Kuvaputki olisi muuten jäänyt pysyvälle kesälomalle, mutta silloin en olisi voinut kommentoida sanalla tai parilla allekirjoittaneen ja Laajakuvasta tutun toimittaja Porttilan videopäivää. Hauskaa oli. Mitään ei edelleenkään oikolueta ja sisältö on juuri niin sisällötön ja täynnä virheitä, kuin vain mahdollista.
MAANANTAI: VIDEOPÄIVÄ!!!
Käväistyämme toukokuusta Tampereella Goblinin keikan puitteissa, eksyimme myös keskustasta löytyvään vanhaan kunnon Viiden tähden elokuvadivariin. Koska olin juuri tullut siihen tulokseen, että katsottavaa on muutenkin liikaa, lähti putiikista mukaani kassillinen vanhoja vhs-nauhoja, joiden katselumahdollisuutta sitten odottelimme useamman kuukauden verran. Palanpainikkeina toimivat makkaraperunat ja koppa sotasankari Sandelsin olutta.
Ensiksi oli vuorossa kaseteista hävyttömin, nimellä Lohikäärme kulkenut julkaisu, joka paljastui pienen salapoliisityön jälkeen Etelä-Koreassa 1975 tuotetuksi mätkintäfilmiksi Kill the Shogun. Kotelon röyhkeä kuva on kopioitu suoraan Bruce Lee -turpakäräjästä Lohikäärmeen kidassa, joskin nunchakuita pitelevän kansikuvapojan ylähuulta koristavat törkeät pillunlipitysviikset. En edes yritä kysyä itseltäni miksi odotimme elokuvalta jotakin, ja tylsä ja ylipitkähän se oli, vaikka elokuvassa on kultakalan syövä pahis ja joku äijä rautaisissa pitsipikkupöksyissä. Japanilaisilla näyttää myös olevan viehtymys piiskata korealaisia kepillä perseelle ja kuvanlaatu oli hirveä. Mitään mainoksia ei kasetilta löytynyt.
Sitten nauhuriin tungettiin samasta liikkeestä mukaan tarttunut Cannonin 10 pientä neekeripoikaa, pääosissaan kuuluisuus nimeltä Frank Stallone. Valitettavasti tämä pätkä jäi iäksi näkemättä, sillä joku kultalapsi oli nauhoittanut kasetin päälle joskus 2000-luvun alussa Neloselta Westwingiä. Oikea kulttuuriteko. Tämän vuoksi jouduimme katsomaan Murhaklinikan (1980), jossa ei tapahtunut yhtään mitään ja jonka säilytyskotelo oli Tumpin mukaan nopeasti hajoavana ekologinen valinta. Voisi myydä jollekin paremmin arvostavalle, joskin kotelo näyttää hyvältä videohyllyssäni.
Koska puuromainen vhs-formaatti alkoi aiheuttaa päänsärkyä, siirryimme digitaaliseen ja katsoimme vanhojen hyvien turkkilaisaikojen kunniaksi Karaoglan: Baybora’s Son (1966). En muista oikein mitä tässä kävi, mutta ainakin leffa oli epookki ja siinä esiintyi Hüseyin Peyda. Pitkästyttävä oli. Taisimme tämän aikana myös selailla Jesús Francoa käsittelevää tietokirjaa Flowers of Perversion. Lopuksi katsoimme vielä räppärileffoistaan tunnetun Ernest R. Dickersonin Aseettoman saaliin vuodelta 1994. Tämä ties monesko variaatio The Most Dangerous Gamesta sisältää niin ”motherfuckin'” Ice-T:n, vitun sekaisin olleen Gary Buseyn, uransa alennustilan aiheuttamaa epätoivoa silmillään peilaavan F. Murray Abrahamin ja Rutger Hauerin (rauha hänen sielulleen), joka näyttää samalta kuin eräs ikääntymisensä unohtanut, kalliolaisessa baarissa NV:n jälkeen sunnuntaina aamukymmenen aikaan kohtaamamme kuusikymppinen ukko, joka käski meidän ottaa mammat tarakalle ja lähteä kiertämään Mustaa merta moottoripyörillä pelkän teltan kanssa. Hienoin oli kohtaus, jossa nämä kaikki on laitettu istumaan samaan illallispöytään. Tämä toi vahvasti mieleen joskus yläasteikäisenä katsomani roskasarjan Ron Jeremy ja himmeät tähdet, jossa joukko entisiä julkkiksia oli pistetty eristettyyn tilaan tekemään joutavia tehtäviä tietäen itsekin, että voivat nykyään ansaita hampurilaisensa lähinnä toimimalla jonkinlaisina sirkusfriikkeinä.
