Hyvää huomenta ja huonoja makuja! Helvetin seuraava kerros on portaiden alapäässä. Matka sinne alkaa, koska tällä viikolla olemme olleet niin asian ytimessä kuin sen vieressäkin. Viikko kuitenkin on lähtenyt rullaamaan kuin teippi suun ympärille. En pidättele mitään tämän pidempään, sillä tästä viikosta tulee varmasti hyvä. Not.
26.10.2020: Hamekyttä (2000)
Syytän tästä toveri Kurkkuharjaa, joka lahjoitti minulle taannoin syntymäpäiväni kunniaksi Hamekyttä 2 DVD:n. Omiin autistisiin tapoihini kuuluu, että ensimmäinen osa pitää katsoa, jotta jatko-osasta voinee kärsiä. Ikävä kyllä, olen joskus nähnyt Hamekytän, jossa Martin Lawrencen esittämä agentti pukeutuu peitetehtävässä läskiksi (poliittisesti korrektisti sanottuna) tummaihoiseksi naiseksi. Vitsi lentää heti alkumetreillä vessan puolella, jossa oikea Big Momma vääntää haisevat tortut, kun Martin parka joutuu haistelemaan euforisia hajuja suoraan suolesta.
Suolesta on myös koko Hamekyttä, jonka läpät ovat helvetin huonosti vanhentuneita. Naiseksi pukeutunut mies ei naurata ollenkaan. Lawrence ei myöskään ole vaivautunut edes muuntamaan ääntään tarpeeksi, jotta hänet olisi hankalampi tunnistaa. Silti kukaan ei edes epäile häntä, vaikka ruuanlaittotaidot ja muut Ison Mamman hallussa olevat niksit, kuten kätilönä toimiminen ovat täysin hukassa.
Lopussa toiminnan tiimellyksessä Lawrence jää kiinni, koska hänen naamarinsa repeää nyrkin iskusta. Vasta tuossa vaiheessa hänen tekonsa kyseenalaistetaan, vaikka elokuvaa on enää alle kymmenen minuuttia jäljellä. Koko homma laitetaan nippuun, kun häpeästä mustaksi muuttunut Martin poloinen tulee pitämään kirkkoon puheen siitä, kuinka Jeesuskin antaa anteeksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt Martinilla on uusioperhe, jonka seikkailut jatkuvat siinä lahjaksi saadussa jatko-osassa. Kiitos.
26.10.2020: Moebius (2013)
Ki-duk Kim jaksaa yllättää, vaikka Rautakolmosen kerronnassa jotain samaa onkin. Pitääpä muuten katsoa se uudelleen, koska yleisen konsensuksen mukaan se on ohjaajansa paras pätkä. Muistikuvat harhailevat sen kanssa jossain kirjoitusvirheiden välimustissa ja vuodessa 2007. Houreet sikseen, sillä tässä käsitellään Moebiusta, eikä minun dementiaani.
Kyseessä lieneekin vuoden 2013 vastenmielisin, synkin mutta myös hauskin elokuva, jossa perheen isä jää kiinni pettämisestä. Tästä suivaantunut äiti päättää leikata masturboivan poikansa pikkuveitikan irti kuin palan makkaraa. Äiti katoaa kaupungin yöhön. Väkivaltainen teko ajaa isän mielenterveyden romahtamisen partaalle. Poika ei edes pysty kusemaan suoraan, joten isä alkaa etsiä apua googlesta.
Sanattomasti etenevä filmi on kokeellinen, vaikkakin hyvin helposti etenevä ja sitä kautta mielenkiintonsa yllä pitävä. Shokkikonsteja alati hyödyntävä Ki-duk ei pelkää vyöryttää katsojan silmien eteen iljettävää kuvastoa, kun nakki napsitaan poikki elokuvan edetessä useamman kerran. Tämä saakin miettimään, kuinka monta kertaa saman vehkeen voi leikata irti?
Hämmentävällä vääristyneellä eroottisella latauksella viritetty kokonaisuus käy niin voimakkailla ylikierroksilla loppua kohden, että sitä on enää miltei mahdotonta ottaa tosissaan. Kun soppaan lopulta heitetään vielä raiskausfantasiaa ja insestiä, voidaan puhua aidosti oudosta pahan mielen hyvästä elokuvasta. Tarina myös kertoo, että internetistä voi löytää uusia tarkoituksia kivelle, jolla voi hangata ihon verelle. Näin hankaaja voinee saada vuosisadan orgasmin. Kivusta nautintoon on kai sitten lyhyt matka, koska vuosisadan orkun jälkeen, kipu valtaa hankaajansa kehon. Onkohan moni erehtynyt kokeilemaan tätä niksiä elokuvan innoittamana?
