Pojat, ikäväkin juttu on sellainen, että kahvi on päässyt loppumaan. Pelejä on pelailtu ja leffoja katseltu. Tajuttoman tiukkaa ja välillä laiskaakin tavaraa tulee ulos seuraavassa asiattomassa blokitekstissä, joka alkaa nyt!
The Dark Pictures: Little Hope (2020)
Tumpun ja vaimon matka pelien maailmassa jatkuu, sillä pelasimme The Dark Pictures Anthologyn toisen osan eli tuttavallisemmin Little Hopen läpi kahdessa illassa. Toinen kerta tästäkin on edessä tai käynnissä, riippuen siitä, miten aikajatkumoa luetaan blokin osalta.
Homman nimi on sama kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Pelaaja tai pelaajat ohjaavat viittä eri hahmoa, jotka ovat bussionnettomuuden takia jääneet jumiin Yhdysvaltain itärannikolla sijaitsevaan usvaiseen kummituskaupunkiin. Jälleen kerran päätökset, matkan varrelta löydetyt esineet ja niin sanotut quick time eventit vaikuttavat lopputulemaan, joka voi olla monenlainen. Tunnelmaltaan Little Hope on edeltäjäänsä enemmän kauhuun painottava, kun säikyttelykohtauksia on huomattavasti enemmän. Myös aikajanan pomppiminen 1600-luvun noitavainoissa ja nykyhetkessä tekee tarinankerronnasta mielenkiintoisen. Lopussa oleva käänne on myös toteutettu harkiten, joka selittää pelin tapahtumia vielä entisestään. Tämä antaa toiselle pelikerralle aivan erilaisen lähestymiskulman, joka on todella virkistävää.
True Account of Ginza Tortures (1973)
Sitten on vähän asiaa lauantaista, joka piti sisällään Laajakuvan 10-vuotisjuhlatilaisuuden, johon osallistuin tuttuun kusipäiseen tapaani myöhässä ja vain yhden leffan ajan. Olen kuitenkin tyytyväinen, että päätin olla mukana, sillä katsoimme hyvässä seurassa jonkun japanilaisen elokuvan Yakuzan synnystä. Meininki oli nihilististä, kun ruudulla piestiin ihmisiä, raiskattiin naisia ja tapettiin ihan vain tappamisen vuoksi. Lopussa aloin itsekin voimaan pahoin, kun eräs tämän rikollisjärjestön tyypeistä sai verensyöksyn jossain likaisessa vessa, kun toisella puolella oli samaan aikaan käynnissä suurenluokan orgiat. Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvällä tavalla inhottava elokuva, jota tuskin olisin muuten koskaan tullut katsoneeksi.
Total Recall (1990)
Kiiruhdin kovaa Laajakuvan juhlista keskustaan katsomaan Night Visionssisa esitettävää Total Recallia, koska paikalle oli saatu elokuvan yhdessä pahisroolissa nähtävä ikoninen Michael Ironside. Alkuun tuntui, että olisi ollut parempi jäädä ystävien seuraan pieneen kellarikinoon Espoossa, mutta elokuvan alettua tajusin olevani täysin oikeassa paikassa. Kyseessä on niin mainiosti aikaa kestänyt scifistely, että toista vastaavaa saa hakea eikä sellaista silti välttämättä löydy. Juonta tässä on turha lähteä sen enempää perkaamaan, koska kaikki lukijat ovat varmasti elokuvan kerran jos toisenkin nähneet.
Sen sijaan Ironside kysyi ennen elokuvan alkua yleisöltä, onko siellä joku, joka ei ole nähnyt Total Recallia. Muutama käsi nousi ilmaan, johon Ironside totesi pieni virne kasvoillaan, teillä on edessä melkoinen kokemus.
