Minulla ei ole aikaa. Aika on toki rajallinen käsite, mutta blokin kanssa aikaa tulee aina ottaa, koska se on tehnyt comebackin. Sellaisen paluun, joka vie teidät tulevaisuuteen ja pimeille poluille, joiden varrelta löytyy olutta, elokuvia ja päänsärky. Seuraavaksi lisää viikon kuulumisista, koska siitähän tässä oikeasti on kyse.
Päätön ratsumies (1999)
Kyse on tosiaan uusintakatselusta, koska kirjaston viimeinen kiusaus on suoritettu. Tim Burtonin viimeisessä oikeasti hyvässä elokuvassa Johnny Depp lähtee tutkimaan päättömän ratsumiehen tarua johonkin syrjäiseen ja sisäsiittoiseen kyläpahaseen 1700-luvun lopulla. Burtonin goottilainen tyyli on hyvin edustettuna, tarina etenee päiden katkomisesta toiseen ja roolisuoritukset ovat onnistuneita.
Vaimon mielestä toisin Depp on yleensä aina samanlainen rooleissaan, mutta mielestäni tämä näkyy eniten näissä Burtonin ohjaamissa leffoissa, joissa tuon näyttelijän maneerit tulevat voimakkaimmin esille.
My Blueberry Nights (2007)
Myös Jude Lawin maneerit tulevat hyvin selväksi, kun hän tarjoaa Norah Jonesille mustikkapiirakkaa Wong Kar-wain englanninkielisessä elokuvassa. Ohjaajan viipyilevä tyyli on tiistai-iltaan vähän turhan sakea, mutta onnistuu silti viihdyttämään ja jopa ilahduttamaan roolihahmojensa tarkkanäköisellä syventämisellä. Kokonaisuutena elokuva jää kuitenkin hyvin keskinkertaiseksi ja unohdettavaksi. Erästä ystävääni olisi varmasti miellyttänyt Rachel Weisz, jota hän on toisaalla kehunut kauniiksi. Natalie Portmanin tukka sen sijaan on mielestäni kuvottava.
Garage Olimpo – kidutuskammio (1999)
Niin ikään kuvottava on elokuva nimeltä kidutuskammio, joka kertoo Argentiinan ”likaisten sotien” vainoista. Joku idealistinen nainen kidnapataan kidutettavaksi, koska hän vastustaa diktatuuria ja sen luomaa sekasortoa. Homman nimi on selkeä ja tarina on tosi eikä tästä enää kaukana olla nykyisen Argentiinan tilanteessa, mutta silti kerronnallisesti hiukan haastava Garage Olimpo jättää penseän maun, vaikka kokonaisuus ajatuksia herättävä onkin. Visuaalisessakaan ilmeessä ei ole parjattavaa.
Nimeni on Fletch (1985)
Mitään parjattavaa ei en löydä Fletchistä, jonka musiikit ovat taattua kasaria ja meno muutenkin aikakauden mukaista. Chevy Chase esittää reportteria, joka muun muassa käy aivan liian realistisessa kohtauksessa lääkärintarkastuksessa, jossa M. Emmet Walsh tekee hänelle eturauhastutkimuksen. Itse juonta en tässä kohtaa lähde aukomaan sen tarkemmin, koska minulla on kiire jo seuraavaan kommenttiin.
Collateral – väärä aika väärä paikka (2004)
Kiire ja vitun kiire, koska kieli on jälleen karkeaa. Eihän tässä muutakaan osata, kun kirjoittamisen lahjat ovat vajavaiset ja kankeat, mutta sen minä sentään tiedän, että Michael Mann on yön kuningas. Collateral on sekin uusintakatselu, koska vaimo ei ollut tätä tiivistunnelmaista trilleriä koskaan nähnyt. Harmaa karismaattiseksi maskeerattu Tom Cruise on kovapintainen palkkatappaja, joka alkaa kiristää Jamie Foxxin esittämää taksikuskia Los Angelsin yössä. Kireä tunnelma säilyy aina loppuun asti, vaikka Mark Ruffaloa ei meinaa edes tunnistaa.
The Town (2010)
Kireästä tunnelmasta ei ole tietokaan, kun päätimme katsoa The Townin. Minun (salaisen) miesihastukseni, Ben Affleckin, ohjaamassa ja tähdittämässä magnumopuksessa tutkitaan rikollisuutta sisältä päin varsin onnistuneesti. Affleck esittää jotain pankkeja ryöstelevää tyyppiä Charlestownissa, ja alussa mainitaan, että kyseisellä alueella Bostonissa on ryöstetty enemmän pankkeja ja arvokuljetuksia kuin muualla maailmassa yhteensä. Henkilövetoisesti etenevä pidennetty versio antaa hahmojen kehittyä ja kasvaa tarinan edetessä, joka tekee kokonaisuudesta yhden viime vuosien parhaista elokuvista. Intensiiviset ryöstökohtaukset ja roistojen maskit kruunaavat kaiken.
The Departed (2006)
Kovaa peliä Bostonissa kruunaa tämän blokin, sillä emme mitenkään voineet jättää hommaa pelkästään The Towniin. Vaimo ehdotti, että katsotaanko sitten myös The Departed, jota olimme pitkään suunnitelleet. Joten niinhän siinä sitten kävi. Martin Scorsesen vähän yllättäenkin Oscareilla palkittu poliisijännäri on oikeasti parempi kuin se kiinalainen alkuperäisteos. Juoni on itse asiassa aika simppeli, kun tarina kertoo kahdesta poliisista, joista toinen on soluttanut mafiaan ja toinen on mafian pestaama rotta kyttiksellä. Scorsesen dynaaminen ohjaus- ja leikkaustapa pitää otteen tiiviinä jatkuvasti ja lopussa nähtävät päräyttävät yllärit saivat vaimon surulliseksi, vaikka hän on elokuvan aiemminkin nähnyt. Piti vielä sen verran mainita, että Jack Nicholson ei näytellyt tässä elokuvassa.
SORKKAHERRAN SAUHUAVA KYNÄ
Tumppukaan ei näytellyt tässä blokissa, vaikka kankea olikin. Lupaan, että jatkoa on luvassa, koska elokuvat eivät katsomalla lopu eikä kirjoitusvirheistä päästä kuolemallakaan.
