Bloggaus ei ole ensimmäisenä mielessä, mutta se on usein mielessä. Ensimmäisenä mielessä ovat elokuvat, joten siksi teille tarjoillaan tämä yllätys valmis seuraava teksti, joka sisältää jäätävän hikistä settiä.
26.6.2020: Tappavat arvosanat (1999)
Turusta kotiin paluu sujui mallikkaasti. Tosin pitkän junamatkan jälkeen mieli halusi jotain kevyttä katselua, päätimme laittaa soittimeen Tappavat arvosanat. Olinhan löytänyt sen turkulaiselta kirpparilta.
Elokuva on varsin tyylipuhdas näyte 90-luvun teinijännäristä, jota on höystetty komedialla. Juuri siksi se osuu allekirjoittaneelle nostalgiseen herkkään kohtaan. En siis lähitisi suosittelemaan leffaa muille kuin nostalgianälkäisille ysäriteineille. Tarina on hyvin yksinkertainen, jossa hyviä arvosanoja saava Katie Holmes päätyy kidnappaamaan historian opettajansa, jolta hän on saanut huonoja arvosanoja. Helen Mirren tekee hyvän roolin opettajana, joka makaa lähes koko ajan sidottuna sänkyyn. Screamien käsikirjoittajana tunnetuksi tullut Kevin Williamson osaa tälläkin kertaa kirjoittaa nuorten aikuisten suuhun sopivaa dialogia, joka vilisee kuitenkin harmillisen vähän viittauksia popkulttuuriin. Lopputulos on hiukan väsynyt, mutta oikeassa mielentilassa oivallinen kevyt jännäri.
27.6.2020: Mestarit (1992)
Joukossa tyhymyys tiivistyy, kun saimme yhdessä vaimoni ja ystäväni kanssa idean katsoa kaikki Mighty Ducks-leffat putkeen.
Emilio Estevez eli Martin Sheen Jr. on asianajaja, joka rattijuopumuksen takia tuomitaan valmentamaan luuserien muodostamaa junnujääkiekkojengiä. Ensimmäisessä osassa on vielä yritystä, mutta näiden puuroutuessa ajatusvirran juoksuun, en enää muista, mitä minun piti kertoa. Joten ei kai sitten mitään.
Jatketaan silti maaliin asti. Onhan näistä pakko jotain väkertää…
27.6.2020: Mestarit 2 (1994)
Olkoon sitten niin, että ensimmäinen jatko-osa on itselleni se nostalgisin näistä. Siitä minulla on suurimmat muistot lapsuudesta, ja siitä voin myös pongata poliittisesti epäkorrekteimmat yksityiskohdat. Ensiksi luuserijengistä on tullut Yhdysvaltojen maajoukkueen edustusjoukkue, joka kohtaa ensimmäisessä ottelussa bongorumpuja paukuttavan, jääkiekon suurmaan, Trinidad ja Tobagon. Sitten Islanti esitellään kovimpana jääkiekkomaana, koska valtion nimessä on sana jää. Heidän valmentajansa tosin on enemmän hollywoodilainen karikatyyri venäläisen mafian sliipatusta edustajasta.
Toiseksi tämä rasistinen Disney-filmi kutsuu kahden mustan ja yhden valkoisen muodostamaa hyökkäyskolmikkoa Oreo-kentäksi. Kolmanneksi meiningissä ovat mukana suomentajan keksimät poliisipojat eli mälliveljekset. Jatketaan!
27.6.2020: D3: The Mighty Ducks (1996)
Kolmosesta ei sitten tarvitse oikeasti tietää enää mitään. Se on huono elokuvassa, jossa Martin Sheen Jr. käy välillä näyttämässä kasvonsa. Toki leffassa esiintyy yksi teiniä esittävä aito kolmekymppinen köyhänmiehen Biff Tannen, josta minun oli aivan pakko kirjoittaa tämä kommentti. Pitipä vielä mainita, että ”ankkojen” joukkueessa on aina tasa-arvon nimissä tyttöjä, joita ei kuitenkaan päästetä kentälle, koska he eivät ilmeisesti ole tarpeeksi hyviä. Jos joku tästä pahoittaa mielensä, niin syystäkin, sillä minä en näitä juttuja päästäni keksi.
Onneksi tässä sarjan viimeisessä osassa ei kuulla enää yhtään Quuenin biisiä, jotka jo muutenkin korvamatona soivat päässäni tätä sontaa suoltaessa blogimuotoon.
Järjetöntähän näitä oli katsoa kesän kuumimman päivän aikana, mutta toveri Kurkkuharjaa lainatakseni, joskus nämäkin olisi kuitenkin pitänyt katsoa.
28.6.2020: Rajaton valta (1997)
Lainasin vanhan irstailijan pätkän kirjastosta ennen loman alkua, mutten ehtinyt sitä katsoa ennen sunnuntaiaamua. Elokuvan tarina on alkuun hyvin koukuttava, kun Eastwoodin esittämä mestarivaras näkee erään keikan yhteydessä, kuinka Gene Hackman pahoinpitelee ja tappaa naisen. Hackman paljastuu Yhdysvaltojen presidentiksi, joka käynnistää valheiden ja salailun lumipallon. Aikuiseen makuun tehty Clitti-pätkä ei jaksa pitää intoa yllä aivan viimeisiin kuviin asti, vaikka se viihdearvoiltaan onkin paljon parempi kuin lukuisat leffat, joita olen loman aikana tapittanut.
28.6.2020: Frozen II (2019)
Tarkistin tämän yhdessä vaimon kanssa, josko leffan voisi näyttää tyttärelle. Hiukan turhan teinimäiseen makuu toteutettu filmi on todella upean näköinen, mutta tuskin tytär tätä vielä jaksaa katsoa. Se jäänee nähtäväksi.
28.6.2020: 8 mm – kahdeksan millimetriä (1999)
Joel Schumacher siirtyi ajasta ikuisuuteen, ja tuo pohjanoteerausten ohjaaja on todella ristiriitainen veijari. Ohjaajan ansioluettelosta löytyy aidosti hyviä viihdeleffoja kuin myös surkuhupaisia tuotantoyhtiöiden kaiketi tuhoamia teoksia. 8 mm – kahdeksan millimetriä menee näistä ehkä ensimmäiseen kategoriaan ainakin jossain määrin, sillä sen pääosassa häärivä Nicolas Cage on aivan tolkuttoman surkeassa vedossa, ja sehän jos jokin on taidetta. Itse tarina on aika kaksipiippuinen, ikään kuin ohjaajansa urakin. Alkuun hyvin kiinnostavasti käynnistyvä juoni alkaa loppua kohden puuduttaa, mutta jaksaa kantaa juuri ja juuri snuff-teemansa päätökseen. Aiheesta vain olisi ollut kovempaan kauhuun aineksia, mutta hommaa raapaistaan vain pinnalta, kun alamaailman perverssien keskuudessa näytetään olevan kaikenlaista törkymateriaalia.
James Gandolfini ja Peter Stormare tekevät huikeat roolit. Puhumattakaan Chris Bauerista, jonka elämää elokuva näyttäisi käsittelevän dokumentaarisen tarkasti.
Toivotan oikein hikistä kesää kaikille kakkakikkareille. Tapaamme varmasti vielä tuntemattomassa.