Näytöksen jälkeen pidettiin vielä tunnin mittaiseksi tarkoitettu tilaisuus, jossa metodinäyttelijäksi tunnustautuva Ironside kertoi elämästään ja urastaan. Hän muun muassa kehui Arnold Schwarzeneggeria maailman mukavammaksi mieheksi, joka soitti päivittäin hänen syöpäänsä sairastaneelle siskolleen. Mainioita anekdootteja viljellyt Ironside kertoi arvostavansa suuresti Paul Verhoevenia, joka ei jostain syystä halunnut kenenkään käyttävän kravaattia Total Recallin kuvauksissa. Joten efekteistä vastannut Rob Bottin laittoi robottitaksikuskeille kravatit, joka suututti tämän hollantilaisen ohjaajalegendan. Ironsiden imitaatio tilanteesta oli vertaansa vailla, ja hän kertoi yhden taksin räjäyttämisen olleen lisätty käsikirjoitukseen tämän kravattiepisodin vuoksi.
Total Recallista vielä sen verran, että Ironside kertoi murtaneensa jalkansa kuvauksissa ja saaneensa muutenkin vakavia vammoja, vaikka hän käyttikin stunttimiehiä vaativimmissa kohtauksissa.
Muita juttuja tähän väliin, vaikka loppu jo häämöttääkin. Muisti alkaa pätkiä, mutta ainakin huumeista, hyväksikäytöstä ja alkoholismista keskusteltiin. David Cronenbergista ei puhuttu kovinkaan paljon, mutta kuulemma Scannersin tehosteet olivat hengenvaarallisia.
Kun Verhoeven sai suitsutusta, niin eräs vittupää nimeltä James Glickenhaus sai useaan kertaan ison ämpärillisen paskaa päälleen. Ironside totesi, että tuon kyseisen rikkaan kusipään ohjaama McBain oli yhtä helvettiä, ja hän lähes kuoli kahdesti kuvauksissa. Glickenhausin haukkuminen ilahdutti minua suuresti, kun muistelin, kuinka hänen antamansa sähköpostihaastattelu minulle oli muutaman sanan mittainen. Kusipääpä hyvinkin kyseessä.
Voisin jatkaa tätä loputtomiin, jos muistaisin, mitä kaikkea Ironside kertoi tilaisuudessa, joka venyi todella pitkäksi. Hieno mies, hieno lauantai-ilta ja hienoja tarinoita. Mainittakoon kuitenkin tässä haavaa, että herran vaimo oli yleisössä ja topputteli häntä kertomasta liikaa asioita Ubisoftin osakkeista ja niin edelleen. Lopuksi kävin hakemassa nimmarin ja kättelin tätä pahislegendaa. Tyytyväisenä matkasin kotiin. Ohessa vielä kuva nimikirjoituksesta.
The Dark Pictures: House of Ashes (2021 )
Jatkoin kiiruhtamista ja kiiruhdin Irosiden illanvietosta pelaamaan House of Ashesia, joka on Dark Pictures Anthologyn kolmas osa.
Pari tuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua jotkut sumerialaiset sotilaat vapauttavat ikuisen pahan. Pari tuhatta vuotta ajanlaskun alkamisen jälkeen jotkut amerikkalaiset sotilaat etsivät Saddamin piilopaikkaa Irakissa, mutta eksyvät irakilaisten sotilaiden kanssa käydyn yhteenoton jälkeen luolastoon, jossa lurkkii tuo ikuinen paha.
House of Ashes jatkaa tutulla kaavalla ja esittelee viisi pelattavaa hahmoa, joiden tekemät päätökset vaikuttavat lopputulokseen pysyvästi. Vaimoin mielestä kyseessä on sarjan tähän mennessä haastavin osa, joka pitää ehdottomasti pelata uudelleen. Teimmekin ensimmäisellä pelikerralla monia huolimattomia ratkaisuja, jotka alkoivat ärsyttää tarinan edetessä. Tarinasta vielä sen verran, että spoilaamatta mitään sen suurempaa, siinä yhdistyvät The Descentin hirviöt H.R. Gigerin ja H.P. Lovecraftin maailmoihin. Myös Pazuzu mainitaan moneen kertaan. Jatketaan, koska tätä pitää päästä pelaamaan heti uudelleen!