Elokuva ei ole pelkästään misogyniaa pulppuava, vaan se on tasavertaisesti vihainen kaikille sukupuolille ja puolettomille.
27.10.2020: Hamekyttä 2 (2006)
Nyt joku roti tähän touhuun. Hamekyttä 2 alittaa kaikki odotukset, ja on vielä rutkasti ensimmäistäkin osaa huonompi. Kiitoksen sana tästä kokemuksesta siis kuuluu toimittaja Kurkkuharjalle, joka iskosti aivoihin ajatuksen katsoa näitä torttuja.
Jos juonesta jotain pitää kertoa, niin Martin Lawrence on perustamassa perhettä. Ykkösestä tuttu tyttöystävä on nyt mitä ilmeisimmin vaimo, jolla on ollut pulla uunissa lähes yhdeksän kuukautta. Jumalan siunauksesta Lawrence ottaa peitetehtävän jonkun rikkaan perheen lapsenlikkana, koska perheen isällä on jotain hämäräbisneksiä, joita FBI haluaa tutkia. Peiterooli on ensimmäisestä osasta tuttu Big Momma, joka hädin tuskin riittää selitykselle yhtään mihinkään.
Hassun hauskojen tilanteiden kanssa etenevä kokonaisuus on vaivaannuttavan paska. Lawrence muun muassa juottaa tequilalla perheen koiran humalaan, koska eläinrääkkäys on vitseistä hauskin. Lähes yhtä hauskaa ja ajatuksia herättävää läppää saadaan aikaiseksi, kun peitehommien ohessa Lawrencella on aikaa opettaa alaikäisille tytöille seksikkäitä tanssiliikkeitä, koulun cheerleader-kisaa varten. Moraalinvartijat varmaan tästä pahoittavat mielensä, mutta antavat sen anteeksi amerikkalaiseen tapaan, koska kaikki on vain hupia eikä sitä tarvitse ottaa niin tosissaan. Onhan kyseessä myös tärkeä osa kansanperinteitä.
Lopussa kaikkia kusettanut ”Martini” saa jälleen anteeksi, ja vaimo synnyttää terveen lapsen heille. Kolmannen osan katsominen kiinnostaa yhtä paljon kuin kilo kakkaa vaipassa. Pitipä vielä jotain sanoa, mutten enää kuollaksenikaan muista, mitä… Aivan, aivan, leffassa myös nähdään pullea kymmenenvuotias poika, joka on FBI:n mielestä paras henkilö hakkeroimaan järjestelmiä.
Katoan hetkeksi makkaran sisään ->
27.10.2020: The Monkees: Head (1968)
Makkaran sisältä on hyvä palata takaisin tähän maailmaan, josta voi siirtyä The Monkeesin pään sisään. Head löytynee vielä tovin Yle Areenasta, ja jos et sitä ole vielä ehtinyt katsoa, suosittelen sen voimakkaasti tiirailemaan.
Jack Nicholsonin LSD-päissä kirjoittama juoni on juoneton kuvaus televisiosta tutun The Monkees -yhtyeen sekoiluista. Järjetön pätkä yhdistelee musiikkia, psykedeelisiä kuvia ja köyhänmiehen slapstickhuumoria verrattain hyväksi kokonaisuudeksi. Muun muassa Frank Zappa käy ruudun edessä puhuvan lehmän kanssa ja neljännen seinän rikkouduttua myös Nicholson, yhdessä ohjaaja Bob Rafelsonin sekä piripäisen Dennis Hopperin kanssa käyvät sekoilemassa jotain omaansa.
Musiikki skulaa esiintyjiensä soittotaidottomuudesta huolimatta kivasti ja parhaimmillaan filmi pärähtää kuin räjähtävä Coca Cola -automaatti, joka parodioi varsin onnistuneesti beatlemaniaa. Järjettömän hieno kulttuuriteko jälleen kerran Yleltä.
28.10.2020: Hamekyttä 3 – pojasta polvi paranee (2011)
Pojasta se helvetin polvi paranee tai tässä tapauksessa menee rikki. Jostain syystä Martin Lawrence pukee vielä kerran ylleen Big Momman läskipuvun. Martinin ensimmäisestä osasta tuttu poikapuoli on kasvanut miltei aikuiseksi, ja pääsee johonkin arvostettuun pilipaliyliopistoon sisälle. Kyseessä on enemmän isäpuolen kuin pojan haave, sillä poika haluaa olla oman sukupolvensa menestynein hiphopartisti. Pilipalipoika kuitenkin eksyy väärään aikaan väärään paikkaan, ja todistaa tapon, jonka takia Martin-paskiainen ja hän lähtevät peiteoperaatioon tyttökouluun. Kyllä, tyttökouluun.
