13.11. Amityville 1992 – aika on tullut (1992) (VHS)
Tämä olikin paljon psykoottisempi ja hauskempi kuin muistin. Amityville-sarjan kuudennessa osassa on päätä ja häntää yhtä paljon kuin pullistuneessa pallokalassa ja onkin hyvin vaikea sanoa, ovatko tekijät väsänneet tämän kieli poskessa tarkoituksella läskiksi vaiko olleet haudanvakavia hommansa suhteen.
Periamerikkalaisessa omakotitalolähiössä alkaa tapahtua kummia, kun mies tuo kämpille demonisen kellon, joka on peräisin paitsi juuri SIITÄ talosta, myös omaa pidemmän ja pimeämmän historiansa. Pian naapurin koira puree äijän sairaalaan (ja sitten paljastuu, ettei tällaista koskaan ole tapahtunut), perheen poika huomaa saavansa valokatkaisimesta painamalla yhteyden helvettiin ja siveä tytär muuttuu kaiken hirvittävyyden huipuksi nymfomaaniksi sen jälkeen, kun peilistä tunkeneet aavekädet ensin ovat hieman hivelleet hänen naisenmuotojaan.
Eikä siinä vielä kaikki. Juuri parahiksi äiskä-eksäänsä kiksauttanut (“En voi, minä itse asiassa tapailen jo yhtä toista… äh, antaa palaa!”) isukki alkaa käyttäytyä oudosti ja äkisti ovella on myös mutsin uusi, lipevyydessään ylittämätön poikaystävä, joka alkaa hengailla kämpillä kuin kotonaan, laittaen välistä itselleen (kummituskesteiksi kääntyvää) iltapalaa ja laskien itselleen kylpyveden, josta sieltäkin paljastuu pian raato. Paikallisella noitamummolla on epätavallisiin sattumiin vastaus, sillä heti lähtökohdat kuultuaan hän kaivaa hyllystään iäkkään opuksen, jonka kuvista mysteeri selviää. Ikävä kyllä lähtiessään pelastamaan päivää jää mummeli muistaakseni kävelykepistään jumiin keskelle autotietä, pahan hengen avatessa käsijarrun vieressä olevasta kiesistä. Vaikka matami ei kuolemanvaarasta huolimatta tietenkään hylkää keppiään, onnistuu tämän selvitä tilanteesta kuin ihmeen kaupalla, mutta voi – juuri silloin terävä keppi tipahtaa viereiseltä katolta lävistäen kirkuvan eukon parhaaseen (vaiko pahimpaan?) Ennustus-tyyliin.
Pian tytär on jo houkuttelemassa jotain kundia kanssaan kuolemansynneistä pahimpaan (“Voi jukran pujut!”), mutta huijaakin tämän eräänlaisen pirun maille upottavaan liisteriansaan. Sitten tyttö yrittää vielä saada insestistä seksiä veljeltään, kunnes kellon pyörivien viisarien vanhentama äetee onnistuu tuhoamaan demonin mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Siitä palataan vielä ajassa taaksepäin ja kaikki on juuri alkamassa alusta, kun nainen hakkaa himaansa kannetun ajannäyttäjän tuhannen päreiksi samalla teatraalisesti kiljuen.
Näiden 90 minuutin ajan käytännössä katsoen huutonauroin, että mitä ihmettä minä taas katson. Valitettavasti saamani vhs-kaappari ei suostunut toimimaan, joten pahoin pelkään eteenpäin myymäni FIx-nauhan vuoksi tämän jääneen viimeiseksi sessiokseni tämän leffan parissa. Ehkä lopulta ihan hyvä niin.
14.11. Fulci for fake (2019) (PC)
Lucio Fulcin elämää, kuolemaa ja elokuvia kartoittava dokumentti on ihan kelpo kamaa, jossa eniten häiritsee ohjaajan pomppiminen vähän väliä kameran tällä puolen milloin goren kummisedäksi maskeerattuna, toisinaan taas vähäpukeisen tyttösen kera. Dokkari ei lopulta tuo niin kovinkaan paljoa uutta aiheeseensa (etenkään Stephen Throwerin Beyond the Terrorin lukeneille), mutta sen positiivisia puolia ovat tytärten tuominen kameran eteen (vaikka Fulci olisi ollut kuinka sovinisti, olisiko hän voinut olla niin paha ihminen, jos femiininen jälkikasvu yhä puhkeaa poismenoa muistellessaan kyyneliin – on niin monia tapauksia, jossa mananmajoille mennyttä vanhempaa kohtaan ei vuosienkaan päästä löydy tällaista sympatiaa) ja aito, vilpitön arvostus Fulcia kohtaan: elokuva sekä toteaa täysin oikeutetusti, ettei ohjaajan koko filmografiaa tarvitse katsoa ja että jos hän olisi kuollut aiemmin, ei kukaan muistaisi häntä, sekä ilahduttavana, itseäni koskettaneena lopetuksena, että tänä päivänä on suuri joukko ihmisiä, jotka rakastavat yhä hänen filmejään. Niiden nihilistisyydestä ja raakuudesta huolimatta (vaiko juuri näistä syistä) minä olen heistä yksi.
18.11. Winter’s Bone (2010) (DVD)
Lumisille Amerikan syrjäkylille sijoittuva elokuva tytöstä, joka alkaa selvittämään muistoissa iljettävänä säilyneen isän tuoretta kuolemaa, jotta perheen kotitila pysyisi pitämässä talouden kasassa. Pätkän ansiot löytyvät sen karusta realismista ja nihilistisyydestä: sitä kansoittavat punaniskat ovat rähjääntyneitä, limaisia metamfetanistejä, ja arki tässä suomalaisen maalaisromantiikan kääntöpuolessa kuluu lähinnä toisille Irwinin myöhäiskauden biisien hengessä kyräillen ja päihteitä kiskoen. Filmi tuo maailmaansa myös realismia esittämällä alueen oravanpopsinnan (joka muuten oli Suomessa vielä pidempi tovi sitten yleistä) tapaisia elinkeinoja ja imperiumin hyökkäysarmeijan tarjoamaa harmaasta, toivottomasta loasta ulospääsyn vaihtoehtoa. Heikoimpia lenkkejä ovat värvääjäjermun epäuskottavan inhimillisenä esittäminen ja sikäli hyvästä näyttelystään huolimatta Jennifer Lawrence, joka ei tunnu istuvan tämän kaiken keskelle oikein millään. Myös erinäinen dramatisointi, kuten äkkipelastuminen ladon teloitusryhmältä, latistavat tunnelmaa. Lopulta isukkikin alkaa näyttäytyä lämpimämpänä, kuin minkä kuvan hän itsestään jälkeensä jätti.
20.11. Deodato Holocaust (2019) (PC)
Mukavan lyhyt brasilialainen dokkari istuttaa Herra Kannibaalin kuvausryhmän eteen. Dokumentti on melko epätasainen, Cannibal Holocast -tyylisen kerrontansa puolesta puiseva kokoelma ohjaajan gorepaloja ja höpinöitä aina tämän monarkian kannatuksesta elokuvauralle päätymiseen ja muutamiin tietoiskuihin filkkojen taustoista. Monet jutut kuulin Deodatolta itseltään tätä haastatellessani jo aiemmin, mutta mukana olevat havainnollistamiset esimerkiksi The Last Cannibal Worldin dokumentaarisuudesta ovat kiehtovia. Samoin innostuin esimerkiksi Cut & Runin sensurointiin paneutumiseen sen verran, että päädyin peräti ostamaan elokuvasta leikkaamattoman version uusintakatselua varten. Silti lyhyt kesto ja maantiekiitäjämäinen poukkoilu tämän pienempien teosten suhteen häiritsi (elokuva tappajapuhelimesta alkoi kuitenkin kiinnostamaan kovasti) ja erityisesti viittaus The Blair Witch Projectiin oli uskomattoman nopeasti sivuutettu, enemmänkin poistetulta kohtaukselta tuntuva välähdys. Vaikka Ruggero vaikuttaa enemmän tai vähemmän sekaisin olevalta, lopun rähinä ja mikrofonien repiminen vaikuttaa melko tarkoituksenhakuiselta ja lavastetulta, ainakaan meikäläinen sai ohjaajan kanssa kommunikoidessaan lähinnä iloisten “Bravo! Bravo!” -kommenttien lomassa ainoastaan kuvan vanhasta ja hieman höperöityneestä ukosta, joka pahimmillaan hämmentyi tuijottamaan suu auki järkyttyneen näköisenä.
21.11. The Breadwinner (2017) (Teatteri/DCP)
Upea animaatio afgaanitytön ongelmista sovinistisen ja fundamentalistisen taleban-hallinnon arjessa ei osoittele tai alleviivaa, vaan keskittyy jokapäiväisen elämän ongelmiin tämän hirmuhallinnon alla. Mukiinmenevästi piirretty elokuva yhdistää itselleni jo klassiseksi käyneeseen tapaan todellisuudessa kituuttamisen kompensointia mielikuvitusmaailman symbolististen tarinoiden kautta. Mieli tekisi sanoa vielä pari sanaa politiikasta ja uskonnollisista teemoista, mutta olen hiljaa. Jokainen katsokoon ja tehköön omat johtopäätöksensä erilaisten kulttuurien tavoista kohdella ihmisiään ja tämän peilautumisesta omaan yhteiskuntaansa miten lystäävät.
21.11. Kineettisiä kuvia (1962) (PC)
Kokeellinen ja muistaakseni suoraan filmille raaputettu lyhäri on yllättävän kiinnostava, eikä laisinkaan niin masentavaa skeidaa, kuin millaisena yleensä nämä taideteokset koen.
21.11. Rosvoja, rosvoja! (1981) (PC)
Terry Gilliamin huonompiin hetkiin lukeutuvan ja oikeastaan pidemmälti ärsyttävän elokuvan satiiri oli tasoa hoh hoijakkaa ja fantasia ajassa pomppimisineen vielä rupuisempaa, vaikka efektit ovatkin hienoja. Kauniin karkkipaperin sisältä löytyy stereotypisyydessään ja – uskomatonta kyllä – mielikuvituksettomuudessaan halpa ja kitkerä suklaakohvehti, mutta loppu perheen kadotessa pelastaa paljon. Sean Connerykin nähdään ylipitkässä tehoste-eepoksessa patsastelemassa.
21.11. Merkitty mies (1962) (Teatteri/muistaakseni DCP)
Tavianin veljesten esikoinen, ohjattu yhdessä signore Orsinin kanssa. Eteläitalialainen kyläyhteisö nousee vastustamaan mafiaa paikoitellen ihan kivan draaman merkeissä, vaikkei mistään sykähdyttävästä mestariteoksesta voi puhua. Lopun hautajaiskulkue lippuineen kaikkineen paikallisten mahtimiesten uhkauksista huolimatta tuo joukkovoiman toivoa vastustaa tätä tuhatvuotista fasismia, jonka romantisointia seitsemännen taiteen osalla on nähty jo tarpeeksi.
