eric Robert roikkuu muun muassa hissikuilussa ja lipputolpassa. Juoni kehkeytyy fiktiivisen presidentin kaappaamisen ympärille, jossa ei säästytä karatelta kuin ei myöskään ammuskelulta. Parhaimmillaan leffa on, kun Roberts hakkaa naisia ja pahiksena nähtävä henkilö, jonka nimeä en nyt muista, heittelee helikopterista kranaatteja kadulle. Sisältää myös mojovan määrän paskoja räjähdyksiä ja kirsikkana kakun päällä liekinheittimen.
Tähän päättyy mun viikko. Toivottavasti nautitte. Alla oleva gif olkoon päätös hyvästä yhteistyöstä.
