Päivää jälleen madonreiästä! Tällä kertaa emme erottele yhtään mitään, vaan teemme pyttipannua sotkemalla kaiken sekaisin ja läsäyttämällä moskan sitten eteenne saatesanoin ”jollei kelpaa, voin heittää tämän suoraan roskiin”. Inspiraatiota tälle tarjoilumallille antoi kokonainen pitsa, jonka näin eilen makaamassa naama alas suin keskellä kävelykatua.
Kuvaputki haluaa toivottaa hyvää syntymäpäivää seuraaville tahoille:
Jackie Chan 7.4. (67 vuotta)
Joonas Nykänen 10.4. (29 vuotta)
John Milius 11.4. (77 vuotta)
…ja lähettää soturirukouksia perjantaina 9.4. kuolleelle DMX:lle. Tulemme pitämään vähintäänkin henkisen muistotilaisuuden, mutta toivottavasti myös konkreettisen esimerkiksi tämän elokuvan muodossa.
Seven Murders for Scotland Yard (1972)
Paul Naschy -versio Viiltäjä-Jackin tarinasta sijoittuu nykypäivään (1970-luvulle) eikä ole liialla mielikuvituksella pilattu. Sitä ketä Naschy esittää en mene paljastamaan, jottei elokuvan jännitys murhaajan henkilöllisyyden ratkeamista katoaisi. Tai hiirenpaskat, tässä mitään jännitystä ollut. Joku käy tappamassa naisia ja nämä kohtaukset ovat tässä leffassa esitetty silpomalla lähikuvissa jotain muovisen näköistä nukkea, jonka sisuksista taisi jotain lihaa pursuta.
IMDb:ssä vauhkotaan, että tässä versiossa Jack on myös kannibaali, mikä saa aikaiseksi lähinnä vaivaantuneen olon kirjoittelijoiden tietämättömyydestä: väittihän alkuperäistenkin murhien aikana joku kirjeitä lähetellyt syöneensä uhrin munuaista (toisaalta leffan tägeissä on myös esimerkiksi ”year 1888” ja ”1800s”…). Joka että tämä kulinaristinen puoli jää italialais-espanjalaisessa yhteistuotannossa puheen tasolle.
Mielenkiintoisin juttu muutoin huomaamatta ohi lipuvassa giallossa on sen epäsovinnaisuus, lynkkausjoukon yllättämän epäillyn tappajan repäistessä eräältä puukon kädestä ja tappaessa sillä koko sakin – yhden vieläpä lukuisilla selkään laitetuilla pistoilla.
Kuperkeikkajengi (1976)
Lähes kaksituntisessa Disneyn komediassa kaksi sympaattista kauhukakaraa levittää haisunäätineen terroria aikuisten keskuudessa ja päättää pääsiäislomansa ratoksi käskeä parin yhtä sympaattisen pikkurikollisen kidnapata heidät ja vaatia lapsista paiseita saavaa pappaa maksamaan näistä lunnasrahat. Lopussa roistot oppivat lapsilta, aikuiset roistoilta ja lapset elämältä.
Jotain tällaista tuntuu tulevan uunista aina silloin, kun hyvän maun rajat tuntevat kukkahattuaikuiset alkavat tekemään koko perheelle sopivia ja ”anarkistisia” hulluttelukomedioita. Kaikki on mitattu huumorikäsikirjan ja viivaimen kanssa niin sovinnaiselle tasolle, ettei kukaan varmasti pahoita mieltään, ota huonoja vaikutteita – tai ole joutunut näkemään vaivaa käsikirjoituksen ja vitsien kehittelyssä.
En muista milloin viimeksi pitkästyin näin lähelle sieltä jostain tunnelin päästä kajastavaa valoa, vaikka leffassa, häkellyttävää kyllä, on kaksi hyvin vahvaa, fobioilla pelaavaa hikoilujaksoa. Näistä ensimmäisessä harhaillaan rakennustyömaan pilareilla pilvien korkeudessa (hyvin mahtavien efektien kera, tietenkin) ja toisessa ollaan puolestaan lukittuina valtavaan kassakaappiin, josta happi uhkaa loppua – jälkimmäinen on mukana tietenkin muistutuksena ipanoille siitä, mitä liian uteliaalle kissallekin tapahtui. Kaahailujakso lienee yksi tylsimmistä, vaikken yhtään The Fast and The Furious -rainaa olekaan nähnyt.
Väittäisin Kiljusen herrasväki -elokuvia lähimmäksi kotimaiseksi vastineeksi tälle syystäkin unohdetulle hulluttelulle.