Loppuun asti (1990)
Ystävältä lainattu Loppuun asti, joka on hänen yksi ehdottomia suosikkejaan. Alla laiska kommentti, laiskalta kirjoittajalta:
Jason Patric esittää entistä nyrkkeilijää ja nykyistä koditonta kulkuria, joka ajautuu Bruce Dernin esittämän hahmon toimesta kidnappaamaan jonkun skidin. Massien toivossa homma menee kuitenkin enemmän ja enemmän vituiksi. Loppuun asti on tyylikkäästi kuvattu, hiukan unholaan painunut hieno neonoir-henkinen trilleri, jonka roolisuoritukset osuvat myös maaliin asti. Loppuhuipennus on kertakaikkisen muistettava ja etenkin Maurice Jarren säveltämät musiikit jäävät kummittelemaan mieleen toviksi.
Vaarallinen muukalainen (1988)
Nuori Colin Firth esittää Buenos Airesissa asuvaa elokuvakerhon vetäjää, joka joutuu heikon rahatilanteen ja äitinsä alzheimerin pahentumisen takia vuokraamaan asunnostaan huoneen karismaattiselle Hart Bochnerille.
Hienosti kuvatussa elokuvassa nimi saattaa olla harhaanjohtava, mutta tyyliltään tarina mukailee jopa giallomaista neonoiria, jossa leffanörttiä ilahduttaa kaikenlainen triviatieto vahoista filmeistä. Itse juonessa Firth alkaa epäillä Bochnerin olevan paikallisia tappava sarjamurhaaja ja viimeinen kuva on mieleenpainuva, jota en nyt viitsi tässä kohtaa paljastaa. Voisin suositella tätä kaikille, jotka pitävät Firthia pelkkien romanttisten komedioiden tai brittidraamojen pönöttävänä pallinaamana.
Evoluutio (2001)
Niin se aika vain rientää, kun Ivan Reitmanin ohjaama Evoluutio on jo yli 20 vuotta vanha teos. Tällä pöljällä scifikomedialla on erikoinen paikka sydämessäni, koska mielestäni kyseessä on mainettaan parempi hassuttelu.
Orgaanista elämää sisältävä meteoriitti putoaa keskelle aavikkoa jossain päin jenkkilää. David Duchovny ja helvetin kireä Orlando Jones alkavat tutkia tätä tapausta, mutta armeija laittaa jatkuvasti kapuloita rattaisiin, ja juoni on oikeastaan ihan perinteistä kliseetä alusta loppuun.
Tehosteet eivät ole kestäneet aikaa yhtään sen paremmin kuin kässärin seksistiset vitsitkään. Juuri tästä syystä pidin elokuvasta. Lopun tuotesijoitteluvittuilu menee jo limaisuudessaan liian pitkälle. Julianne Moore oli tässä muuten aika kuuma!
Football Factory (2004)
Kommentin ollessa sen pituinen se! Koska tässä alkaa olla vähän rästissä töitä, että saadaan bloki edes puskettua ulos eetteristä.
Kerrottakoon Football Factoryn olevan suhteellisen realistinen kuvaus jalkapallohuligaaneista, mutta itseäni toistaen, loppua kohden elokuvan kiinnostavuus alkaa kadota.
En tosiaan enää muista, mitä tässä kohtaa pitäisi sanoa. Joten siirrytään seuraavaan kommenttiin.