Tästä saadaan sitten väännettyä vitsiä, vaikkakin tällä kertaa en edes jaksa olla erityisen vihainen leffalle. Se on vain pirun tylsä, ja kestää vielä kahta ensimmäistä osaa pidempään. Jotain pitäisi varmaan sanoa yksityiskohdista, joita tässäkin pätkässä toki on. Ainakin Lawrence päätyy alastonmalliksi, koska hän ei halua, että hänen alaikäinen poikapuolensa näkee tissejä. Toisessa kohtaa tämä koomikkojen musta hevonen pelaa twisteriä irstaan ylipainoisen koulun vahtimestarin kanssa. Lopussa opitaan, että baletti ei ole tarpeeksi seksikästä koulun juhliin. Samalla kertaa opitaan myös, että unelmien eteen kannattaa nähdä vaivaa, kun kaikki annetaan jälleen anteeksi ja pojasta leivotaan seuraava supertähti musiikkibisnekseen.
Onneksi nämä olivat nyt tässä, vaikka saatan kyllä palata nappisilmäisen, ikääntymättömän ja helvetin turhan Martinin maailmaan vielä ainakin jonkun elokuvan verran tulevassa. Olen mennyt rikki.
29.10.2020: Billin ja Tedin uskomaton seikkailu (1989)
Historiantunti idiooteille. Bill ja Ted matkaavat George Carlinin tulevaisuudesta tuomalla puhelinkopilla menneeseen, ja tutustuvat historiaan. Menossa mukana on merkittäviä historiallisia henkilöitä, kuten Napoleon, joka oppii syömään jäätelöä. Vanha kunnon Beethoven saa sormiensa alle syntetisaattorin ja Tšingis-kaani nyrkkiinsä pesäpallomailan. Jeanne d’Arc opettelee aerobicin salaisuudet ja Eddie Van Halen mainitaan lukuisia kertoja. Puolivälin jälkeen sekoillaan ostarilla ja lopussa pidetään historiaessee koulun juhlasalissa, jossa Abraham Lincoln pitää puheen. Mainiota! Vai onko? Itse ainakin viihdyin tällaisen pölhöilyn parissa paremmin kuin hyvin.
29.10.2020: The Transporter (2002)
Jason Statham ajelee autolla kovaa ja nauttii kahvista. Ranskalaiseen tapaan hahmot ovat totaalisen kusipäisiä, eikä juonikaan ole Luc Bessonin terävimpiä kirjoituksia. Silti toimintakohtaukset ovat eläväisiä, joka jaksaa pitää kiinnostuksen aika ajoin yllä. Jossain kohtaa Stathamin on pakko riisua paitansa, jotta naiskatsojillekin saataisiin silmänruokaa. Sitä ennen tämä brittiläinen ori on hoidellut kidnappaamansa aasialaisen naisen, jonka isä on joku kovan luokan ihmiskaupan tekijä. Saatan keksiä näitä juttuja päästäni, sillä minua ei kiinnostanut tämä leffa. Lopussa hypätään laskuvarjolla.
30.10.2020: Timanttikyttä (1999)
Paluu helvettiin… Kisaväsymys näiden Martin Lawrencen leffojen kanssa alkaa painaa mielenterveyden suistumisen partaalle. Timanttikyttä tosin ei ole edes näyttelijänsä heikommasta päästä. Tai sitten kyseessä todella on mielentilaromahdus allekirjoittaneelta.
Alussa jotain timanttikeikkaa suorittamassa oleva Lawrence jää rysänpäältä kiinni, mutta ehtii ensin piilottaa saaliinsa rakennusvaiheessa olevan kerrostalon ilmastointikanavaan. Parin vuoden lusimisen jälkeen poloiselle Martinille selviää, että rakennus on valmistunut upouudeksi poliisiasemaksi. Ei aikaakaan, kun jekkumestari yrittää ensin pizzakuskina soluttautua sisään, mutta tajuaa heti, että on oikeasti parempi ryhtyä vain poliisiksi. Kuka näitä juttuja kirjoittaa ja keksii?