Tumppi lähti ja jatkoin iltaa katsomalla 13 Aku Ankka -piirrettyä 1930-50-luvulta. Suosittelen näistä Aku Ankkaa ja viidakon lintua. Eipä siinä sen enempää.
TIISTAI: SUOMIPÄIVÄ!
Perinteisten kotitöiden lomassa pyöri Edvin Laineen fin-noir Kultainen kynttilänjalka (1946), puuduttava ja opettavainen tarina siitä, miten rikos ei kannata ja että vanhemmalla on vastuu lapsestaan. Kestoa oli aivan saakelin liikaa. Illemmalla sitten Matti Ijäksen tv-tuotantoja. Jostain syystä tässä maassa on viime vuosikymmeninä osaaminen ollut pitkälti töllötimen puolella, liekö syynä massojen kosiskelemisen puute vai se, että olen katsellut tämän puolella lähinnä Ijäksen tapaisten kiinnostavien tekijöiden leffoja? En tiedä. Teatterimaailmaan sijoittuva Syrjähyppyjä (1996) saa jäätelömaljaansa sinappia typerän rikossivujuonen myötä, mutta onneksi Outi Mäenpää ja Vesa Vierikko ovat vauhdissa. Tuulikaappimaassa (2003) vintin tuulemisesta kärsivä poika taasen onnistuu saamaan Vierikon suljetulle ja kruisailee tämän jälkeen pitkin maita ja mantuja kirjautuen hotelliin, jossa täti tahtoo tältä piiskaa. Lopulta hypitään taas onnellisesti munasillaan.
Olenko muuten ainoa, joka ihmetteli YLEn kebab-juttua? Tässä puhuttiin ruokalajin tulosta Suomeen 1980-luvulla, mutta Veikko Huovisen 1970-luvun päiväkirjoissa kirjailija kertoo näinä vuosina syöneensä tämän huonoa variaatiota hotelli Tornissa. Meinasin laittaa kyselyä YLElle. En kuitenkaan laittanut. Miten tämä päätös tulee vaikuttamaan maamme pikaruokakulttuurin kannalta, jäänee tulevaisuuden historioitsijoiden tutkittavaksi.
UNOHDETTUJEN PÄIVIEN TARINOITA
Seksiviikko jatkoi (tätä kirjoittaessa korvista pursuavaa) suomiteemaa Vinskin ja Vinsentin (1970) seikkailujen muodossa. Aamiaisella katsottu puhuvan harakan ja näkymättömyyspulverin puutteesta kärsivän pisamanaamaisen pojan ystävyydestä kertova tv-tuotanto sai lähinnä pohtimaan kuvauskaupunkia ja aivojen kuivaamista siinä sivussa, vakavampien ajatusten ohessa. Töissä pyöritin ja katsoin Carlos Sauran Verihäät, jälleen yhden tanssielokuvan ohjaajalta. En jaksanut innostua. Tämän jälkeen oli vuorossa Steven Spielbergin Minority Report, todellinen piilomainonnan juhla Philip K. Dickin hengessä. Parasta Hollywood-mysteerissä oli kaiketi 35-millinen formaatti, dvd:ltä (tai vhs:ltä…) tätä ei olisi jaksanut katsoa Vanha Lassikaan. En innostunut tästäkään.