The Super Mario Bros. Movie (2023)
Kävimme koko perheen kanssa Finnkinon helvetissä, mutta se oli oikeastaan sen arvoista, koska tytär nautti Super Mario -elokuvasta suunnattaman paljon. Ilo oli myös minunkin puolellani, kun valkokangas vilisi viittauksia pelisarjan eri aikakausiin. Tyylillisesti kyseessä oli melkoinen tehosekoitus kasarinostalgiaa (yhdessä kohtaa soi A-han Take on Me!) yhdistettynä modernimpaan Mario-meininkiin. Eräänlaisena syntytarinana toimiva elokuva on tarpeeksi nopeatempoinen ja kestoltaan lyhyt, että perheen pienimmätkin jaksavat sen katsoa. Voi olla, että ilman tyttären kovaa Mario-fanitusta, en olisi pitänyt tästä niin paljon, mutta kaiken kaikkiaan lopetan tämän ympäri pullean lauseen tähän.
Pahanhautoja (2022)
Pitäähän sitä pääsiäisenä katsoa jotain muna-aiheista. Pahanhautoja on se kovasti kehuttu kotimainen kauhuelokuva, joka on oikeasti enemmän Espoo Ciné -kauhua.
Joku perheenäiti haluaa tyttärestään väkisin voimistelutähden ja kuvaa perheen “kiiltokuvaelämää” someen jatkuvasti. Paineita ottava tytär päätyy hautomaan metsästä löytämästään munasta itselleen pahan kaksoisolennon, joka avaa patoutuneen vihan.
Kliseistä tukkakauhua kotimaiseen keskinkertaiseen näyttelemiseen yhdistelevässä Pahanhautojassa on aitoa potentiaalia, mutta se heitetään hukkaan, kun psykologista puolta ei juurikaan käsitellä. Juonta kuljetaan myös hyvin epäloogisesti kohti loppua. Voin toki olla väärässä, mutta loppuratkaisu antaa kokonaisuudesta kovin pliisun kuvan. Hypekone on taas olla massiivinen, ja ei tässä vieläkään ole tehty mitään poikkeuksellista laatua olevaa kotimaista elokuvaa.
Rosso (1985)
Minulla oli hetki aikaa. Joten päätin katsoa pitkään kiinnostaneen Rosson, jossa Kari Väänänen esittää italialaista palkkatappajaa, joka saapuu Suomeen etsimään kadonnutta rakkauttaan. Parhaimmillaan Mika Kaurismäen ohjaama Rosso on taattua laatua, jossa Martti Syrjä vittuilee takakireälle Väänäselle. Tie-elokuvan kaavaa noudattava kokonaisuus on täynnä kaurismäkeläisiä sisäpiirivitsejä, jotka toimivat vaihtelevasti. Yhtä kaikki, Suomen oma De Niro eli Väänänen vetää kuitenkin italotappajan roolinsa vakuuttavasti.
Perhe Addams (2019)
Tyttären kovasti fanittaman Wednesdayn takia.
Perhe Addams on nimensä mukaisesti tuosta perheestä kertova animaatio, jonka tytär on halunnut koko pääsiäisen ajan katsoa.
Saatoin vähän nukkua päiväunia tätä katsoessa, mutta silti kyseessä keskinkertaisen hyvä animaatio, jonka pakolliset popkulttuuriviittaukset jaksavat ilahduttaa täysin seonnutta Tumppumiestä.
The Humans (2021)
Innosta soikeana ilmoitin vaimolle, ettei meidän tarvitse katsoa tänäkään vuonna Passion of the Christia, mutta voisimme katsoa The Humansin, joka on kuulemma psykologinen kauhudraama
Ikävä kyllä into loppui nopeasti, koska kyseessä oli aivan tolkuttoman kehno kuvaus epätoimivasta perheestä viettämässä kiitospäivää. Johonkin näytelmään perustuvassa tarinassa ei ole mitään imua, sillä se on kuvattu liian sekavasti. Näyttelijät sentään yrittävät ja dialogi on ajoittain toimivaa. Kokonaisuus kuitenkin jää vaivaannuttavan huonoksi. En voi sanoa ymmärtäneeni elokuvan tapahtumista mitään.
En muuten lupaa korjata massiivisia kirjoitusvirheitä, mutta tässä vielä yksi gif:
