Koska mitään muutakaan ei ole, niin pistetään sitten vitusti giffejä sotkemaan bittiavaruuden taajuuksia. Käynnistellään nyt tämäkin paska siis jollain tapaa. Alapuolella on sairaan kova kohtaus, sairaan kovasta elokuvasta.
Nyt ei vain lähde. En enää ehdi katsoa elokuvia, koska salaisen tunnustuksen vuoksi katson jälleen Big Brotheria. Isoveli valvoo näin ollen, mutta minä en valvo elokuvien parissa. Tämä ei suinkaan tarkoita absolutismia, koska en sellaiseen huuhaahan usko minkään nautintoa tuottavan aineen, materian tai muun mielihyvän tuottajan suhteen. Ikävä kyllä tämän kirjoittamisen jälkeen minulle tuli terveyshuolia, jotka eivät teille kuulu. Joten leffoja tässä edelleen pyritään katsomaan, vaikka päiväkirja tuleekin syksyn ajan olemaan rikkonaisempi.
Tosin luvassa saattaa olla muikeita ylläreitä katseluiden suhteen. Onhan esimerkiksi Rakkautta ja Anarkiaa –festari toteutumassa poikkeusoloista huolimatta.
Nyt kuitenkin asiaan, sillä tämä paskanjauhanta alkaa vituttaa jo allekirjoittanuttakin.
6.9.2020 – 8.9.2020: McCabe & Mrs. Miller (1971)
Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi joutunut katsomaan elokuvan näin monessa osassa tai monena päivänä. Robert Altmanin luminen länkkäri on silti parempi kuin odotin. Sen nihilistinen tunnelma yhdistettynä Leonard Cohenin melankoliseen musiikkiin on vertaansa vailla. Parhaimmillaan leffa on, kun Warren Beatty ei suostu myymään omaisuuttaan rikkaille, vaikka tietää siitä seuraavan ongelmia. Tarinassa on paljon huoria, uhkapelaamista ja tunkkaisia saluunoita – juuri sellaista kuvastoa, joka ei romantisoi villinlännen kuvaa. Korkeintaan elokuva pyrkii antamaan tuosta ajankuvasta rappioromanttisen kuvan, joka sekin on vain minun mielipiteeni.
Lopussa ammuskellaan niin, että kädet lentelevät irti, joka pääsee yllättämään väkivallallaan totaalisesti.
Katkelma viikon tunnelmista
Niiden terveyshuolien takia ja oikeastaan jo vähän ennen sitäkin olen yrittänyt pitää kuntoa yllä ja polkea pyörällä aina kuin mahdollista. Työmatka kulkee läpi esikaupunkien, vaikka George Carlin neuvoo olemaan jotain muuta. Mutta helvettiä minä taas tässä selitän…
Esikaupungista seuraavaan lennokkaaseen höpöttelyyn, sillä Isoveli edelleen valvoo, eikä minulla ole aikaa katsella leffoja. Tässä sitä alkaa jo pohtia, mitä syksy tuo tullessaan, kun juttujen taso on jo nyt näin sekavaa ja sitä kautta teitä vaivaannuttavaa.
Vatvotaan kuitenkin tätä blogia kohti toista tulemista. Olen katsonut elokuvan.
9.9.2020 – 10.9.2020: Hetki lyö (2006)
Etelä-Koreassa nuoret ihmiset elävät kertakäyttösuhteissa, kun ulkonäkö nousee sisäistä kauneutta tärkeämmäksi. Surrealistisen tieteiselokuvaisestikin etenevä juoni on vaikeaa seurattavaa, koska sen päähenkilöt muuttavat muotoaan useiden leikkelyoperaatioiden jälkeen. Elokuva kysyykin katsojalta, onko tämä valmis elämään kiiltokuvassa vai hyväksymään parisuhteen muuttuvan ajan saatossa arkisemmaksi. Kauneus on katoavaista ja siihen varmaan myös viitataan elokuvan englanninkielisellä nimellä.
Mutta joo… Hetki lyö jatkaa Kim Ki-dukin tekotaiteellisella linjalla, mutta minä pidän siitä. Raadollisesti pinnallisuutta pohtiva elokuva on viipyilevän kaunis ja ruma samaan aikaan. Ikään kuin Kim yrittäisi kertoa katsojalle, että hänen luoma käsikirjoituksensa ja modernin maalaukselliset kauniit kuvat ovat ristiriidassa keskenään.
10.9.2020 – 11.9.2020: 9 Lives (2004)
Yhden puolentoista tunnin pätkään saattaa mennä kaksi iltaa, koska tässä tasapainotellaan tositelevision, toiston ja roskaelokuvan välimaastossa.
Sitten asiaan, sillä 9 Lives aka. Unstoppable on aika hirveä leffa. Wesley Snipes on joku bosniansodan veteraani, johon Kim Coates ja joku toinen paskiainen ruiskuttavat hallusinaatiohuumetta. Elokuva tapahtuu Baltimoressa, mutta se on ilmiselvästi kuvattu Bulgariassa (halvalla). Toimintaa on nihkeästi eikä mikään muukaan toimi. Silkkaa ajan haaskausta, ja taas kerran pohdin, miksi tällaisia pitää katsoa.
12.9.2020 – 13.9.2020: Vaarallinen tehtävä (1996)
Kaikki alkaa jostain. Tästä alkaa minun ja vaimon yhteinen Vaarallinen tehtävä -tutkimusmatka tuntemattomaan. Tästä alkaa myös Tom Cruisen seikkailut ympäri maailman. Kaiken alku on edelleen hyvää agenttiviihdettä, jossa Brian De Palman laadukas visuaalinen ohjaustyyli pitää paketin kasassa. Mikään tässä ensimmäisessä osassa ei vielä ole niin suurta, ellei lopun luotijunakohtausta oteta lukuun. Muutoin tekeminen on vielä tyylikästä ajankuvaan sopivaa vakoilua, jossa toiminta, salaliitot, juonittelu sekä käänteet ovat hyvässä sopusuhdanteessa. Alussa muuten seikkaillaan Prahassa, joka näyttää olevan yhdistävä tekijä näille genre-elokuville.
Blogin loppulauseet: odotan Vaarallisen tehtävän ensimmäistä jatko-osaa pelokkaana, sillä se on videokasettiaikojen ehtoopuolelta itselleni erittäin rakas teos, jonka en ole uskonut kestävän aikaa yhtään sen paremmin kuin Limp Bizkitin siihen tekemän musiikin. Elämme jännittäviä aikoja, mutta nyt pistetään pillit pussiin ja Big Brother ruutuun. Loppuun vielä kuva Carlinin matkasta tuntemattomaan.