Daniel Isn’t Real (2019)
Uskon syyn olleen riekaleiksi repeytyneissä hermoissani, joiden kuormitus oli jo valmiiksi tapissa ja tämän leffan olleen hyvän äänentoiston ja ison kuvan kera yksin pimeydessä katsottuna vain se viimeinen niitti, mutta sain joka tapauksessa siitä pahemman ahdistuksen ja stressireaktion kuin aikoihin. Katselun jälkeen olo oli suoraan sanottuna niin epämiellyttävä, että olin loppuillan kuin aaveen nähnyt.
Hyvin yksinkertaista keittiöpsykologiaa edustavassa juonessa murhan näkevä poika saa mielikuvitusystävän, jonka käskystä yrittää myrkyttää äitinsä. Ystävä lukitaan nukketaloon, josta yliopisto-opiskelijaksi kasvanut jermu tämän idioottimaisuuttaan vapauttaa. Aluksi alati läsnä olevalla kaverilla on positiiviset vaikutukset sosiaalisessa elämässä ja koulussa pärjäämiseen, mutta pian historia alkaa toistaa itseään.
Ei liene mikään maininnan arvoinen asia, että päänsisäinen ystävä Daniel edustaa lapsena koettua, käsittelemättä jätettyä traumaa, jonka tietyt muistot nostavat jälleen esille ja leffan teemana on hirmutekoihin etenevä psykoosi. Tämä on sikäli ihan kiehtovaa ja toimisi oikein hyvin, ellei välistä päähenkilön ja tämän riippakiven toiminta (kuten lopun miekkailu) menisi jo hölmöilyn puolelle. Välistä käsikirjoitus ei myöskään meinaa pysyä uskottavasti kasassa, tapahtumia katsottaessa esim. nukkuvaa isäntäänsä partaveitsellä viiltävän Danielin näkökulmasta, mikä ei sovi katsojaa vakuuttavasti yhteen sivupersoonateorian kanssa. Silti sekoaminen on esitetty leffassa parhaimmillaan paniikkia lietsovasti.
Osa kohtauksista on karmivampia, kuten nukketalon kopelointi pimeässä huoneessa ja sekovan äidin vaeltelu alakerrassa yksikseen höpisten ja tavaraa rikkoen. Välistä puolestaan mennään riman alta ja ohi maalin kolinalla, kuten hämmentävässä Manaaja 2: Luopion mieleen tuovassa kohtauksessa, jossa psykiatri vaipuu hypnoosilla pojan pään sisälle tapaamaan Danielia. Muitakin kauhuelokuvaviittauksia löytyy, esimerkiksi Hohto ja Hellraiser on selkeästi katseltu. Erikoistehosteet vaihtelevat tehokkaista noloihin.
Vaikkei Daniel Isn’t Real oikeasti mikään kovin erikoinen leffa ole, on se huomattavasti onnistuneempi kuin saman tuotantoyhtiön Mandy tai Color Out of Space. Toisaalta kuten sanoin, elokuva myös aiheutti minussa positiivisella tavalla ikäviä tunteita ja vaikka kyse olisikin ollut vain katseluajasta ja -paikasta, on tämän vuoksi nyt vähintäänkin nostettava kohteliaasti knallia.
Death race – kuolonajot (2008)
Roger Cormanin tuottaman roskaklassikon uusintafilmatisoinnissa (jota myös mainostettiin Cormanin nimellä) kaahailtiin autoilla, mutta jalankulkijoista ei saanut pisteitä. Salamaleikkaukset aiheuttavat yhtä rasittuneen olon, kuin muidenkin Paul W.S. Andersonin hommien tapauksessa. Jostain syystä mieleen jää kummittelemaan kohtaus, jossa kamera kuvaa hyvin tarkoissa lähikuvissa Jason Stathamin alastonta vartaloa vähän kulmasta kuin kulmasta.
Death Race pyöri taustalla tehdessäni kasaantuneita pikkutöitä. Ennen sitä laitoin soittimeen Blade 3:n, mutta tulin alle vartin päästä siihen tulokseen, ettei muistoja kannata verestää enempää. DVD-pakkauksen mukana tuli paksu sarjakuvavihko, mutta vaihtopenkki ei silti tunne armoa. Sitten oli vuorossa yli kaksi tuntia kestävä Disneyn koiraleffa Benji seikkailee, jonka taisin vetäistä soittimesta ulos jo ennen kuin painoin koko seikkailun käyntiin.