Iltasella toljotin Pohjois-Korean ensimmäisen elokuvan My Home Villagen (1949), jotta voisin kirjoittaa siitä kirjaprojektiin. Aamuyön tunneista huolimatta jatkoin teemalla ja katsoin heti perään myös Etelä-Korean ensifilmin Hurrah! For Freedom (1946). Näistä kumpikaan ei ollut erityisen hyvä tai mukaansatempaava. Torstaina sitten tartuin lintua sulista ja tapitin viimein ensimmäisen Markku Lehmuskallion varhaistuotantoa käsittelevästä videokasettipinosta, jonka kirjastosta hetken huumassa lainasin ja pinosin tv-tasolleni. Ohjaajan debyytti Korpinpolska (1980) yhdisteli seesteistä luontokuvaa modernin yhteiskunnan sääntöjen puristuksessa kamppailevan metsäläispariskunnan draamatarinaan. Yöllä vuorossa oli Bulgarian suosituimpiin leffoihin lukeutuva Pukin sarvi (1972), josta kirjoitin tonniprojektiin. Perjantaina näin vielä julkaisemattoman filmin Tottumiskysymys, josta saattanen skriivata kritiikkiä jonnekin. Ainakin se herätti halua avata sanaista sarvea.
VIIKONLOPUN TUNNELMIA
Olin ollut edellisenä iltana Hellsingin yössä aamuun saakka Laajakuvan eräiden toimittajien sekä salaisen agentin kera, joten koin pakonomaiseksi piristää itseäni katsomalla albanialaisen lyhytanimaation Majlinda dhe zogu i vogël toveri Hoxhan valtakaudelta 1976. Olihan se ihan sympaattinen. Tänään tuli myös kuluneeksi 50 vuotta kuukävelystä, joten töissä oli luvassa NASAn tuoreeltaan tekemä 10-minuuttinen dokumentti aiheesta nimeltä Apollo 11 (ei näyttänyt löytyvän IMDb:stä) ja Hollywood-filmi Avaruuslento Ironman I (1969), joka profetioi Apollo 13:sta onnettomuutta tylsähkösti. Silti elokuvaan oli eksynyt muuan ahdistava ja tunnelmaa kohottanut kohtaus, jossa kuu-ukko lähtee leijumaan kohti avaruuden pimeyttä.
Pääsin töistä ja lähdin toverini Tomi Mengeleen kera Kallioon, joten seuraava elokuvanautinto oli vuorossa vasta sunnuntai-iltana, jolloin uusintaan pääsi kertaalleen nähty japanilainen mielisairaalahulluttelu A Page of Madness. Ajattelin kirjoittaa tästä kirjaan, mutten kaiketi saa siitä mitään järkevää aikaiseksi. Tehkää nyt joku hyvin.
Jumpura tuo Björkin Muumiin ja punaiseen pyrstötähteen loihtima kappale on muuten kamala…
MITÄ SITTEN TAPAHTUI?
Maanantaina pidin Turtles-päivää pitsan ja filmien merkeissä ja katsoin kaikki ysärin alus tehostepelleilyt, sillä en ollut nähnyt niitä aiemmin. Vaikka oli kiusallista lainata nämä kirjastosta, tämä kutitus ollut mitään verrattuna myötähäpeän tunteeseen itse leffojen parissa. Ensimmäinen, Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (1990), oli aivan hirveää paskaa, jossa murrosikänsä kourissa olevat kilpparit pelleilevät, heittävät slangia ja välistä mättävät jalkasotureita, jotka on tässä esitetty jonkinlaisiksi kadonneiksi pojiksi. Mukana on ärsyttävä uusiohahmo Casey ja kokonaisuuden sijaan elokuva tuntuu olevan sarja omituisia kohtauksia, jotka pysyvät yhdessä niillä vitun samoilla purukumeilla, mitä erinäiset elintarvikekioskit junnuille ysärin lopussa kaupittelivat. Otukset on sentään toteutettu hauskasti ja lopun räppibiisi on, uh, huikea. Kakkososa, Teinimutanttininjakilpikonnat 2 ja Mönjän salaisuus (1991) on tarinallisesti hieman eheämpi ja siinä on myös enemmän ötököitä sekä Turtleseille kannustuslaulua räppäävä Vanilla Ice. Samaa sipulisontaa tämäkin silti on, vaikka myrkky on hauskan väristä. Trilogian päätöksessä Teinimutanttininjakilpikonnat III (1993), jossa Turtlesit aikamatkustavat feodaaliajan Japaniin, ei olekaan sitten enää mitään hyvää.
