Ei alustuksia, koska olen kusessa Kuvaputken kanssa.
Kultainen antilooppi (1954)
Neukkulaisessa animaatiossa Intian seutuvilla elävä poika pelastaa antiloopin, joka hukuttaa pahan maharadjan kultakolikoihin. Piirrostyyli ei ole erityisen miellyttävä ja tarina tuntuu melko tavanomaiselta.
The Bodyguard (1979)
Neuvosto-Venäjän sisällissotaan sijoittuvassa easternissa viisipiippuista haulikkoa kantava sankari saattaa suojelemaansa miestä halki Turkmenistanin vuoriston. Pari stunttia ja se tussari pitävät mielenkiintoa ajoittain yllä.
Kuningas Statchus metsästää (1980)
Valkovenäjällä kuvatussa, kauhuelementtejä sisältävässä taide-elokuvassa on hetkensä, vaikka suvantokohtia on jälleen liikaa. Jotain sukua piinaavat oikeastaan aika painajaismaiset ratsastajat, mutta valitettavasti kaikelle löydetään lopulta luonnollinen selitys.
Dyyni (2021)
Ruma, patatylsä ja tarinaltaan niin tavanomainen, että CGI:t vaihtamalla tämä olisi voinut olla mikä tahansa muukin Hollywood-leffa. Hiekkamadot olivat tässäkin versiossa ihan kivoja. Finnkino pummi lipusta lähes 20 euroa.
Last Phases (2014)
Guppe muuttaa metsän reunalla sijaitsevaan eläkeläiskaupunkiin, jota terrorisoi ihmissusi. Vaikka kohtauksia lainaillaan sieltä täältä, on elokuvaan saatu samaan aikaan sekä kieltä poskessa pitävä että hieman jännittävä tunnelma. Splatter on onnistunutta.
What Price Glory (1953)
Sietämätön sotahupailu, joka yrittää paikoitellen ottaa itsensä aivan tuhottoman vakavasti avuihinsa nähden. Lähinnä poikakullat hupsuttelevat tavernassa ja ainut sotimiskohtaus ei voisi enää enempää studiolavastukselta näyttää. Sota on helvettiä ja niin oli tämän John Fordin leffan katsominenkin.
Stalingrad (1993)
Saksalaisessa leffassa sota on oikeasti helvettiä ihmisten kirjaimellisesti silpoutuessa kunnian kentillä hyvin realistisissa ja synkissä tunnelmissa. Pitkähkö leffa tuntui huomattavasti What Price Glorya lyhyemmältä ja sillä oli myös sanansa sanottavana siihen, etteivät kaikki saksalaiset olleet natseja. Lopussa makeisia saaneet soltut ryhtyvät köyhän miehen kapinaan Nalle Wahlroosia ja sitä Kadonneen aarteen metsästäjien pääpahista muistuttavaa upseeria vastaan.
Hamburger Hill (1987)
John Irwinin (siis ilman geetä) Vietnam-helvetti muistutti enemmän eksploitaatiota kuin vakavaa tutkielmaa sodan kauhuista. Asetelma on reaganilaiseen henkeen sopivasti pienen jenkkisotilaan puolella hippejä ja vasemmistolaista ajan henkeä vastaan, gorea on runsaasti (jossain välissä tyypit suorastaan räjähtävät kilon paloiksi) ja Vietnam-rallejakin soi satunnaisesti taustalla. Hyvää lauantai-illan viihdettä, jos hommaan osaa suhtautua rambomaisessa hengessä.
Among the Living (2014)
Kaikkialta varastelevaa ja vailla mitään intoa tehtyä Night Visions -kauhua ranskasta. Pojat näkevät Stand by Men tapaan kauheita ja saavat mutanttilapsen peräänsä. Ihmisiä kidutetaan ja tätä rataa. Niin huonoa ja katsojaa aliarvioivaa veren heittoa, että voisinpa puhua huonoimmasta vuonna 2021 katsotusta leffasta.
Hurjapäät (1954)
Yliarvostetussa leffassa Marlon Brandon johtama prätkäjengi ajaa pikkukaupunkiin käyttäytymään kusipäisesti kaikkia kohtaan. Ilmeisesti näitä hurjapäitä pitäisi ymmärtää, sisäisesti lukkiutuneen Brandon mm. käyttäytyessä äärimmäisen väkivaltaisesti ahdistelemaansa naista kohtaan. Silti lopun lynkkausmentaliteettikaan ei ihastuta, vaan katsoja kokee sekä niin yhteiskunnan hylkiöt että sen tukipilarit aika lailla yhtä perseestä revittyinä ihmisinä. Suurin syy tylsän, vanhentuneen ja epäuskottavan filmin katselemiselle on sen pioneerius biker-leffojen parissa.