Sitten alkaa bondailu muun muassa elokuvan pilaavan Luke Wilsonin esittämän jeparin kanssa. Onneksi mukaan tulee myös tolkuttoman piripäinen William Forsythe, joka erään huumekeikan päätteeksi tunnistaa laatutavaran heti! Meininki on muutenkin yllättävän keskikertaista, joka tekee katselusta vielä vaikeampaa. Toimintakohtaukset pääset ilahduttamaan räjähdyksillään ja ainakin yksi statisti jatimatikkinsa kanssa on eksynyt täysin väärään leffaan. Lopussa opitaan, ettei rikos kannata, vaikka Martin onnistuukin pakenemaan timanttinsa kanssa Meksikon rajan yli. Jos siellä olisi se kuuluisa muuri, niin tämäkin leffa oltaisiin kirjoitettu toisella tavalla.
Vetäydyn nyt miettimään syntyjä syviä, sillä minulta loppuivat Lawrence-leffat tähän… Not!
Mu(i)sti palaa pätkittäin
Se on jännä juttu, jos ei heti pääse kirjoittamaan katseluista päiväkirjaan, eikä tee niistä muistiinpanoja, ei niistä jälkikäteen muista mitään oleellista. Joka tapauksessa näillä mennään ja tässä tulevat viikon viimeiset kaksi katselua.
31.10.2020: Kunnon dinosaurus (2015)
Kävimme vaihteeksi perheen kanssa luonnontieteellisessä museossa katselemassa dinosaurusten luita ja niin edelleen.
Tämä innoittamana päätin katsoa tyttären kanssa kotiin saapumisen jälkeen Pixarin vähemmälle huomiolle jääneen Kunnon Dinosaurin. Elokuvahan ei sikäli keksi mitään uutta, mutta on takuuvarmaa laatua, ja viihdyttää kuin myös koskettaa katsojaansa. Apatosaurus Arlo joutuu eroon perheestään ja ystävystyy ihmispojan kanssa. Heidän matkansa kohti kotia kuvataan hellyttävästi sekä jännittävästi. Erilaisten hetkien aikana pojat muun muassa napsivat marjoja, joista he saavat hyvän tripin. Myöhemmin käsitellään kuolemaa ja tytärkin ymmärsi elokuvan tarjoaman symboliikan. Olen hänestä melkoisen ylpeä. Hän myös piti elokuvan jännittävästä tunnelmasta, vaikka jotkut hetket häntä vähän pelottivatkin turhan paljon.
Lopun voisi sanoa olevan koskettava, jossa etenkin musiikki ja kauniit maisemat korostuvat erityisen hyvin.
31.10.2020: Tulessa syntynyt (1984)
Pitkään katselulistoilla roikkunut Tulessa syntynyt on hienoinen pettymys. Halloweenin kunniaksi iltakatseluun valikoitunut Stephen Kingin alkuperäistarinasta kuvattu filmi puuduttavan ylipitkä. Juonessa jossain hallituksen laboratoriossa on tehty ihmiskokeita, joidenka seurauksena on syntynyt Drew Barrymoren esittämä pyrokineesillä varustettu tyttö. Hallitus on isän ja tämän tyttären perässä, koska he aikovat paljastaa kaiken lehdistölle, ja samalla vetää lokaan Yhdysvaltojen maineen.
Meininki on tylsää takaa-ajoa, jossa tehosteet ajoittain onnistuvat olemaan päräyttäviä. Myös Tangerine Dreamin velhoilema soundtrack on keskivertoa parempaa syntetisaattorien naputtelua. Erikoisuutena tarinassa nähdään oikea Martin Sheen, eikä mitään junioria. Hänen aisaparinaan on yksisilmäinen ja sisäköksi pukeutunut George C. Scott, joka tappaa ihmisiä yhdellä karateiskulla, pelaa konsolipelejä Barrymoren kanssa ja on liimalettisen ponnarinsa kanssa yksi kunnon kuriositeetti muutenkin. Muisti palailee pätkittäin, mutta tämän enempää tästä tulisesta juonesta en kykene kertomaan. Autoja taisi myös räjähdellä…
Minulla on kyseisestä leffasta jokin megahelvettijulkaisu, jossa on mukana juliste ja postikortteja sekä ohjaaja Mark L. Lesterin kommenttiraita ynnä muuta kivaa. Näin ohi mennen voin sanoa kyseessä olevan Lesterin heikoimpia leffoja. Herrahan on ohjannut muun muassa maailman parhaisiin toimintaleffoihin lukeutuvan Commandon kuin myös Class of 1999 -scifirymistelyn. Vihoviimeiseksi haluan vielä mainita siis myös tavanneeni herran muutama vuosi sitten. Sain nimmarin, josta olen ikuisesti tyytyväinen.
Hei hei, jälleen viikon ajaksi. Mennään jälleen yksi kerros alemmas Danten helvetissä!