Tiistaina näin töissä 35-milliseltä filmiltä ensin Godardin ja Gorinin työväenasiaa Prahan jälkeen käsittelevän essee-elokuvan Kaikki ovat oikeassa (1972) ja Toein tuottaman Samurai Reincarnationin (1981), jossa Sonny Chiba heiluu silmälapussa ja kristittyjen helvetintakaiset haamut piinaavat vuosisatojen takaista Japania.
Keskiviikkona soittimessa pyöri Roman Polanskin Tess (1979), joka oli liki kolmituntinen pukudraama. Vaikka takakansi mainitsi sahajauhoille maistuneen mammutin lähtökohtana olleen kirjan aikanaan toimineen punaisena vaatteena moralisteille, olihan tämä nyt aika ala-arvoista menoa: Kuten arvata saattaa, rakastuu Tess tätä kuin saastaa kohdelleeseen ”parempaan” mieheen ja lopulta saa rankaisunsa hirsipuussa, koska rikos ei kannata, olitpa kokenut sitten mitä (tämä muuten pätee myös tosielämässä, kuten Venäjän viimeaikaiset tapahtumat osoittavat). Muijani silti piti filkasta. Illalla oli rankka työpäivä, mutta ehdin kuitenkin katsoa Flamencon (1995), jälleen yhden Sauran tanssi- ja lauluelokuvan. Itseasiassa tästä flamenco-numeroita dokumentoineesta rainasta jopa tykkäsin, sillä olo oli etukäteen kuin norsujen naimalla ja tuntui suorastaan autuaalta pystyä vain tuijottamaan valkokankaalta jotakin, missä ei ollut mitään mihin olisi pitänyt keskittyä. Ehken toisessa mielentilassa olisi pitänyt tästä, nyt toimi mainiona palautumisviihteenä.
Yöllä, hyvän kapakkiseuran jälkeen ja viimein luukulle päästyäni katsoin itäsaksalaisen inkkarileffan Punaisen veren huuto (1973), josta kirjoitin tonniprojektiin. Seuraavana päivänä taasen näin neuvostoliittolaisen Kaunotar ja hirviö -adaptaation Vaaleanpunainen kukkanen (1978), josta siitäkin sain kirjaan tekstin aikaiseksi. Ennen tätä vilkaisin vielä filmin vuoden 1952 animaatiosovituksen (Alenkiy tsvetochek), joka oli värikäs. Lauantaina sitten naaraani valitsi tappaja-autonrenkaasta kertovan Rubberin, joka oli pettymys jo senkin takia, ettei murhaväline pomppinut uhriensa yli, vaan räjäytti nämä ajatuksenvoimalla. Väkisinvääntämällä erilaisuuteen pyrkivä elokuva hakee ”humoristisesti” oikeutta virheilleen vetoamalla siihen, ettei yksikään maailman ”suurista” elokuvista ole pohjimmiltaan järjellinen. Tylsää paskaa, taas kerran.
Sunnuntaina paistoi aurinko, oli helle. Minä menin duuniin. Töissä rollasin kuusi kelaa elokuvaa Täysikuu Pariisissa, jota myös öögasin sivusilmällä. Lopulta raina kuitenkin tuntui tajuavan jotain elämästä, iskevän Rohmerin tyyliin jälleen kerran ruudulle samoja juttuja, mitä syvällä kopassani jo aiemmin olin pohtinutl. Samalla muuten pohdin tämän plokin lopettamista. Vihaisista ajatuksistani huolimatta kävin kuitenkin työkaverini kera tuopposella, josta matkustin himpposeen ja katsoin vielä Stroessnerin Paraguayssa tuotetun maan ensimmäisen ”omavaraisen” näytelmäelokuvan (Cerro Cora) ja kirjoitin siitä Laajakuvan kirjaan.
Luoja armahda, miksi tuhlaan itseäni tämän paskan hikoilemiseen…?