Syyskuu (1987)
Woody Allenin itse asiassa erittäin hyvää puhedraamaa tarjoava leffa perkaa pienen porukan ihmissuhdeasioita hyvinkin haikeissa tunnelmissa. Esityksenä samaa tasoa, kuin ohjaajan fanittaman Ingmar Bergmanin parhaimmat teokset. Tässä oli myös spiritismiä.
True Game of Death (1979)
Bruce Len supertähdittämässä ja Bruce Leen kuoleman ympärillä pyörivässä leffassa Lee on mukana filmin sekaan saksittujen arkistomateriaalien muodossa. Bruce-klooni riisuu hakkaamansa motoristin, pukeutuu tämän keltaiseen pukuun ja kiitää motskarilla pieksemään mustaa jättiläistä. Mukana on myös sumopainijoita ja jollen ihan väärin muista, jotain pientä goreakin – on koomista, miten helposti joidenkin leffojen tapahtumat katoavat mielestä. Suurimakksi osaksi tylsää paskaa, mutta erityisesti loppu pelastaa aika paljon.
Vampyyrikreivin haaremi (1970)
Amerikkalaisessa vampyyrileffassa bulgarialainen maahanmuuttaja kreivi Yorga pyörittää spiritismirinkiä ja imuttaa misua asuntoautossa. Kreivin hidastettu juoksu kameraa kohti on jotenkin hyytävää ja tämä taisi olla se elokuva, jossa oli aika aavemainen kävelyjakso Yorgan pahaenteisen hiljaisessa kartanossa. Lopussa pitkähampaita alkaa tulla jo riesaksi asti ja kaikki päätetään shokkikohtaukseen. Kalkkunalta maistuvaa, mutta silti parhaimmillaan purukalustoissaan pitävää kauhuryönää, joka ei kuitenkaan jaksa tarpeeksi erottua muista Dracula-filmatisoinneista.
Tokyo Fist (1995)
Vanha luokkakaveri piipahtaa pokailemassa vaimoa ja sitten pistämässä mustasukkaisen aviomiehen naamat muusiksi. Gimma hurahtaa sadomasokismiin ja itsensä lävistelyyn, painuen kiusaajan nurkkiin pyörimään, ja jätetty ukko puolestaan alkaa treenata itsestään tappokonetta. Veri lentää, liha tummuu ja väkivallan katsominen tekee pahaa, mutta taustalla oleva juonikuvio ei toimi, minkä ohella Shinya Tsukamoto tuntuu lähinnä toistavan itseään – se mikä oli siistiä jossain Tetsuossa, ei enää ties monennenko kerran eri tavoin varioituna jaksa oikein vakuuttaa. Hahmotkin ovat lähinnä ohuita kuoria ohjaajan itseilmaisulle.
The Return of Count Yorga (1971)
Nopeasti kasaan kursitussa jatko-osassa unohdetaan ykkösen tapahtumat kuin mitään ei olisi koskaan käynytkään – kun Hammer-tuotannot sentään edes yrittivät elvyyttää Draculan milloin milläkin aasinsillalla, tässä Yorga käppäilee daameineen leikkivää pikkupoikaa vastaan metsässä vailla sen suurimpia selityksiä. Kohtaus, jossa nainen harhailee nurkissa olevia nukkeja ja runsaita lukittuja ovia sisältävässä aavetalossa kikatus korvissaan soiden on ohjattu mallikkaasti, minkä ohella kreivimme jälleen ryntäilee kohti kameraa hitaasti kuin piripää strobovaloissa, mutta muuten leffa on aika lailla samaa tasoa edeltäjänsä kanssa, aina loppukohtausta myöten. Lähinnä vampyyrirainojen ystäville.
Vääpeli Mynkhausen (1957)
Älä ikinä luota suomalaisen elokuvan erilaisuuteen. Tälläkin kertaa jostain syystä mielessä kävi, että kyseessä olisi ollut jonkinlainen suomalainen versio Paroni Münchausenista, mutta pesukarhun paskat: joku valkoinen jääkärivääpeli ihastuttaa pojanjullikoita maaseudulla ja tätä kutsutaan Mynkhauseniksi ihan vain siksi, että tämä on kovempi kuin esikuvansa. Aivokuolema ei ole puskafarssin aikana kaukana.
Bostonin kuristaja (1968)
Tosielämän murhista kertovan kuvaelman alkupuoli on aivan saakelin likainen ja häijy, vaikkei juuri mitään varsinaisesti näytetä – raakuudet ja murhat onnistutaan siirtämään katsojan päähän aika pitkälti mielikuvien välityksellä. Lopussa puolestaan messutaan psykiatrisesta hoidosta syyntakeettomille murhaajille. Joku voi nähdä elokuvassa myös homofobiaa, jollei sitten mieluummin koe tätä aikansa konservatiivisten poliisien yleiseksi asenteeksi.