L.A. Confidential (1997)
Poliisin toimia ja Amerikkalaisen idyllin teennäisyyttä esittelevä, 1950-luvun Los Angelesiin sijoittuva neo noir -filkka on suurimmalti osin rehellisen ja räkäisen asenteensa puolesta rautaa, mutta onnellinen loppupuoli laimentaa fiilistä ikävästi. Katsottu osana Helmet-elokuvahaastetta.
Takeshis’ (2005)
Olen kai pölöttänyt tästä kuin pöllönpönttö jo aiemmin, mutta on veikeää, miten tasaisesti Takeshi Kitanon tähän saakka katsomani tuotanto on jakautunut. Mestariteosten (Hana-bi, Dolls ja Kikujiron kesä) ja ihan kivojen leffojen (esim. Sonatine, Violent Cop…) ohella mukana on myös vahva kahden tähden edustus pätkiä, jotka eivät ole suoranaisesti huonoja, mutta joiden katseleminen on silti aika tuskallista. Näitä ovat minulle edustaneet Zatoichi, Brother ja Takeshis’.
Vastoin kahta edellä mainittua Takeshis’sa on kyllä potentiaalia. Elokuva, jossa Kitano vetää tuplaroolia suhteellisen kusipäisesti esitettynä itsenään ja marketissa työskentelevänä nöyränä ja näyttelijänurasta haaveilevana fanina, pitää pihdeissään melko pitkälle, vaikka esimerkiksi sen ravintoloitsija- ja yakuza-hahmot ovat ärsyttäviä sekä surrealistinen unijakso vähän niin ja näin. Kaksoisolennon ankeasta arjesta otetaan onneksi kaikki irti ja masentavaan, vittuilun täytteiseen harmauteen saadaan hyvää kontrastia Kitanon elitistisellä elämällä.
Valitettavasti siinä vaiheessa, kun dobbelganger alkaa uneksia kostovisioitaan, leffa menettää otteensa ja syöksyy ojaan. Paitsi että kiusaajien tappaminen kymmeniä kertoja käy väsyttäväksi eikä kiinnosta laisinkaan, on mukaan tungettu pitkitettyä ja typerää täytettä, kuten dj:n klubikeikkaa ja muuta vastaavaa. Lopulta myös aseet paukkuvat pienen iäisyyden, ennen kuin lopullinen flippaus voi heräämisen myötä käynnistyä ja Takeshi pääsee puhdistautumaan tappamalla kirjaimellisesti itse itsensä. Jakso tuntuu kokonaisuudessaan samalta kuin Inland Empire todennäköisesti siinä tapauksessa, jos David Lynch olisi kesken kaiken saanut tarpeekseen ja alkanut vain odottaa kaljalle pääsyä (tai suurin osa sen tuntuu muutenkin kokevan noin, ainoalla katselulla kauan sitten itse kuitenkin tykkäsin).
Tässä oli myös joku japanilainen drag queen, CGI-toukka ja tuhatjalkainen. Jälkimmäisestä plussaa.
Golem (1980)
Katsoin Piotr Zulkinin leffan melko koomaisessa sisäisessä ilmapiirissä joskus aamuyöstä, enkä kyllä pysynyt yhtään kärryillä tapahtumista. Postapokalyptisessa maailmassa ollaan ja ikkunat paukkuvat. Kaiken kukkuraksi joku säilyttää uunissa golemia, joka ei pysty pitämään pokkaansa suht nopeassa kohtauksessaan saadessaan suuhunsa tavaraa, vaan nyrpistää naamaansa. Rajatietoisissa olotiloissa piti siis yrittää keskittyä tunnelmaan, jonka puolesta nämä itäplokkilaiset surrealistisuudet monesti ovat omimmillaan. Tämäkään ei nyt kovin parhaalla tavalla toiminut, sillä leffa muistutti mielestäni jo vähän liikaakin kahta jo aiemmin näkemääni, mutta ohjaajan vasta tulevaisuudessa tekemää filmiä, The War of the Worldsia ja O-Bi, O-Baa. Tämän vuoksi innostuminen alkoi olla jo vaikeaa ja juttu tuntua aika nähdyltä. Yksittäisiä, erikoisuudessaan kiehtovia hetkiä kyllä on, kuten mainoksen katseleminen pornoa mainostavassa leffateatterissa, piileskely mäkättävän siivoojan hallitsemassa yleisessä vessassa, vierailu kuolemansellissä ja niin edelleen. Kaikki on kuvattu kusifiltterin läpi, joka ei toisaalta itseäni ärsyttänyt, jollei ihastuttanutkaan.