Batman & Robin (1997)
Joel Schumacherin homofantasiassa Batmanin puvusta löytyvät nännit. Niin kiusaannuttavan lapsellista ja ala-arvoista roskaa, että katsoja tuntee myötähäpeää tekijöitä kohtaan.
Essex Boys (2000)
Huumegangsterit hakkaavat naisia ja toisiaan verilöylyyn huipentuvassa tarinassa, jonka jälkipyykkiin on saatu melko paranoidi tunnelma. Perustuu tositapahtumiin ja poiki näemmä muutaman jatko-osankin.
Moby Dick – valkoinen valas (1956)
Tappajahaita edeltäneessä meripetoleffassa seonneen kapteeni Ahabin laiva teurastaa ensiksi hyvinkin kyseenalaisissa meiningeissä valaita ihmisten lamppuöljyksi, kunnes muoviselta näyttävä Moby Dick vyöryy näiden kimppuun. Suolainen merenhenkäys välittyy John Hustonin perushyvästä filkasta, jonka loppu on suorastaan edelläkävijämäisen mainio tappajavalaan laittaessa ukkoa nurin ja sukeltaessa tähän kiinni köytetyn kapun kanssa hyisiin syvyyksiin. Tatuoitu maori-merimies puolestaan näkee kuolemansa taikakaluistaan ja päättää sen jälkeen vain istua kannella kiltisti odottamassa kohtaloaan kuin Surku-koira Muumilaakson tarinoista konsanaan.
Pako Eritreasta (2021)
Perijenkkiläisessä dokumentissa, joka oli oikeastaan jonkun tv-sarjan jakso, toistetaan kerta toisensa jälkeen samoja asioita ja kaikki esitetään niin ylidramaattisesti kuin vain mahdollista. Vähän vaikea ymmärtää miksi, koska esimerkiksi kestoa olisi saatu kokoon ihan yhtä paljon käymällä vaikkapa paremmin läpi Eritrean lähihistoriaa ja syitä maan vajoamisesta pöyristyttävään diktatuuriin, jolta muu maailma on melko järjestelmällisesti silmänsä sulkenut. Ilmeisesti amerikkalaiset kuitenkin tarvitsevat tällaista siirappikerrontaa, koska eivät muuten tajua että ihmisten sulkeminen ilman oikeudenkäyntiä jumppasaleihin, kidutuskammioihin, orjapelloille ja tulikuumiin maakellareihin voisi olla järkyttävää.
Strangler vs. Strangler (1984)
Jugoslavialaisessa pikku mestariteoksessa äitinsä ikeessä elävä luuseri kukkakauppias tappaa incel-hengessä niitä tyttöjä, jotka eivät arvosta tämän rehuja. Naisten kanssa kyvytön punkbändin keulahahmo alkaa puolestaan ihailemaan Bratislavan kuristajaa ja tekemään tätä glorifioivaa musiikkia, jonka tahdissa nuoriso jammaa – kuulostaako jotenkin tutulta?
Samaan aikaan hyvinkin arveluttava ja ennalta-arvaamattomia naurunpyrskähdyksiä aikaan saava, mustaakin mustempi kauhukomedia tuntuu parodioivan niin länsimaista kulttuuria musiikista elokuviin kuin myös serbien halua olla osa tätä kaikkea: moderni suurkaupunki ei ole moderni suurkaupunki pelkkien raiskausten ja itsensäpaljastajien voimin, vaan vaatii nyt kuitenkin ihka-aidon sarjamurhaajan, ja lopussa vanhempi tappaja kuolee, mutta tämän nuorempi hengenheimolainen jää eloon juhlittuna sankarina. Jotenkin hyytävä ennustus Titosta juuri päässeen maan lähitulevaisuutta ajatellen.
Rakkaat toverit (2020)
Veteraaniohjaaja Andrei Konstalovskin elokuva olojensa puolesta lakkoon ja mielenosoitukseen ryhtyvistä työläisistä, joiden nimissä puhuva kommunistihallitus murskaa punalippuja ja Stalinin kuvia kantavien duunareiden nousun verisesti. Armoa ei tunneta, historia kirjoitetaan näiltä päiviltä uusiksi ja ihmisiä katoaa. Ahdas kuvasuhde, mustavalkoinen kuvaus ja mestarilliset näyttelijäsuoritukset yhdessä uskomattoman dokumentaristisen kerronnan kanssa saavat aikaiseksi epätoivoisen tunteen painajaisesta, jota suosittelen kaikille Suomen ”diktatuurihallitusta” vastustaville koronakriitikoille. Onkohan näiden vapaasti meuhkata saavien ja rokotteesta kieltäytyä voivien ihmisten vapaus todella niin minimissä, kuin he tuntuvat uskovan?
